[Alla oleva teksti on alun perin Rauno Räsäsen kolmannelle henkilölle lähettämä viesti, jonka hän ystävällisesti toimitti luettavakseni. Se julkaistaan tässä minun ehdotuksestani. Rauno Räsänen on kymiläinen filosofian opiskelija, joka tutkii pragmaattista solipismia. – LL]

MOI!

– Tsekkaa tuo Kari Aronpuron arvostelu ja “Usein (?) esitettyjä kysymyksiä” jossa Leevi Lehto ilmeisesti hastattelee itse itseään (käy ilmi tekstistä). Tämä on mielestäni aika valaiseva ja kiinnostavakin katsaus hänen tapaansa ymmärtää kirjallisuuden tehtävä ja sen tekeminen – uskaltaisinko sanoa postmodernismin jälkeisenä aikana. En ole vielä selaillut Päivää vaan yritän ensin ymmärtää Lehdon motiiveja. Jospa sen jälkeen voisin saada kirjastakin irti jotain…mihin en kyllä tämän selventävän tekstinkään luettuani oikein jaksa uskoa. Joka tapauksessa se on “samanhenkistä tavaraa” kuin Lehdon runogeneraattori ja hänen kollaasirunonsa “Kun” (auto joutuu onnettomuuteen).

Hieman hämmentyneenä kuitenkin joudun tunnustamaan, että jotenkin kummallisesti tämä yllättävä ja miltei shokeeraava tapa (uutta se ei varsinaisesti ole vaan dadan päivitetty tietokoneversio) ymmärtää kirjallisuus on jopa keventänyt mieltäni. Olen nauranut aivan vilpittömästi näille kokeiluille – en halveksivasti tai ivallisesti vaan ihan avoimesti – positiivisella mielellä….ja sanoisin, että jo se – minun (romanttispaatoksellisen) pessimismini kyseessä ollen – on saavutus tältä mieheltä, joka väittää sittenkin olevansa Päivä-“proosateoksen” tekijä – jos ei muuten, niin hyvin proseduraalisessa mielessä ainakin.

Meidän lukijoiden innovatiivinen (joskin ehkä tässä tapauksessa myös hieman epäkiitollinen) tehtävä on antaa/löytää tällaisellekin tekstille merkityksiä. Vasta silloin siitä tulee ns.kirjallisuutta…. Jos “Kun”-kollaasin tekijä on lukija, niin silloin se on runo, mutta jos kirjailija yrittää loputtomiin kielen avulla kikkailemalla viestiä jonkun illuusion antamastaan semanttisesta merkityksestä, kun hän itse asiassa todellakin vain pelailee syntaksilla: lauseopillisilla rakenteilla – kyseessä ei ole runo vaan enemmän tai vähemmän kökkö huijaus. Ikäänkuin lukija hypnotisoitaisiin näkemään ja rekoodaamaan (tai dekoodaamaan) tekijän antamia merkityksiä sieltä, missä niitä ei varmasti ole intentoitu. Mutta Leevi Lehto ei intentoi mitään – se jää meidän tehtäväksemme.

Molemmat lukutavat ovat kuitenkin/tietenkin jopa yhtaikaisesti mahdollisia, ja se tuottaa – jos ei skitsofreniaa niin luultavimmin naurunpyrähdyksiä ja/tai päänsärkyä, koska me edelleen pyrimme samaistamaan tekijän (antaman merkityksen) ja kirjan, vaikka tämä yhteys on jo ajat sitten osoitettu kyseenalaiseksi sekä filosofiassa että kirjallisuustieteessä.

Mutta – jos sanomme saman asian (niinkuin me jatkuvasti teemme) toisin sanoin – lukija voi avoimin mielin ryhtyä pitämään itseään tekijänä ja Leevi Lehtoa eräänlaisena sokraattisena kätilönä, jonka tehtävä on auttaa meitä löytämään merkityksiä. En nyt toki oleta mitään nativismia kuten Platon/Sokrates, sillä Lehdon ja ylipäätään dadan maailmassa ei ole ikuisia totuuksia, jotka voisimme löytää rationaalisen anamnesiksen avulla. Silti tämä ei tarkoita, etteikö merkityksiä olisi lainkaan…. ( vai? )

Löydettyjen/keksittyjen merkitysten merkitysten relevanssi kyseenalaistettiin kuitenkin jo Protagoraan relativismin (ihminen on kaiken mitta) ja Gorgiaan nihilismin myötä (mitään ei ole; mitään en voi tietää, koska mitään ei ole; mitään en voi sanoa, koska mitään en voi tietää, koska mitään ei ole).

Dada ei siis ole (iloiseksi) nihilismiksi tulkittuna mitään uutta auringon alla.

Runoilija ei koskaan luo tyhjästä, vaikka kuvitteleekin olevansa jumalan kaltainen, mutta ehkä ilmaisen itseäni harhaanjohtavasti. On toki eittämätön tosiasia, että kieli kirjoittaa meissä enemmän kuin me kirjoitamme kieltä, mutta eikö tämä toteamus johda uudenlaiseen fatalismiin, joka on aina ollut kakkien perinteisten uskonnollisten ajattelutapojen lähtökohta. Kielelliset konventiot pitävät ajattelumme “kurissa”, mutta nämä konventiot ovat juuri sitä, mitä termi sanoo: sopimuksia, sitoumuksia, totunnaistapoja, jotka muuttuvat ajan myötä. Ne eivät siis ole ikuisia “asiaintioja” kuvaavia termejä vaan muuttuvia käytäntöjä, jotka rekoodaavat termeille niiden sen hetkiset merkitykset.

Mutta kieli itsessään on ikuinen…. ( vai? ) Ja tämä tarkoittaa paradoksaalisesti sitä, että kieli syntyy ikäänkuin tyhjästä (sitä ei siis ole!) palatakseen takaisin tyhjyyteen. Runoilija vain yrittää mahdotonta eli pyrkii samanaikaisesti sekä de- että rekoodaamaan kielessä piilevät merkityksenantomahdollisuudet. Hän siis yrittää olla Jumala eli kaikkivaltias. Hän pyrkii hallitsemaan kielen siihen pisteeseen asti, jolloin sen ilmeinen absurdisuus ja ambivalenssi paljastuu sekä “tekijälle” että mahdollisesti myös lukijalle, jolloin lukijan on pakko ryhtyä etsimään tekstistä (sille itse antamiaan) merkityksiä, mikäli mielii saada siitä mitään irti (kts. viimeinen kappale(*). Muussa tapauksessa kirjan tai tekstin voi hylätä mitä pikimmin.

Paradoksaalista ja ironista, mutta Kielestä on näin tullut dadan Deus absconditus – tuntematon Jumala, johon runoilija yrittää samaistua (“unio mystica!)”. Niinpä hänen ongelmansa on paradoksaalinen ja loputon, sillä miten tuntemattomaan voi samaistua – ja toisaalta, jos väittää tuntevansa, vaikkei tunne, julistautuu narriksi. Mutta sitähän runoilija tietysti onkin. Teologista hänet erottaa oikeastaan vain se, ettei hän koskaan ole – eikä voi olla – täysin vakavissaan. Molemmat – runoilija sekä teologi – kuitenkin puhuvat jostain, jota he eivät ehdottoman täydellisellä varmuudella voi koskaan tuntea kuin mielikuvituksensa äärettömyydessä.

Runoilija=Kieli=Jumala on kuin kaikkivaltias lapsi nopanheittäjänä, ja niinkuin lapsi luo hiekasta uuden maailman hävittääkseen sen seuraavassa hetkessä, niin tekee myös runoilija. Nämä (Nietzschenkin esittämät) viittaukset Herakleitoksen fragmentteihin pätevät yhä tänäkin päivänä – eli jos joku on ikuista niin muutos, jonka nopeutta emme edes tajua, mutta tämä puolestaan johtaa uuteen paradoksiin: kaikki on näin ollen yksi ja sama (jälleen Herakleitos) eli mikään ei muutu (kaikki toistuu loputtomiin).

Näitten paradoksien keskellä runoilija tarraa viimeiseen oljenkorteensa ja kohtaloonsa (Jumalaansa): Kieleen. Hän ei luo Tyhjästä vaan pikemminkin Tyhjä (Kieli)luo hänet – jos nyt vielä hieman lisää paradokseja saan sotkea tähän soppaan. Vielä kerran – toisin sanottuna: dadaistinen runoilija uhraa itsensä kielelle – ei päinvastoin, koska kieltä ei voi uhrata. Ja jos luulee niin tehneensä – siitä seuraa nemesis, jota kai voisi verrata lähinnä psykoosiin, sillä jos/kun kieli uhrataan, loppuu myös kommunikaatio, mikä lienee runoilijan helvetti, jonka partaalla hän kuitenkin jatkuvasti joutuu elämään.

Jos sen sijaan runoilija uhraa itsensä eli antautuu (kuten teki esimerkiksi Nietzsche) Kielelle, hänestä tulee profeetta, pyhimys ja narri samassa persoonassa. Hullu tai ei mutta kun kieli puhuu, me alamme etsiä merkityksiä siitä, mutta jos Kieli tuhotaan/uhrataan runoilijan hybrikselle, seurauksena on kaaos, mikä tarkoittaa samaa kuin hiljaisuus.

Runoilijan ei siis pidä tehdä kielestä ajamansa ideologian (mikä se lieneekään) tai edes intentioittensa orjaa. Juuri silloin hän ajautuu lopulta hiljaisuuteen eli solipsismiin.

Tiedän kyllä, että tämä kaikki kuulostaa varsin mystiseltä. Miten kieli voisi ikäänkuin autonomisesti puhua meissä, ilman subjektiivisia merkityksenantopyrkimyksiämme, jotka lähes tiedostamattomasti projisioimme kieleen tahdoimme sitä tai emme. Ymmärränkö kielen ikäänkuin myytiksi, joka puhuu meidän kauttamme kuten Levi-Strauss kirjoitti tai jopa teologien Jumalaksi, jonka he väittävät puhuvan – jos ei meidän kaikkien niin ainakin eräitten “valittujen” kautta?

Kyllä – juuri näin tulee Kieli ymmärtää, sillä se on lopultakin meidän ainoa transsendenttinen kotimme. Pitää muistaa, että niin kirkot kuin muutkin instituutiot on alunperin rakennettu Kielen – “Sanan” – ympärille.

On ehkä mahdoton sanoa, kumpaa strategiaa Leevi Lehto noudattaa. Uhraako hän itsensä kielelle vai pelaako hän hybristä uhkapeliä ja panee kielen valittamaan tekijänsä dadismia (sadismin dadaistinen muoto). Ilmeisesti Leevi käyttää molempia, mutta se merkitsee silloin, että lukijalta vaaditaan tiettyä älyllistä varovaisuutta ja etenkin huumorintajua hänen “kirjallisuuttaan” lukiessa, koska mikään ei välttämättä erota tällaista tekstiä ja tekstintekotapaa skitsofreniasta ja autismista. Silloin vain Nauru voi meidät pelastaa tekstissä piilevältä hulluudelta, koska Nauru itsessään on sukua hulluudelle – joskin tervehdyttävässä, terapeuttisessa mielessä….

*

PS. Leevi Lehdon Päivä on kielen äärimmäisen reifikaation ja dadaismin hybridi. Kyse ei ole siitä, että “tekijä” haluaisi kommunikoida jotain; hän haluaa vain tiivistää median käyttämän “kuolleen” (deskriptiivisen, reifikoituneen) kielen kirjaksi ja jättää meidät miettimään tekojensa seurauksia. Kirjan “sisällyksen” alfabeettinen kategorisointi on yhtä aikaa sekä äärimmilleen vietyä, kuollutta, kivettynyttä informaatiota että sattumanvaraisuudessaan dadaistista naurua ja tietoista (ehkä ainoa “tietoinen teko” tämän kirjan “luomisessa”) hämmennyksen aiheuttamista.

Dada on sui generis – omaa lajiaan, koska se on tavallaan sekä rationaalisen että emotionaalisen tuolla puolen, mikäli käytetty klishee sallitaan. Dada on olennaisesti Naurua ja Nauru sisältää aina yhtäaikaisesti sekä älyllisen oivalluksen (paradoksien taju) että affektiivisen purkauksen (eräänlainen katharsis).

(*) Dadalla siis tavallaan on kuin onkin – jälleen kerran paradoksalinen -“merkityksenantotehtävä”, sillä merkityksethän “syntyvät” vasta silloin, kun kivettyneitten metaforien eli käsitteellisten symbolien perimmäinen absurdius paljastetaan (vertaa Kantin antinomiat ajattelun absurdeina, ei-todistamattomina edellytyksinä). Juuri tämän dada tekee.

Ja kuten edellä jo todettiin, Nauru on yli kaiken se elementti, jota tätäkin “kirjaa” lukiessa (voiko sitä lukeakin?) tarvitaan. Mutta eikö Kenneth Goldsmith – Päivä-“kirjan” “kummi” – ole vihjaissut jotenkin niin (jos tulkitsen vapaasti hänen lausuntoaan), että hänen (kuten Leevi Lehdonkin) “kirjoja” on pikemminkin ajateltava kuin luettava. Kas siinä verraton “lukuohje” ja peruste tämän genren olemassaolon oikeutukseksi.

Enempää en juuri nyt osaa sekoittaa mieltäsi….

Ja nyt onkin varmasti syytä vetää henkeä…..T. Rauno Räsänen