This translation of Beckett’s first poem (1930) was first pubished in Parnasso in 1987 and then again in a special Beckett issue of Nuori Voima, in 2003. (Beckett’s notes, a part of the original, unortunately missing in this version – will try to add them soon.)

Mikä tuo on?
Muna?
Kautta Saappaan veljesten se löyhkää tuoreelta.
Anna se Gillotille.

Galileo miten pyyhkii ja miten
hänen peräperäiset terssinsä!
Surkea vanha kopernikaaninen lyijysvengaavainen puotipuksunpoika!
Me liikutaan hän sanoi hei meitä vietiin – Pyhäinen Äiti!
niinkuin puosua vaikka, taikka säkillistä pierunoita
parastakin Kiusaaja-tarjokasta.
Ei liikuta tippaakaan, mutta liikuttaa.

Mikä tuo on?
Pieni vihreä kalanpoika vai sienekäskö?
Parit vatkatut munasarjat, avec prostisciutto?
Kauanko se sulkakas sitä on mahdannut kohduta?
Kolme päivää ja neljä yötä?
Anna se Gillotille.

Faulhaber, Beeckman ja Pietari Punainen
tulkaa oi tulkaa pilvisessä luomivyöryssä tai Gassendin
rusoisessa kristallipilvessä
ja minä kiillotan teille kaikki nuo puolitoistakanaisenne
tai minä kiillotan linssin viltin alla keskipäivän paahteessa.

Ajatella että hän oli minun oma veljeni, Luittenmurskaaja-
Pietari
eikä mikään syllogismi hänestä
enempää kuin jos siinä yhä olisi Pa.
Hei! tänne ne kattilat,
palavan maksani iki-ihana survottu hiki!
Ne ne olivat päiviä ne kun istuin kuumakaapissa viskellen
jesuiittoja taivaanräppänöistä.

Kuka siellä nyt? Hals?
Odottakoon.

Oi kierosilmä-ihastukseni!
Minä menin piiloon ja sinä unohdit minut sinne.
Ja Francine oman sikitaloriviöni kallis kallis
hetelmä!
Että osasi kesiä!

Hänen ahdas harmaa nyljetty orvasketensä ja punottavat kitarisansa!
Lapsukaiseni, ainoani, jonka
kuume julkesi ruoskia synkäksi seisovaksi vereksi –
vereksi!
Ja Harvey kääryläiseni
miten ne punaiset ja valkoiset, nuo monet harvojen joukossa
(verivispilöitsijäni oi)
oikein keplotellevatkaan sen risaisen vatkaimen lävitse?
Ja neljäs Henrik tuli nuolen hautaholviin.

Mikä tuo on?
Monikopäiväinen?
Saat istua itse sen päälle.

Joku pahan tuuli heitti minun epäkelpotoivoni
vasten sen ainokaisen naisen teräviä
huippuja:
ei yhden tai kaksi kertaa vaan
(Kristuksen Nokoset, haudo sitä!)
heti aamunvajossa
(joikolukijat huomio).
Siispä silkkisukat kudottujen päälle, ja tautinen nahka –
mitä minä puhun! purjeet leessä
ja keula kohti Anconaa aurinkoisella Adrianmerellä
ja tervemenoa matkallanne ruusuristiläisten keltaisen
avaimen tykö.
Eivätkä he tiedä mitä heidän mestarinsa joka aikaansai sen
että nenä saa ottaa vastaan niin tunkkaisen kuin raikkaankin
ilman suudelmat,
ja tärykalvon, peräaukon valtaistuimen, ja
silmät, sen krumeluurien tuntumassa.
Juokaamme siis Häntä ja syökäämme Häntä
ja vetistä Beaunea ja Hoviksen väljähtyneitä kuutioita
sillä Hänen vapansa ulottuu
niin lähelle tahi kauas hänen Vapajavasta Itsestään
ja niin hiljaa tahi vipajavana kuin kalkki tahi malja
vain pyytää taitaa.
Mitäs siihen sanot, Antonio.

Kautta Baconin, aiotko sinä kanastaa minulle sen munan?
Luolavarjojako minun tulisi nieleskellä vai?

Anna Maria!
Moosesta lukee ja sitten sanoo että rakkaansa on ristiinnaulittu.
Leider! Leider! hetken vain kukoisti ja kuihtui,
kalpea pahansuinen papukaija in a mainstreet window.
Ei ihan totta uskon toki
uskon sen sanasta sanaan.
Fallor, ergo sum!
Kaino vanha nipistelijä!
Otti, lu(ik)ki
napitti kiinni lunastajanliivinsä.
Olkoon menneeksi ja hällä väliä.
Minä olen urhea veikko minä tiedän
joten poikani en ole
(olin sitten vaikka porttivahti)
enkä liioin isäni Joachimin poika
vaan lastu täydellisestä rungosta joka ei ole vanha ei uusi
suuren ja korkean heleän ruusun yksinäinen terälehti.

Oletko vihdoin kystä,
riutunut kaksirivipaskani?
Kuinka hän tuoksuukaan
tämä linnunpojankeskonen.
Syön sen kalahaarukalla.
Valkuaisen ja keltuaisen ja höyhenet.
Sitten minä nousen ja liikkuen liikun
kohti lumien Rahabia,
aamuvirkkua paavinuskoista teurastaja-amatsoonia,
Kristiina viiltäjää.
Oi Weulles säästä tämän Frankin veri
ken on kavunnut nämä katkerat askelmat
(René du Perron…!),
ja suo minulle minun toinen
tähdetön tutkimaton hetkeni.