In a deligthful assignement from the Teos publishing house, I got to translate the poetry in Possession by A. S. Byatt – a book considered by many as a landmark work of 80’s/90’s “Postmodern” fiction. 2000 lines by non-existent Victorian poets into a diction that never was – my kinda job. Possession as Riivaus, transl. by Marja Alopaeus, was published in April 2008.

Lähemmäs, Veli, kumartuos nyt.
Pelkään, että sulle vaivoiks’ oon.
En enää kauaa. Sua kiittää tahtoisin
ennenkuin ääni, silmät, äly vähäinen
mut pettää – siitä että kanssain
sellissä istuit tässä, kalkitussa,
karusti holvatussa, valkeemmassa
kuin munan sisus koskaan ollut lie.
Mä tänään kuoriudun. Mihinkä
selkeään ja tyhjään tilaan, sen
nunna hurskas Saksanmaan vain tietää,
ken sinut mua pani hoivaamaan,
ja sanasen kai lausuu Jumalalle
puolesta sieluparan vähäisen –
kalvossaan ahtaassa, kuin simpukan,
hetkisen viivähtäneen, jonka nyt
Hän nähnee, kun sitä kämmenellään
poikasen vallattoman lailla kantaa
ja kulkeissansa, ohimennen noin,
Armonsa pistimellä puhkaisee
niin että Valo äärettömin pääsee
reiästä imaisemaan, viemään pois
sen, minkä Häneen päätyä on määrä:
sekavan alkuliemen – tai siiventyngät
kohdussaan räpiköivän Enkelin.

Ei paljon jätettävää mulla – jos
aikanaan olikin, tai luulin niin;
kuitenkin toisin toiset. Tuhatta kolme
on olentoja noita, siivekkäitä,
ryömiviä – ne kuoloon eloisaan
saatteli myrkyllinen neulani:
rakastain kajosin mä niihin, ne
avaten, ja tuoden nähtäville
Luontomme Pyhän Kirjan tyypit,
kätensä viekkaan salat, luokitellut.
Nyt mitä niistä. Kirjoita, pyydän, näin:
kynäni kaikki, ynnä manuskriptit,
ainoolle jääköön ystävälleni,
ranskanmaalaiselle Thévenot’lle,
ken aidon filosofin lailla arvostaa
työtäni taitaa, kerran rohkeaa.
Mikroskooppini myös saanut ois
ja ruuvit, rengin kuparisen, jota
Homunculukseks’ nimitettiin silloin:
linsseistä kiinni piti lujemmin
kuin ihminen, ja harsokankaan palaa,
pisaraa haavanesteen, usein tarjos
katsetta ihmisen niin auttaakseen
syvemmäs ken tahtoi nähdä salaisuuksiin
kuin katse luonnollinen kykenee.
He menneet on, ostamaan leipää kai
ja maitoa – joita kumpaakaan
vatsani ei enää vastaanottaa voi.
Velassa hälle kuolen. Ystävänä
anteeksi suonee hän sen mulle. Tää
toiveeni myös kirjaa. Ja kirjoita
myös Antoinettelle (de Bourignon:
hän puhui mulle, epätoivoiselle,
pisteestä ajan, tilan tuolla puolen:
Jumalan rakkaudesta äärtä vailla).
Kirjoita, että häneen – sekä Häneen –
nyt luotan, kun vihdoin käännän tämän pään
päin tuota seinää tyhjää, ankaraa
ja taakse jätän olevaisten maan
ja siirryn maahan olemattomain,
sen Ei-Minkään, jonka Antoinette
minulle näytti, ontuvana kun
mä saavuin Saksaan, häntä etsimään.
Alle piirrä: Swammerdam, ja päivää:
tää maaliskuu, tuhannen kuusisataa,
kymmentä kahdeksan, ja sitten ikä:
on vuosi kolmas-viidettä tää hälle.
Lopussa lyhyt aikansa nyt on.
Hänen, joka Äärettömyyteen
lävitse luvuttomain halkeamain
ihossa asioita peittävässä,
kalpeassa, näki: siihen kuoli.

Uskotko, että miehen elämä
määrättyyn muotoon halaa, niin kuin toukka
munasta muurahaisen muotoutuu,
toukasta kuoren kahlimasta taas
työmuurahainen, kuningatar julma
tai laiska siipiniekka, kuhnuri –
mutta vääjäämättä – ilmaantuu?
Mies pieni olen, teljetty ahtaaseen.
Tuntija pienuuden, ja pienimmäisen,
Ei-Minään pidetyn ja ylenkatsotun,
hetken vain elävän ja kummallisen.
Pienestä sellistäsi pidän, Veli.
Puutteesta, valkeudesta, ikkunasta,
vedestä, kädestäsi, pikarin
huulillein halkeilleille nostavasta.
Kiitos. Riittää.
Tilaan ahtaaseen
myös synnyin – vaan en karuun, toisenlaiseen:
tomussa kiiltelevään loukkoon mysteerien,
komeroon pieneen outouksien.
Silmäni siellä mihin kiintyi? Niin
arkkuja aarteineen se oli täynnä –
taitaen suljettuja purnukoita,
verhoja silkkisiä roikkumassa,
kurpitsankuoria ja luita, kiviä,
sulkia päälle tuolien ja pöytäin
kasapäin sinne tänne viskottuina –
seimelle että tuskin sijaa jäi.
Lomassa skarabeiden, maljakossa,
kuukivet himmeästi loisti – silmin
maalatuin, vaan tarkoin, pienin,
hyllyltä tomuiselta katsoi jumalkuva.
Tölkissä kannen alla merenneito ui
ja luisin sormin raapi lasipintaa,
sen hiukset jäykät päästä ryppyisestä
laskeutui veden varaan kellumaan.
Rintansa kuivat, ruskeat, mahonkiset,
alapää, vankilassaan vääntyneenä,
harmaa ja kiilloton kuin vanha lakka;
hampaansa silti valkoisina loisti.
Puuttunut ei munaa basiliskinkaan,
norsunluun väristä ja muodoltaan
melkein täydellisen pyöreää:
muinaisen roomalaisen juomakupin
päällä keikkumassa, putoamaisillaan,
nojaten ehkä muumioituun kissaan,
yhäti jota – päästä varpaisiin –
tummuneet käärinliinat peitti,
kuivat kuin hiekka, mutta muutoin
paljolti, luulisin, kuin kapaloiset
vauvanjäseniäni käärineet.

Ja kätes sun, ne kohta, kohta, niinhän?
akanan tämän peittää liinaan toiseen,
silmäni sulkee, rasittuneet niin
alati-kuhisevan elämämme
hiukkasten ja tahrain tutkailusta –
nää joiden viattomaan hehkuun kerran
tuo keko kiihottava ilmaantui
johonka saaliitaan ja palkintojaan
maanpiirin kautta haalii, kokoaa
kapteenit oivain hollantilaislaivain:
Amsterdamissa ne ankkurinsa nostaa,
sumujen läpi kauas purjehtii
auringonlaskun maihin tulisiin
vuorille viherkuulaan ikijään,
kosteisiin, kuumiin, salaperäisiin
kätköihin sademetsäin, missä aurinko
kauaksi taakse taivaankannen jää
valonsa ihmisille, eläimillekin
vain joskus sattumalta häivähtää:
hopeinen kiila vihreän ja mustan väliin.

Poikana polvenkorkuisena jo
päätin tuon rikkauden luetteloida.
Järjestää, arvottaa ja palauttaa
ikäänkuin ihmismittaiseksi kaiken,
laidasta laitaan tarkoin luokitellen
sen mukaan, mihin käyttöön mikin joutui
tai mitä merkitystä siinä näimme.
Niin lääkkeet myyteistään mä erottaisin,
vaikkapa amuletin (taikakalun)
mineraaleistaan – ruusukvartsista
ja elohopeasta, joiden jauheella
horkka tahi kuume trooppinen
parantaa voidaan. Näin kaikki elollinen
järjestelmässäni saisi sijan:
hyönteiset kanssa hyönteisten, ja linnut
keralla toisten siivekkäiden, niin,
ja kaikki munat, strutsin valtavasta
käärmeiden mitättömiin, kudussaan,
mittainsa mukaan paikoillaan
vuolukupeissansa pienoisissa,
taftikankaissansa roikkumassa,
sovussa vieretysten nähtäisiin.

Isäni, apteekkari, ensi alkuun
oikeinkin hyvillänsä katsoi poikaan
noin kovin varhaiskypsään, rohkeaan.
Minusta paljon vuotti. Mielessään
mut hyväntekijäksi näki, ihailluksi,
nöyräksi eessä Herran, puoltajaksi
totuuden, pyhyyden ja oikeuden.
Kun sitten lakimiestä pojasta
ei tullutkaan, hän lääkäriä tästä
kaavailla alkoi. ”On apu vaivaan
ruumista kuluttavaan aina myös
lääkettä sielun”, näin lausui, hurskas
ja ymmärtäväinen mies. ”Ja leivän
ja lihan ynnä viinin turvaa ihmiselle.
Näet hänen, langenneen, kun täällä on
pakosta kärsittävä, apu lääkärin
on aina tarpeen tällä puolen haudan.”
Mun aatokseni silti oli toiset.
Ne liekö tulleet harkinnasta pään
vai vaikutusta lapsuushuoneen taian?
Ei sydämestä, käsistänsäkään
ihmisen analyysi alkaa voinut –
näin päättelin – vaan jostain alempaa,
muodoista kudostemme, alkeellisten,
pienistä olennoista jotka niissä
matelee, mutkalle kiertyy, luikertelee.
Elämän avain matoon sokeaan
ja valkoisehen piili, joka alla maan
lihamme hienon ravinnokseen saa
ja jonka pikkulintu pihamaan
piankin nielaisee, taas puolestaan
ruuaksi tullaksensa miehen muun:
näin kehän sulkien. Elämä Yksi on,
noin tuumin: siispä anatomiansa
alhaalta alkaminen on, ja askelmalta
lähimmäs Äiti-Maata sijoittuvalta.

Tästäkö johtui, vai liekö hämäkki
lapsuuden synkän, ahtaan kammarin –
karvainen, nokinen ja musta ja
hyvinkin miehen nyrkin kokoinen:
kuin itse piru – minut riivannut
tai hiilenmustat Barbarian Koit,
siipien herkkäin läpi naulitut
ja neuloin pysäytetyt aloilleen
ja viihdykkeeksi meille?
Outoja nuo
ja silti osa elämää, mun lailla
(jolleka, toki, annettu myös sielu)
ja sukua mulle, tai niin ymmärsin.
Aineesta samaisesta kaikki näet
laaditun tuntui: myyttien ruskuainen,
lasinen valkuainen, muinen, kuulu,
Maailmanmunan egyptiläisen –
sen Tyhjään laski soopel’viitta Yö,
tuo josta nousi Eros, valotöyhtö,
Kaaoksen vuorostansa siittämään:
sen jonka helmaan idut, siemenet
kertyivät kaiken, mikä päällä maan
kuunansa liikkuu tahi hengittelee.
Orfiset tarut arvoituksineen
viittoivat tietä sinne – ehkä totuuteen.

Halasin tietää elon alkuperän –
en siinä väärää nähnyt. Eikö jo
Jumala itse kädet, silmät nämä
aikanaan tehnyt, mulle suonut myös
kykyni tehdä kuparinen mies,
ken uupumatta mulle kannatteli
linssejä eri vahvuisia yllä
eläväin kohteittein ja osasten.
Tuleviin näkemään noin opin, ja
piankin suurentamaan kaiken myös,
ja asteikoita taiten sovittellen
potenssiin laskevaan tai nousevaan
muuntamaan tasot toistaan seuraavat:
järjestyksen luomaan mutkikkaan
ja huiman. Niin taisin taiten asetella
kauneimman päiväperhon silmän
tai ottaa käyttöön sääsken sarveiskalvon,
että sen läpi Uuden Kirkon tornin
alassuin, pirstaleina kauttaaltaan,
kuin neulaparven näin – ja täysin vailla
tuttuja tanssivia enkeleitään.
Koinsiipi suomuiseksi paljastui
kuin vaippa panssarin, ja kärpästen
pienoisten jalkain leuat särmikkäiksi:
maailman toisen maailmasta löysin,
maailman ihmeiden, ja totuuden,
hirviömäisen, kuhisevan, uuden.

Tuo vesilasi, jota huulilleni
paraikaa kohotat, ei linsseitseni
kirkkautta tyyntä enää oisikaan –
puhdasta vettä – vaan kuhiseva pyörre
viuhuvain häntäin mikroskooppisten,
kiehkurain, jousten, lehväin hienoimpain –
kuin valaat loiskimassa merissään.
Voi julmemmin kuin miekka terävin
optinen linssi kohteeseensa viiltää:
maailman monentaa, tai jakaa sen –
usea yhtenä niin ilmentyy,
aivan kuin tässä nyt, ja osasina
puolestaan jokin, mikä alkujaan
kokonaisuuden lujan muodosti,
kuoppia, kraattereita naisen iholla
suomuina, takkuisina kiilto hiusten.

Kun yhä uudet Monet nähdä sain,
niin enemmän vain Ainoata hain –
Aineemme Alkuperää, muuttuvaista
pysyvää silti metamorfoosissaan.

Muodoista toistaan seuraavista perhoin,
mettisten, muurahaisten, kuoriaisten
jäljitin Lain, ja kasvun lujan kaavan:
munasta toukkaan, joka kotilossaan
yhtäällä kuihtuu pois, ja samaan aikaan
toisaalla, untaan uinuessaan, elimiä
elämän uuden esiin työntää kunnes
silkkinen kuori riekaleiksi repeää,
vaappuen siivillensä nousee uusi perho,
safiirinsininen ja kellanruskea,
loistossaan ylväs, tiikerinraitainen
tai riikinkukon sulkakuosi yllään,
selässään joskus mykän kuoleman
kalloa silmätöntä kantaen.

Kiilassa linssin, kristallisessa,
känsäiset peukalot kuin tassu norsun oli.
Aseilla kirurgin siks varustauduin:
vartaat ja miekat, koukut, skapellit
teräksen sijaan norsunluusta hiotut
ja teroitetut näkymättömiin,
lansetit, peitset, joita paljas silmä
erottanut ei – nää kaikki mulle
tien uuden avasivat ytimeen
itsensä elämän, ja myös sen lähteen:
sen, miten uutta elämää se luo.
Ei ollut valtakunta tuo kuin luulin.
Isäntä etsi muurahaisten keon,
Kuningas näytä mehiläisten pesän,
se keskus, jota jaloin kiireisin
ne kaikki palvelee, ja palvoo,
kuormiaan kiidättäen syötäväkseen,
tuo huippu ylväs ylvään yhteiskunnan –
olento tämä tarkkaan analyysiin
alistaen näytä sikiämisen syy,
elimet, joissa elo uusi kehkeytyy
ja munat muodon saavat. Ei Kuningas
se olekaan, vaan Äiti Hirmuinen,
kupeillaan vuorenkorkuisilla joilla
pienemmät siskot kiipii, tiineyttään
touhullaan ahkeralla edistäen,
hänelle nektareita kantain, joskus myös
luopuen elämästään hänen vuokseen:
näet Kuningatar on hän ylhäisin,
ja Keskus välttämätön Siitännän.

Kas, nämä silmät löysi Sikiäimet,
ja kädet tässä piirsi niistä kuvan –
ja mieli tämä, nyt jo raukeava,
Metamorfoosin lain paikansi
sen muistiin kirjoittaen muita varten
(vaikkei se heitä kiinnostanutkaan).
En siitä kunniaa mä saanut. En
perheessäni – mut isä perinnöttä
lähetti kerjuutielle. Kollegain
keskuudessa liioin en. Kun puute
lopulta kaiken myymään pakotti:
linssit, todistukset, kirjaanviennit,
ei ollut Ostajaa, tai Tiedemiestä,
ken Totuuskuvani ja -visioni
huolinut, muille säilyttänyt, oisi.
Niin päädyin kurjuuteen ja kerjäämään,
anomaan leivänpalaa, lihan riekaleita
samojen matoin jäytämiä, joiden
sukupuun selvittänyt olin.

Kun Galileo kaukoputkellaan
vuossata sitten maailmamme piirin
toiseksi osoitti kuin kuviteltiin,
maapallon keskiöstään syrjäytti
ja laajat, kehämäiset kulkureitit
selvitti planeettojen, Auringon,
ja niiden takaa äärettömän tilan,
sfäärien kerrostumat, joissa pallo tää –
vihreine vainioineen, aavikoineen,
vuorineen valkeine ja syvänteine
sinisten meriensä – rikka pelkkä
rokassa tähtien, niin sanoaksemme, on,
sanoistaan roviolle määrättiin,
ja vain ne pyörtämällä tykkänään
(Jumalaa-pelkääväisnä, mutta toki
myös halaten elää vielä) selviytyi,
armoille jäyttäytyen siis tohtoreiden
Kirkkonsa mahtavimman, noiden jotka
toisista totuuksista päättää saa.

Asia yksi oli, tähdennän,
ihminen keskuksesta asiain
syrjemmä siirtää, toinen kokonaan
Jumala itse kyseenalaistaa,
hän joka meidät loi ja matkaan saattoi,
vuoksemme peljäten ja riskin ottain
järjen – ja halun tietää – meille antoi,
vaan samalla myös rajallisuutemme
osana suunnitelmaa suurempaa,
vankeina mustan, äärettömän tilan,
sen tuutimina, jättäin kysymään,
taas kysymään, ja vaille vastausta
viimeiseen hetkeen asti, ylikin:
lopulta itkuun kuollen, niin kuin minä
korentoja eritellen kuolin.
Mä niiden muodot löysin, tanssivat
ja häilyväiset, tahrat elämän
ja päiväperhostensa, vuoteni
vuorostani annoin niille, jotka
rajoissa päivän elää elämänsä,
yöstä pimeästä tietämättä.

Nyt kysyn itseltäni, josko Galileo
pelkoa tunsi hänkin, nähdessään
loistavat planeettansa radoillaan,
samoin kuin minä, linssein paljastaessa –
ei suuren Taivaan kylmää ylväyttä –
vaan kuohinan tuon hurjan, hiukkaset
ja basiliskit panssareissaan, joita me
havaita emme voi, ja kuitenkin
olemme niitä – niiden havaitsemat
kenties myös? Niin, miksi ei? Sen
tuskin sanoiksikaan saan, vaan siis
miksei myös mikrokosmos, kuten me,
kuin ihminen, tuo polo, jonka korskuus
ei Äärettömän tutkailua kestä:
pienimmän, niinkuin suurimmaisinkaan.

[Desunt cetera.]