Borges published his “Golem” in 1958, this translation of mine is from 2006.

Jos (niin kuin väittää kreikkalainen Platon)
asian arkkityyppi on sen nimi,
ruusu sisältynee ruusun kirjaimiin
ja koko Niili sanassa Niili on.

Ja ääntiöistä, kerakkeista sukeutuu
myös muuan Nimi hirmuinen: olemus
Jumalan siihen piilee, Kaikkivaltius
sen tavu-kirjainmahtiin pukeutuu.

Aatami ja tähdet Paratiisissa
sen tunsivat. Nyt synnin koi ja ruoste
(näin kabbalistit) sen on syövyttäneet:
ei uudet polvet sitä enää muista.

Keksinnöt ja ylpeys ihmisen ovat
loputtomat. Päivä koitti, tiedetään,
kun Herran kansa Nimen etsintään
käy juutalaisen geton vartiossa.

Toisin kuin niiden, joista varjo häilyvin
vain säilyy historian hämärissä,
vehreä on muisto Juuda Löwin,
rabbina ken toimi Prahan kaupungissa.

Halaten tietää, minkä Luoja yksin voi,
uutterasti kirjaimia permutoi,
järjestystä muutti, vaihtoi aina vain
ja vihdoin lausui Nimen, joka Avain

on, ja Portti, Kaiku, Isäntä, ja Palatsi –
nukelle, jonka oli tehnyt, kömpelösti –
sille opettaakseen Ajan, Avaruuden,
Kirjaimet ja Olemisen salaisuuden.

Turpeita luomiaan tuo klooni silloin
raotti: värit, muodot, hahmot nähden
ymmälleen jäi, kai mekastuksen tähden,
ja lähti etenemään kompastellen.

Niin pikkuhiljaa (aivan kuten mekin)
meluisaan verkkoon tarttui, jonka solmut
ovat Ennen, Jälkeen, Sillävälin, Nyt,
Oikea, Vasen, Sinä, Minä, Nekin.

(Pappimme, joka otuksemme matkaan-
saattoi, nimeksi sille antoi Golem:
tuon kaiken oppineessa kirjassaan
on tarkoin selittänyt Gershom Scholem.)

Rabbi luomallensa näytti kaikkeuden
(Minun jalka, sinun; tuossa näet toogan)
vuoskaudet uurastaen kummajaisen
jo saikin lakaisemaan synagoogan.

Kuka tietää: ehkä jokin kirjoitus-
tai äännösvirhe oli pujahtanut Nimeen –
turhaan intoilee mies ihme-loitsuineen:
puhumaan ei opi ihmis-oppilas.

Katseensa – ei niinkään ihmisen kuin rakin,
tai ei rakinkaan, pikemmin esineen –
askelia rabbin kuuluu seuranneen
visusti sieltä hämärästä häkin.

Hiukkasen kummallista kyllä: Golem
kun ilmaantui, isännän kissa otti
hatkat. (Hmm – kissaa mainitse ei Scholem,
mutta velhonkatseeni sen erotti.)

Jumalaa päin klooni kädet kohotti,
näin omaa Jumalaansa apinoiden;
otsaansa rypistellen hohotti,
tyhjiin Mekkaan-kumarruksiin painoi sen.

Rabbi Golemiaan katsoi silmin hellin,
säikkynein. Voi että (sanoi itsekseen)
siitinkin moisen masentavan sällin,
unohdin passiivisuuden viisauden?

Minunko juuri sarjaan loputtomaan
lisäämään piti mennä uusi suure, vipu?
Ketjuun turhaan, ikuisuuden punomaan
vielä yksi syy ja vaikutus ja kipu?

Hetkellä hädän, kun ei valo paista,
katseensa epäluomaan tahtoi palailla.
Mitähän Luoja itse mahtoi tuumailla,
kun katsoi rabbiansa, prahalaista?