Lokakuu 2006

mitä kokeellinen runous on? mitkä ovat sen alalajit?

Minulla on taipumus laittaa yhtäläisyysmerkit runouden ja kokeellisuuden välille. Ainakin länsimaisessa perinteessä runous on jo vuosisatoja ollut kielellä kokeilua – siinä missä proosa on “ilmaisua”, ennalta olemassaolevien merkitysten pukemista “tehokkaaseen” sanalliseen muotoon, runous on “uusien” merkitysten etsimistä kielen avulla, ja “vallitsevaa kieltä” vastaan. Tämän jaottelun tekevät itse asiassa hyvin monet ja erilaiset teoreetikot – alkaen Immanuel Kantin “ylevän” käsitteestä. Sartren tunnetussa Mitä kirjallisuus on? -teoksessa se on myös hyvin keskeinen, ja siitä luulen itse sen omaksuneeni varhain nuoruudessani. Yksi hyvin yleinen tapa ilmaista tämä erottelu on sanoa, että runous kurkottaa kohti “sanomatonta” – lähtökohta, jonka useimmat suomalaiset runoilijat varmaan allekirjoittaisivat, riippumatta siitä, miten kokeellisina itseään pitävät.

Itse asiassa on kiinnostavaa, että “kokeellisen” ja “muun” runouden välinen rajaviiva ei Suomessa ole yhä jyrkkä kuin monessa muussa maassa. Minulla on ollut äskettäin tilaisuus verrata Suomen ja Ruotsin tilanteita tässä suhteessa, kun toimitin ruotsalaiseen OEI-runouslehteen laajan uusimman suomalaisen runouden antologian. OEI liputtaa kokeilevuuden ja avantgarden puolesta samaan tapaan kuin Tuli&Savu Suomessa on tehnyt, mutta sen ympärillä toimivat ovat leimautuneet selkeämmin omaksi ryhmittymäkseen – puhutaan yksioikoistavasti “kielimaterialisteista” (“språkmaterialister”).

Tuossa antologiassa rajasin valintani melko tiukasti: otin mukaan vain 2000-luvulla aloittaneita ja sellaisia, joiden tekstit mielestäni todellakin tuovat “jotain uutta” suomalaiseen runouteen (mukaan tuli yhteensä 14 suomenkielistä runoilijaa). Sanoisin, että tämä joukko ei “kokeilevuudessa” jää jälkeen ruotsalaiskollegoistaan – kuitenkin Suomen “avantgardea” on ensimmäisissä sikäläisissä kommenteissa kiitetty suuremmasta “avoimuudesta” ja “monimuotoisuudesta”.

Voisi siten perustella, että sekä runous yleensä – totta kai aina tulee olemaan myös konformistista mainstream-runoutta – että kokeellinen runous hyötyvät siitä, että rajalinjoja ei vedetä liian tiukasti. Silti tämä kysymys mietityttää minua koko ajan – näen myös, että rajalinjan tietty puuttuminen Suomessa liittyy kulttuurimme yhtenäisluonteeseen, joka ei ole ongelmaton sekään. Ehkä kirjallinen kulttuurimme sittenkin tarvitsisi vielä tähänastista näyttävämpiä kokeellisia provokaatioita!

Olen kiertänyt kysymystäsi. Haluaisin siis olla liian tarkkaan määrittelemättä kokeellista runoutta runouden “alalajina”, jolla vielä olisi omat “alalajinsa”! Toisaalta, jos haluttaisiin, jälkimmäisinä olisi nykyään melko helppo luetella “äänirunous”, “visuaalinen runous”, “konkreettinen runous”, “digitaalinen runous” ja “käsitteellinen runous”. Näiden mukaan jäsentyvät mm. verraton avantgarden online-aarreaitta Ubu Web ja sen suomalainen pikkuveli Nokturno. On ehkä oireellista, että kaikissa näissä alalajeissa on samalla kyse poikkitaiteellisuudesta. Tämä heijastanee sitä seikkaa, että nykyrunouden kehitys heijastaa muutoksia mediaympäristössä – niin kuin runous aina on heijastanut…

Omassa kokeellisuudessani keskeisiä ovat olleet vaikutteet alun perin Yhdysvalloissa syntyneestä ns. language-runoudesta. Language, joka meillä on viime aikoihin asti nähty jotenkin vaarallisena ääri- ja poikkeusilmiönä (kukapa kokeellisuuteen taipuvainen uusi runoilija ei olisi ainakin kerran kiirehtinyt julistamaan, ettei “ainakaan” ole “kielirunoilija”), on minusta paljon merkittävämpi ja kattavampi ilmiö kuin nuo yllä luettelemani “alalajit” yhteensäkään. Language on merkittävä myös sikäli, että se on pystynyt käytännössä murtamaan historialliselle avantgardelle niin tyypillisen koteloitumisen ja “lahkoksi muuttumisen” vaaran: muuttunut ultra-marginaalisesta ryhmästä Yhdysvaltain runonäyttämön hegemoniseksi voimaksi (samalla lakaten “koulukuntana” olemasta, mikä myös on tärkeää). Ennustan, että tämä historia tulee vielä vaikuttamaan tuntuvasti myös Suomen runouden kehitykseen – ja siihen voi nyt vilkaista vastikään ilmestyneessä Charles Bernsteinin runojen ja esseiden valikoimassa (Runouden puolustus, poEsia 2006), jonka toimitin.

kumpaa konkreettinen runous, sana- vai kuvataidetta?

Jos olisi pakko valita, sanoisin sana-. Paino on sanalla runous. Viimeistään kubisteista lähtien tekstin käyttäminen kuvataiteen teoksissa on ollut melkein arkipäivää. Tämä omalla tavallaan problematisoi kuvan käsitettä. Kuvan tuominen sanataiteeseen – tai verbaalisen esityksen laajentaminen kuvallisen suuntaan – on periaatteessa toinen juttu siksi, että kieli on välittömämmin yhteiskunnallista, ehkä suorastaan yhteiskunnan perusta.

Nykyään tietysti puhutaan paljon kulttuurin muuttumisesta kuvalliseksi. Oma suhteeni tähän on hiukan ongelmallinen: en viihdy tässä kuvien maailmassa. Kun internet oli nuori, sanoin mielelläni että se on “tekstin kosto televisiolle”. Itse asiassa uskon, että tämä trendi on jatkunut: “päälletunkevien kuvien” vastapainona on tekstin ja kirjoittamisen tuleminen osaksi arkipäivää: chatit, tekstiviestit, sähköposti.

Usein konkreettisessa tai visuaalisessa runoudessa on keskeisenä kysymys “lukutaidosta”: mitä itse asiassa osaamme, kun “osaamme lukea”. Normaalin lukemisen edellytyksenä on enemmän kuin huomaammekaan se, että “emme näe” mitä luemme: abstrahoimme merkityksen kirjaimista ja sanoista – tästä syystä esim. painovirheet jäävät useimmiten huomaamatta. Yksi konkreettisen runouden ilmeinen pyrkimys on saattaa “lukija” tietoiseksi tästä yleensä sivuun jäävästä tasosta: altistaa hänet “kielen ihmeelle” tästä näkökulmasta.

Itse olen julkaissut oikeastaan vain yhden runon, jota voi hyvällä tahdolla kutsua visuaaliseksi: “Aus dem Wortspiel der Informazion“. Ehkä tämä runo havainnollistaa hyvin yhtä “kokeellisille” runoilijoille tyypillistä asennetta: sen sijaan että haluaisimme tulla ymmärretyiksi, meitä kiinnostaa – usein pakonomaisestikin – tehdä asioita, joita “ei ole aikaisemmin tehty”. Minun runoni yksi lähtökohta on, että konkreettiset ja visuaaliset runot ovat yleensä “lyhyitä”: ne omaksuvat kuvataiteen “rajapinnan”, käyttävät mallinaan maalausta. Tätä taustaa vasten halusin tehdä runon, joka on kuvallinen, mutta pitkä (“Aus dem…” täyttäisi kait viitisenkymmentä kirjan sivua). Toinen tärkeä näkökulma oli nykyisin usein toistuva hokema, jonka mukaan runo varsinaisesti syntyy “vasta lukijassa” – runoilija ei voi määrätä lukijan tulkintoja. Halusin viedä tämän astetta pidemmälle eli laatia runon, jonka “sisällöstä” minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan: en edes osaisi luetella kaikkia niitä kieliä, joita siinä käytetään (kiina ja arabia varmaan ovat aika vahvasti edustettuina). Tämä liittyy kolmanteen minulle tärkeäksi tulleeseen ajatukseen: ideaan mahdollisesta uudesta maailmanrunoudesta (World Poetry), josta olen kirjoittanut esseessäni “Plurifying the Languages of the Trite” (se on saatavilla englanniksi ja norjaksi ja pian myös portugaliksi. Suomesta on ole löytänyt sille foorumia…)

Maailmanrunouden ajatus sisältää sen tunnustamisen, että kulttuurien vuorovaikutuksessa uudelleentulkinnat, väärinymmärrykset ja suoranainen kyvyttömyys ymmärtää ovat paljon keskeisempiä kuin usein luulemmekaan. Kulttuurien vuorovaikutus on ensisijaisesti väärinymmärrystä – aivan kuten pitkä runouden kääntämisen historia on itse asiassa (parhaimmillaan) väärin kääntämisen historiaa. Toisin kuin vallalla olevassa, konformistisessa “kulttuurien vuoropuhelun” ajatuksessa, jossa vieraiden kulttuurien “kunnioittamisen” vaatimus käytännössä johtaa siihen, että mitään vuoropuhelua ei koskaan synny (ja sen sijaan syntyy vain lisää sensuuria, kiellettyjä puheenaiheita, toistensa ohi puhumista ja ennakkoluuloja!), minun maailmanrunouden ajatukseni lähtee erojen ottamisesta lähtökohdaksi – ja uskosta siihen, että törmäysten ja väärinkäsitysten tuloksena voi syntyä jotakin kokonaan uutta. Odotan kiinnostuneena kiinaa tai arabiaa osaavien palautteita runooni – tämä voi viedä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta minua se ei haittaa (tämäkin muuten yksi tyypillinen “kokeellinen” asenne! “Me mittaamme vuosissa”, kirjoitin jo Äänisessä (1997), vaatimattomasti).

Vielä yksi näkökulma “Aus dem” -runon tiimoilta, joka liittyy juuri sanomaani. Yksi kaikelle runoudelle tyypillinen asia on sen niin sanoakseni välillinen suhde yleisöönsä. Kaikki kirjoittaminenhan on kommunikaatiota: se, kenelle puhutaan, määrittää sitä, mitä ja miten sanotaan. Runous ei ole tämän asetelman yläpuolella, mutta kylläkin erityisessä suhteessa siihen. Samalla tavoin kuin sanotaan, että runous ilmaisee “sanomatonta”, usein ajatellaan, että se kääntyy “ei-kenenkään” puoleen. Englantilainen 1800-luvun alun romantikko John Keats, joka on itselleni ollut monin tavoin tärkeä, sanoi että jatkaisi kirjoittamista, vaikka tietäisi, että hänen lauseensa joka aamu pyyhkiytyisivät jäljettömiin eikä kukaan muu koskaan tulisi lukemaan niitä! Voisi sanoa, että runous ei useinkaan oleta annettua yleisöä tai lukijakuntaa, vaan etsii sitä. Voimakas runous luo oman lukijakuntansa. Ja ihan totta: olen oppinut pitämään hyvänä enteenä sitä, että jokin julkaisemani ei ainakaan välittömässä ympäristössäni – siis Suomessa – herätä mitään välittömiä reaktioita (niin kuin yleensä ei herätäkään)! “Aus dem” -runo tavallaan absolutisoi tämän runouden lähtöasetelman: se ei ehkä koskaan voi saada – ainakaan yhtä ja yhtenäistä – lukijakuntaa (vaikka yksi lukija onkin jo ehtinyt sanoa sitä “liikuttavaksi”, toinen myöntää sen “addiktiiviseksi”…(tietenkään kumpikaan näistä ei ole suomalainen…))

mitä kokeellinen runous sinulle merkitsee?

… taisin jo vastailla tähän…

onko liikkuva runous uusi ilmiö ja syntynyt vasta tietokoneiden ja netin aikana?

Luultavasti ei ole uusi ilmiö. Tietokoneen lapsuusaikana (tietysti elämme yhä tietokoneen lapsuutta!) tehtiin “reikäkorttirunoja” – esimerkkinä venäläisen Lev Rubinshteinin “Tässä olen minä”, ks. Parnasso, Toinen kirja 2003), joissa “palasten liikuttaminen” on yksi elementti. Vrt. tässä myös Robert Duncanin Sentences – ja tietysti Tsaran hattu!

Edelleen kineettinen taide – meillä esim. Eino Ruutsalon elokuvat.

Ja “tikku-ukko-elokuvat” joita varmaan useimmat ainakin minun sukupolvessani ovat lapsena ovat piirtäneet kirjojen marginaaliin, ovat melkein kirjan ja liikkuvan kuvan kohtaamisen paradigma.

miksi Suomessa on juuri nyt noussut useita kirjoittajia, jotka harjoittavat konkreettista runoutta?

Suomalainen kirjallisuus on muuttumassa. Yksi syy on se, että se ehti melkein pysähtyä, monista syistä, joihin tässä ei ehkä ole mahdollista mennä. Mutta ihan totta: suomalainen kirjallisuus – erityisesti proosa – elää yhä alennustilassa, jota vain emme sisäsiittoisuuttamme pysty näkemään. Uuden, valtajulkisuudessa juhlitun proosan standardit ovat keskinkertainen journalismi ja kehno copywriting. Vuosien varrella olen monen monituista kertaa yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja esim. jonkun loman alla vartavasten lainannut läjän nykyproosamme kulloinkin juhlittuja “mestareita”: mutta tunnustettava on, että monia niistä en kerta kaikkiaan pysty lukemaan – usein koska käy niin nolottamaan kirjailijan puolesta. Uskon että tämä on yleisempi kokemus kuin luulemmekaan – mediamyllytys vain peittää sen näkyvistä. Kun olemassaolevasta ei löydy tietä eteenpäin, malleja on pakko hakea kauempaa. Luultavasti elämme samanlaista radikaalia katkosta kuin 1950-luvulla, ns. modernin runon rynnistäessä esiin. (Sanon ns., koska suomalainen “modernismi” oli paljon kotoperäisempi ilmiö kuin kuvittelemmekaan – ja esim. T. S. Eliotin “suomeen tuonti” on malliesimerkki siitä, miten melko perusteellisesti väärin ymmärretty ulkomainen yllyke voi synnyttää jotakin hedelmällisesti uutta!).

miksei Suomessa ole aiemmin tehty kokeellista runoutta, paria satunnaista ilmiötä (Gunnar Björling, Seppo Tanninen) lukuun ottamatta?

Vrt. yllä. Minusta siis 50-lukulaisuutemme oli kyllä kokeilevampaa kuin ymmärrämmekään. Ajattelemme yhä 50-lukua jotenkin kuulaan, estetisoivan, kurinalaisen sanonnan aikana: mutta jos esim. Haavikon Lehdet lehtiä -kokoelmaa (1957 kai, tai 8) lukee ennakkoluulottomasti, niin sehän on kauttaaltaan täysin hulvatonta, rämäpäistä ja “lukijasta piittaamatonta” menoa: “Kannattaa olla kirjailija. Kirjoitan pullopalkalla, / kunhan ensin heitän hohtimet kaivoon. Plums, ” – tai mitä sanottaisiin tästä:

Se tahtoo Saappaat. Saappaat nyt kun Se kasvaa.
Nyt Sen täytyy kasvaa kun Sen Galoshi kasvaa 5⅔%
ja Sen Saapas kasvaa 8 + 1 % ja sen pitempiä askeleita:
Marssii. Se on vanha. Ettei Se muista mitä liha maksaa kg.
Onko se palkka Rupla $ tai £ tai Mk.
Se on niin vanha että jos Sille vain näyttääkin kukkia
niin Se arvaa hautajaiset.

Yksi juttu on se, että modernismin teoreetikot ja propagandistit (Tuomas Anhava, Vilho Viksten ja muutkin) näkivät niin kovasti vaivaa “selittääkseen” näitä runoja “perinteiseen” lukutapaan tottuneelle yleisölle. Pääasia oli, että kummalliselta näyttävän pinnan alta saatiin kaivetuksi esiin “koherentti” merkitys. 70- ja 80-lukujen myötä tämä viesti alkoi mennä perille – mutta paha kyllä, parhaiten sen ymmärsivät runoilijat itse, jotka alkoivat vaatia itseltään koherenttia merkitystä jo kättelyssä. Siitä tuli pääasia, ja leikki, rajojen koettelu, irrottelu yms. jäivät ensin syrjään ja sitten jo julistettiin pannaan. 60-luvun ryppyotsaisella “osallistumisen” vaatimuksella (jossa runouden perimmäinen yhteiskunnallisuus ymmärrettiin nurinkurisesti ja perimmältään runouden vastaisesti) oli tässä oma osuutensa. Miksei koko “pysähtyneisyyden ajalla” laajemminkin – joka siis ei ole vielä kokonaan ohi Suomessa: me olemme ainoa maa maailmassa, ehkä Kuuban ohella, jossa Neuvostoliiton vaikutuksesta syntyneet rakenteet eivät vielä ole täysin romahtaneet (Aasian kommunistidiktatuurit ovat luku sinänsä).

Muuten tuo mitä sanoin Anhavan, Vikstenin ja muiden “selittämisen” vahingollisesta vaikutuksesta käy hyvästä varoituksesta kaikkeen runosta kirjoittamiseen nähden. Samalla kun se on tarpeellista ja välttämätöntä (ja ilahduttavasti virinnyt viime aikoina: sehän myös ehti melkein kuolla tässä välillä, ja ihanteeksi tuli runoilija joka “vaan tekee tätä mun juttua”, “en mä tätä lähtis selittelemään”…), siihen aina sisältyy myös tuo sama vaara “pois-selittämisestä”. Siihen voidaan vastata vain kirjoittamalla yhä käsittämättömämpiä runoja!

milloin itse aloitit kokeellisen runouden kirjoittamisen? ensimmäinen kokoelmasi oli aika tavanomainen 60-luvun lopun kokoelma, mutta myöhemmin et ole “tavanomaista” lyriikkaa juuri tehnyt

No, Muuttunut tuuli on pääosin kirjoitettu 15-vuotiaana. Mutta vanhemmiten olen silti alkanut nähdä juuri sen kokeellisuuteni juureksi. Lainaan mielelläni sen lyhyttä alkurunoa, jossa sanotaan: “Sanat vain riippuvat ilmassa irrallaan.” Ihan niin kuin yhäkin ajattelen! Muuttunut tuuli on myös enemmän pastissia ja kollaasia kuin päältä näyttäisi. Haavikon ja Pellisen (ja ehkä vähän vähemmän Saarikosken) lukeminen 15-vuotiaana todella mullisti kieli- ja kirjallisuuskäsitykseni peruuttamattomasti. Se oli tuollainen “hei, näinkin voi – ei, näin täytyy – kirjoittaa!” -kokemus. Esikoisessani yritän kirjoittaa niin, lapsen kädellä – muistan hyvin, että minulla ei ollut mitään “sanottavaa” tai edes ilmaisutarvetta, halusin vain kokeilla, osaisinko “minäkin”. Sanoisin, että toista kokoelmaani (joka ilmentää eräinlaista hämmennystä aikuistumisen kynnyksellä) lukuunottamatta en ole tehnyt tästä asenteesta kompromisseja. Yhäkin kokeilen, “osaisinko” vielä tuota, tai tuota…

Tiedostan nykyisin, että nämä ovat jossain määrin sukupolvijuttuja. Charles Bernstein, joka on oikeastaan ainoa todellinen kumppanini runoudessa, on minua vajaata vuotta vanhempi. Äskettäin tajusin, että hänen yhdessä Bruce Andrewsin kanssa toimittamansa, ratkaisevan tärkeä L=A=N=G=U=A=G=E-lehti ilmestyi melkein täsmälleen samoina vuosina (1978-1982), jotka minulle olivat yhtä lailla ratkaisevan tärkeää poliittisen radikalismin aikaa (mielelläni vitsailen siitä, että 1970-luvun työni kahtiajakautuneen SKP:n haamukirjoittajana opetti minulle “modernistisen estetiikan”, vähän myöhempi “kolmaslinjalaisuus” taas kokeellisen ja avantgarden estetiikan…). Niin että ehkä loppupeleissä noilla kansallisen pysähtymisten ja liikkellelähtöjen jutuilla voi olla vähemmän merkitystä kuin annoin ymmärtääkään. Minun sukupolveni voi ehkä tosiaan Juicen perässä sanoa: “Kanssas katson maailmaa / ja samaa unta näen.”

onko maailmalla samanlainen ilmiö, siis että kokeellinen runous olisi nousussa?

Viittaan aikaisempaan. Minulla on melko vahva luottamus siihen, että seuraavat kymmenen vuotta tulevat mullistamaan yleisen käsityksen siitä, mitä runous on. “Kokeellinen” on yksinkertaisesti niin paljon vahvempaa, verevämpää, dynaamisempaa kuin näennäisen helpoksi pureskeltu “mainstream”. Sen puolesta toimii myös tekninen kehitys: runouden julkaisemisen painopiste siirtyy perinteisiltä suurilta kustantamoilta pienille, nettiin, blogeihin, omakustanteisiin. Suomessakin jo nyt suurten kautta julkaiseminen on melkein dismeriittiä!

Tähän sisältyy kyllä vaarojakin. Uskon yhä lujasti, että runous kuuluu marginaaliin. Yhdessä keskustelussa taannoin tuli puhe siitä, että runokirjan keskimääräinen levikki on jotain 300-500 – tämä on universaali vakio, maan koosta riippumatta (mutta tietysti vastaavasti suurissa maissa ilmestyy enemmän nimikkeitä). Henki keskustelussa oli sellainen, että tuota vakiota pitäisi saada nostettua – että tämä olisi jotenkin runoudelle eduksi. Itse esitin, että meidän tulisi ponnistella sen alentamiseksi! Ja itse asiassa se tulee alenemaan sitä mukaa kuin julkaiseminen helpottuu. Ja juuri tämä ehkä myös turvaa sen, että runous säilyy marginaalissa – ja että säilyy se marginaalin marginaali, jossa kaikki oleellinen uusi vastakin uskoakseni syntyy.

ketkä/mitkä ovat suosikkejasi alalla?

Charles Bernstein on tärkein ystäväni, merkitykseltään ratkaiseva kumppani, jatkuva keskusteluyhteys hänen kanssaan on yhä melkein elinehto.

Kenneth Goldsmith – seuraavaa sukupolvea, samoin tärkeä ystävänä, persoonana.

Parhaillaan yritän vähentää vaikutteideni USA-keskeisyyttä. Ruotsista jo puhuin – sieltä mainitsisin tuorempina tuttavuuksina Ida Börjelin, Lars Mikael Raattamaan ja Ulf Karl Olov Nilssonin (UKON). Brasiliasta on pikku hiljaa tulossa uusi toinen kotimaani. Minulla on tiivis yhteys runoilija Régis Bonvicinon kanssa, ja olen myös mukana sikäläisen Sibila-runouslehden toimituskunnassa. Ja kömpelöstä Aasiaan päin kurkottelustani jo puhuin.

Suomesta haluan mainita muutaman nousevan naisrunoilijan, joissa kaikissa olen näkevinäni tietyn “käsitteellisen” otteen, joka on vielä uutta meillä: Cia Rinne, Miia Toivio, Henriikka Tavi, Reetta Niemelä – kaikki nämä olivat mukana äskeisessä OEI-antologiassani…

onko millään tavalla mahdollista, että kokeellinen, esim. konkreettinen runous voisi tulla laajemman yleisön jutuksi? esim. 7-vuotias tyttäreni piti Marko Niemen Nurousopin monista jutuista, kun hän havaitsi niissä visuaalista leikkiä

Viittaan edellä sanomaani ja sanon uudestaan: Ehdottomasti! Minun kokemukseni Suomesta on, että mitä kauemmas Helsingistä ja sen pikku ympyröistä menen, sitä paremman vastaanoton saan (taitaa olla kolmetoista vuotta siitä, kun minua on oikeastaan edes pyydetty esiintymään Helsingissä, ja kun silloin tällöin pakottaudun järjestämään jotakin itse, kokemus on opettanut varautumaan nollayleisöön). Sama kuvio on muuten jo pitkään näkynyt aktiivisten runoilijoiden kohdalla: maaseudulta, provinsseista nähdään helposti kauemmas kuin likinäköisestä Helsingistä. Vielä omassa ja vähän vanhemmassa sukupolvessani pysyäkseni, Juhani Tikkanen Turussa ja Seppo Järvinen jossain Tampereen takana (olisikohan Siurossa) ovat hyviä esimerkkejä itsenäisistä hengistä, jotka ovat valppaasti seuranneet asioita Helsingin tuolla puolella, mutta samalla sitten myös Helsingin huomaamatta…