Valtion Kirjallisuustoimikunnan seminaari, Helsinki 30. marraskuuta 2006

English

Käytän tämän puheenvuoron kirjailijana, jonka suhde tekijänoikeuksiin on muodostunut poikkeavaksi – sekä käytännön julkaisemisen että kirjallisen työni strategioihin liittyen. Jo yli kymmenen vuotta ensisijainen julkaisukanavani on ollut internet; kirjana julkaistu runotuotantoni on saatavilla – ja vapaasti kopioitavissa – netissä, ja netin asema myös ensijulkaisukanavana korostuu työssäni koko ajan. Olen myöstutkinut tekijyyttä ja tekijänoikeuden ideologiaa töissäni. Esimerkiksi proosateokseni Päivä (2004) ei sisällä yhtään itse kirjoittamaani lausetta – tiukan näkemyksen mukaan se voitaisiin ymmärtää tekijänoikeuden loukkaukseksi, ja voisi kysyä myös, millä edellytyksin sen taas voitaisiin katsoa nauttivan tekijänoikeuden suojaa, jos sille tällaista lähdettäisiin hakemaan.

Olen myös ollut kehittämässä julkaisumuotoja, joissa perinteiseen tekijänoikeusajatteluun tukeutuva kirjajulkaiseminen on yhdistetty netin vapaaseen saatavuuteen – esimerkkinä Runoyhdistys Nihil Interitin ja Kirja kerrallaan -kustantamon poEsia-runoteossarja, jonka niteet ovat pdf-muotoisina vapaasti saatavilla verkossa, minkä lisäksi niitä myydään book on demand -tekniikalla painettavina kirjoina. Tiukan tekijänoikeusäsityksen vastainen ajatuksemme on, että vapaa saatavuus (ja levitettävyys) verkossa ei rajoita teosten markkinoitavuutta kirjoina, pikemminkin päin vastoin. Ideaaliostajamme perehtyisi teokseen ensin verkossa ja ostaisi sen vain siinä tapauksessa, että tosiaan näkisi kirjan “rajapintana” verkkoa “käyttäjäystävällisemmäksi” – esimerkiksi haluaisi sen mukaansa sänkyyn. Tämä itse asiassa onkin se rajattu merkitys, jossa itse olen vielä valmis hyväksymään tekijänoikeuden ajatuksen.

Kuten nämä lähtökohdat jo kielivät, suhtaudun vahvoin epäilyksin tekijänoikeuden “ideologiaan” – jos siihen sisällytetään ajatus tekijän ainutkertaisesta luovasta panoksesta teoksen erillisyyden takaajana. Ennen kuin jatkan tästä, sanottakoon kuitenkin, että olen itse täysin sopeutunut työskentelyyn tekijänoikeuden ulkopuolella – tuotantoni vapaa saatavuus verkossa tuo monia etuja, joita perinteisempi “kustantajakirjailijan” asema tuskin voisi tarjota: maailmanlaajuisen yleisön ja sen myötä yllykkeen kansainvälistymiseen, välittömän kosketuksen aktiivisimpaan lukijakuntaani, monimuotoisemmat kontaktit jne. Verkkosivuillani on päivittäin noin 200 eri kävijää jotka lataavat yhteensä keskimäärin 500 sivua. Julkaisen edelleen myös kirjamuodossa, mutta kohdallani tuo poEsia-sarjan asetelma on jo kääntynyt ympäri: minulle kirjamuotoinen julkaiseminen edustaa myönnytystä niille potentiaalisille lukijoille, jotka eivät “vielä” ole sisäistäneet verkkolukemisen etuja: kirjan tehtävä on markkinoida verkkokirjailijaa, ei päin vastoin.

Ajatus tekijänoikeudesta – tai oikeudesta kopioida, copyright, niin kuin angosaksisen lainsäädännön omaksuma sattuvampi termi tähdentää – on sinänsä mielestäni täysin ulkokirjallinen.. Ennen kirjapainotaitoa teoksen katsottiin olevan sitä arvokkaampi, mitä enemmän siihen oli kopioitu aiemmin hyväksi nähtyä: tämä on (meidän silmissämme) alkeellinen ilmaus sille tosiseikalle, että uusi ei koskaan synny tyhjästä. Edelleenkään kukaan ei voi kirjoittaa riviäkään ilman, että se on samalla jokin aiemmin kirjoitetun kommentointia – ja sellaisena lainaamista. Sellaisia “ainutkertaisia” teoksia, joita näen tekijänoikeusideologian puhtaassa muodossaan edellyttävän, ei ole ollut eikä varsinkaan tule. Kirjailijan ja kirjallisuuden etu on – tämä on minun ideologiani – että teokset tulevat luetuiksi mahdollisimman laajasti, ja tässä kaiken kirjoitetun ilmainen saatavuus kaikille on ilman muuta paras ajateltavissa oleva järjestely (kirjastolaitos edustaa tätä ideaalia alkeismuodossaan; internet merkitsee edellytyksiä sen aidolle ja täysimittaiselle toteuttamiselle).

Vastaavasti kirjoitetun rajoittamaton saatavuus merkitsee sen – periaatteessa – pidäkkeetöntä uudelleenkäyttöä: jälleen kirjallisuuden (ja kirjailijan) etu on, että mikä tahansa julkaistu voi muodostua kimmokkeeksi uudelle kirjoitetulle – mallina, enemmän tai vähemmän laajasti lainattuna, mukautettuna, vääristeltynä tai tunnistamattomaksi muutettuna. Minun ihannekirjallisuudessani ei ole mitään periaatteellisia esteitä sillekään, että kirjailija B julkaisee kirjailija A:n teoksen uudelleen omissa nimissään; pitäisinkö itse moista hyväksyttävä, riippuisi yhtäältä sen taiteellisesta perusteltavuudesta, toisaalta siitä, liittyisikö siihen B:n pyrkimystä hyötyä taloudellisesti A:n kustannuksella. – Jos tämä kuulostaa shokeraavalta, muistutan lainaamisen, kollaasin ja muun uudelleenkäytön keskeisyydestä koko moderniksi sanomamme taiteen ja kirjallisuuden synnyssä ja kehityksessä – enkä nyt viittaa ainoastaan Duchampin ready made -ajatukseen, niin oleellinen kuin se aiheemme kannalta onkin, vaan myös runouden ns. korkeamodernismin perinteeseen. Lainaaminen, merkityksessä koko edeltävän perinteen uudeksi kirjoittaminen, oli aivan oleellista myös Poundille ja Eliotille – ja meillä mm. Haavikolle paljon suuremmassa määrin kuin yleensä ymmärretäänkään.

Kysyn itse mieluummin toisin päin: miksi ajatus tekijän “oikeudesta” teokseen tuntuu “meistä” niin automaattiselta ja keskeiseltä – ja se tosiaan on keskeisempi tänään kuin sata vuotta sitten: amerikkalainen Paul Saint-Amour on kiinnostavassa kirjassaan vakuuttavasti perustellut, että esim. James Joycen Ulysseksen tapaisen teoksen julkaiseminen olisi nykyisen anglosaksisen tekijänoikeuslainsäädännön vallitessa mahdotonta? Vastaukseni, niin kuin kaikkien meidän varmaan, liittyy tietysti kirjan talouteen. Ajatus oikeudesta kopiointiin ei ole syntynyt kirjallisuuden, vaan sen jakelun ehtojen piirissä. Kysymys on viime kädessä siitä kaikille ilmeisestä seikasta, että kirjan tuottaminen maksaa – vaatii pääomien sitomista. Tällä kohden meidän kielemme puolestaan on osuvampi kuin monet muut: emme kutsu kirjojen markkinoille tuojia “julkaisijoiksi” (“publisher”), vaan suoraan ja rehellisesti “kustantajiksi”. Yksinoikeus kopioiden, kappaleiden, tekemiseen tietystä teoksesta, ja siten minimaalinen varmuus mahdollisuudesta tarjota sitä ostavalle yleisölle, on edelleen “kustannuspäätöksen” luonnollinen edellytys. Tässä ei minulle ole mitään epäselvää, eikä minulla niin ollen ole mitään periaatteellista huomautettavaa itse “copyrightin” ideaan.

Paitsi että kuvaamani logiikka on jo jonkin aikaa sitten lakannut ehdottomasti määräämästä kirjallisuuden levityksen ehtoja. Haluan olla tässä melko kirjaimellinen. Ajatus “copyrightista” on tullut ongelmalliseksi, koska itse kopioinnin tekniset edellytykset ovat muuttuneet. Samaan, mikä aikanaan vaati – ja jatkuvuuden lain tuloksena suuressa osassa kirjallisuutta edelleen vaatii – huomattavia teknisiä ja taloudellisia edellytyksiä, tarvitaan nykyisin kaksi yhdistettyä näppäinlyöntiä: Ctrl+C, sitten Ctrl+V. Siten meillä on, perimmältään, kaksi eri kirjallisuuden taloutta.

Olen joskus kutsunut tuota mainitsemaani näppäinyhdistelmää “kumouksen kaavaksi”. Tosiasiassa en odota mitään näin dramaattista – pikemmin näen, että olemme vasta siirtyneen kahden erilaisen jakelutalouden välisen rinnakkainelon kauteen, joka luultavasti tulee jatkuvaan vähintään vuosikymmeniä, ja jos niiden välinen ristiriita tai kilpailu joskus ratkeaa, niin ei välttämättä minkään yhteenoton tietä.

Mistä sen sijaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi – ja mikä on ehkä lopulta oleellista tämän, Valtion Kirjallisuustoimikunnan aloitteesta järjestetyn keskustelun kannalta – on, että kyseessä on todella on kaksi eri taloutta, ja siten myös kaksi erilaista näkymää kirjallisuuden tulevalle kehitykselle. Tässä minun on hieman tarkennettava aiempaa retoriikkaani. Sanoin, että tekijänoikeuden ajatus on sinänsä ulkokirjallinen. Mutta tietenkään mitään kirjallisuuden kehitystä “sinänsä” ei olekaan: aivan kuten keskiajan kopiointiolot määräsivät silloista kirjallisuusihannetta, niin myös kirjapainotaito on ratkaisevasti määrännyt sitä, mitä tänään pidämme kirjallisuutena. Tekijänoikeus tiukkevine lainaus- ja jäljittelykieltoineen, josta kirjamuotoinen julkaisutoiminta joutuu pitämään kiinni (ja kilpailun kiristyessä yhä tiukemmin), on minun näkökulmastani omiaan yhtä aikaa “sovinnaistamaan” sen piirissä tuotettua kirjallisuutta ja vaarantamaan tuon kirjallisuuden elävän suhteen perinteeseen – tämä olisi minun tyly arviointini useimmista viime vuosien “sesonkien” “kohukirjoista”, erilaisille palkinnoille päässeet mukaanlukien. Hahmottelemani “toisen talouden” kirjallisuus taas kulkee kohti muotoja, jotka voivat näyttää radikaaleilta (kopioinnin muuttuminen helpoksi ja “automaattiseksi” merkitsee kerta kaikkiaan uutta käsitystä tekstuaalisuudesta), mutta siinä voidaan myös nähdä mahdollisuus uudenlaiseen jatkuvuuteen. Ei olekaan sattuma, että taiteen ja kirjallisuuden sadan vuoden takaisen modernismin perustavat ideat näyttävät tänään aktualisoituvan uudelleen juuri kokeellisimman (ja useimmiten verkkopohjaisen) uuden runouden piirissä.

Samalla kun en kiistä, etteikö “kirjataloudenkin” piirissä edelleen voitaisin tehdä (minun näkökulmastani) merkittävää ja uuttaluovaa työtä, en tietenkään vaadi ketään omaksumaan omia käsityksiäni “toisen talouden” estetiikasta, tai edes sen toivottavuudesta. Ainoa mitä, tässä ja nyt, esitän noteerattavaksi on, että se on olemassa. Tämä olisi myös vastaukseni niille, jotka epäilemättä jo kysyvät, millä ihmeen edellytyksillä tuollainen utooppinen “talous” voisi elää, kun se kerran ei edes voi turvata kirjailijan oikeutta teokseensa, ja siten hänen toimeentuloaan: nimittäin että ei voikaan, mutta eipä tuo vain ole estänyt sitä syntymästä ja kehittymästä. Tämä on oleellinen viestini tälle seminaarille – ei vähiten siksi, että se jo nyt pakottaa meitä muuttamaan käsityksiämme sekä “kirjallisuudesta” instituutiona että “kirjailijasta” ammattina ja roolina.

Onhan nimittäin – jos asiaa ajattelemme – koko valtiollinen taidehallintomme organisoitu olettaen, että tuota toista taloutta ei ole eikä voi olla. Koko sille välttämätön arvottamisen ja painopisteyttämisen mekanismi perustuu oletukseen kirjallisuuden ja “kustantamisen” liitosta – johon siis itse olen lakannut uskomasta (ja voisin tarvittaessa luetella runsaasti esimerkkejä, jotka minun silmissäni kyseenalaistavat vanhan ajatuksen “kustannustaloista” – ihan perinteisestikin ymmärretyn – henkisen viljelyn selkärankana). Kun tätä mekanismia, niin kuin uskon, lähivuosina tai vähintäänkin vuosikymmeninä, joudutaan tarkistamaan, kyse ei ole vain yksittäisistä rahoituspäätöksistä – tai siitä, tuetaanko “vähälevikkistä” vai “populaaria” kirjallisuutta. Siinä missä kirjallisuuspoliittinen keskustelu tänään pyörii apurahojen riittämättömyyden ympärillä, näen että tulevaisuudessa painopiste on välttämättä siirrettävä yksityisten kirjailijoiden tukemisen sijasta johonkin ratkaisevasti yhteisöllisempään – nykyisenkaltaiset valtion “elättikirjailijat” (joihin itsenikin vielä silti luen) ovat ehkä uhanalaisempi laji kuin oivallammekaan. Jos edessä olevat muutokset ovat osaksikaan tätä luokkaa, niitä on parempi alkaa pohtia ennemmin kuin myöhemmin.