Kiitospuhe saamani Eino Leinon palkinnon johdosta, Laulumiehet, Helsinki 24. maaliskuuta 2015

1

On taiteilijoita, joiden tuotanto tuntuu tavallaan täyttyvän, ja sitten toisia, joiden kohdalla herää kiinnostava kysymys, ”mitä muuta he olisivat voineet tehdä”. Ei ole ihan helppo kuvitella, mitä muuta Picasso vielä olisi voinut maalata tai veistää. James Joycen yksittäisiä teoksia ympäröi samanlainen loppuunviedyn aura, jos kohta voidaan kysyä, mitä musiikkitaide menetti, kun hän päätti olla ryhtymättä oopperalaulajaksi – Nora Barnaclen mielestä paljonkin, ja joutavasta syystä. Suomessa Jyrki Pellisen viime vuosisadan tuotannosta on äskettäin aiheellisesti kysytty, missä määrin se on tekijän ulkopuolisen valinnan ja karsinnan tuottamaa, kun taas ”2000-luvun Pellinen” näyttäytyy picassomaisen runsaana – mutta toisaalta, yksin minun kaapeissani on ainakin metrin pino Pellisen julkaisemattomia 2000-luvun kässäreitä. Samanlainen varmaan muodostuisi L. Onervan myöhäiskauden julkaisemattomista kokoelmista tuhansine ja taas tuhansine runoineen.

2

Ainakin joka toinen kerta, kun ajattelen Eino Leinoa – ja ajattelen häntä kohtuullisen usein – mieleni käy ajanjaksossa noin kesästä 1908, jolloin Leinon ja L. Onervan suhde varsinaisesti alkoi, saman vuoden loppusyksyyn, jolloin Onerva liittyi Leinon seuraan Műnchenissä ja he sitten yhdessä jatkoivat kohti Roomaa.

Tuo ajanjakso on varmaan Leinon elämän tärkein taitevaihe. Hän on irrottautunut Freya Schultzista, mutta mikä tärkeämpää, päättänyt irrottautua myös kotimaasta. Hän näkee, että hänen taiteellinen kutsumuksensa vaatii kaikkien siteiden katkaisemista ja ehdotonta, todennäköisesti pysyvää mutta joka tapauksessa ”monien vuosien” maanpakoa. Kirjeet alkumatkalta – yksin – ovat optimistisinta ja voimantuntoisinta, mitä hän koskaan kirjoitti. ”Sen vain tunnen yhä selvemmin, että maasta-muutto on ainoa keino pelastaa paras osa itseä siitä barbariasta ja banaalisuudesta, joka meillä nykyään tulvii yli äyräittensä.” ”Ja tällä kertaa tunnen että ne [hellät ja kauniit unelmat] eivät tule pettämään. Taikka jos pettävät, – silloin ei ole tarkoitusta millään ja minä itse olen vain leikkikalu tuntemattomien lasten käsissä.” Paitsi että ”eihän elämällä ollut alkuperäisesti mitään tarkoitusta. Minä olen antanut sille tarkoituksen. Ja mitä vanhemmaksi minä olen tullut, sen enemmän tarkoitusta minä olen antanut sille, toivoakseni on joskus jokaisella sekunnilla oleva tarkoituksensa.” ”’syvyyksiin, korkeuksiin’ ‘Mitä syvemmälle, sitä korkeammalle’…”

Minulle tämä on Leinon ”Silence, excile, cunning” – viittaan Stephen Dedaluksen mottoon Taiteilijan omakuva -romaanin lopussa, joka taas viittaa Joycen joka suhteessa vastaavaan, melko tasan neljä vuotta varhempaan maastapakopäätökseen. Määränpääkin on sama: Italia. Uskon, että ainakin taikauskoinen Joyce huvittuisi, jos voisimme hänelle kertoa, että matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan Leinolla oli – Onervan mukaan – outo hallusinaatio: hän oli näkevinään junassa kaksoisolentonsa. ”Ja siinä he kamalin tuntein istuivat tärisevässä vaunussa tuijotellen puoli päivää toisiinsa kuin ilmestykseen.”

3

Maanpaon tarpeesta Leino oli ehtinyt kirjoittaa ja julkaista monta nyttemmin kuuluisaaa pakinaa ja analyysiä – mm. ”Suomalaisuus” ja ”Kansallishenki”, Helsingin Sanomien ”Teemuna”. Ei tule antaa näiden retoriikan liiaksi hämätä: Leino ruoskii niissä ”suomalaista kansanluonnetta” ja monia ”kansallisia erityispiirteitä” – mutta analyyseinä hänen kirjoituksensa ovat niin sanoakseni yleispäteviä: soveltuvat minkä tahansa eurooppalaisen (tai muunkin) kulttuurin reuna-alueen kehityksen dynamiikkaan. Leinon (ja Joycen toisaalla) kirjoituksissaan kiteyttämä – mutta vain Joycen johdonmukaisesti toteuttama – välttämättömyys jännittyy kahden ääripään väliin. Toinen on ”kansanluonteen” kaikkien piirteiden mahdollisimman johdonmukainen omaksuminen – Leinon ehkä traagis-ironisin ilmaus tästä on tämä kiertoilmaisuja hyödyntävä tokaisu hänen vuonna 1918 julkaisemansa ”isänmaallisten runojen” valikoiman esipuheessa:

Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan, että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun runoudellani ole enää mitään tekemistä.

Toinen ääripää on näköjään tuon kaiken vastakohta: runouden, kirjallisuuden, kirjallisen työn täydellinen vapaus kaikista kansallisista intresseistä. Ei vain niiden poleeminen arvostelu, jota Leino journalismissaan (”pukseeraukseksi” nimittämässään) ennen ja jälkeen 1908 harrasti, vaan täysi, yksinomaan taiteellisesti perusteltu poliittinen itsenäisyys. ”Ennen (…) tunsin minä joskus olevani liitossa tulevaisuuden kanssa. Nyt en koskaan enää. Minä en usko enää tulevaisuuteen, en meidän maassa, en muualla, en ylipäänsä. Minä t i e d ä n, että ne elämänarvot, joita minä puolestani pidän pyhimpinä (…) eivät koskaan tule olemaan yleisiä”, kirjoitti Leino tärkeässä kirjeessään Onervalle jo kesäkuussa 1908; mainitussa 1918 esipuheessa sama asenne ilmaistaan näin: ”jos onkin totta, että ‘maailmanhistoria on maailmantuomiota’, on vielä enemmän totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin”.

4

– vrt. Dedalus: ”Historia on painajaisuni, josta yritän herätä.” Tietyssä mielessä yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat tähän: siinä missä Joycen maanpakolaisuus muodostui pysyväksi ja – näin mielelläni ajattelen – tuotti hänen työssään paljossa Leinon unelmoimien kaltaisia tuloksia (”yhä enemmän tarkoitusta omalle elämälle”) – siinä Leinon Ikaros-siivet paloivat, ja jo keväällä 1909 hänet tavataan Helsingistä, entistä uppoutuneempana kaikkeen siihen ”barbariaan ja banaalisuuteen”, jota oli lähtenyt pakoon. Ja tuskin mikään voisi olla kauempana vuoden 1919 Leinosta, joka kuumeisesti kirjoittaa ylistysrunoja ja ”tekee kunniaa” milloin millekin hahmolle ajan päivänpolitiikassa (jonka dynamiikasta ei kumminkaan paljoa ymmärrä) kuin Joyce, joka samaan aikaan tokaisee jollekulle keskustelukumppanilleen: ”Kuulemma joku sota ollut käynnissä näillä main viime vuosina.”

Tunnustan siis, että Leino, yksi perinteemme tuotteliaimmista, on minulle muodostunut läheiseksi nimenomaan sen kautta, mitä hän ei koskaan kirjoittanut. ”Ille faciet”, sanottiin Leinosta; ”kymmenessä vuodessa hän saa jotain aikaan”, sanoo Haynes Stephenistä Ulysseksen luvussa [10]. Mutta vaikka Leino tulikin paljossa tuhlaamaan nuo kymmenen vuottansa, tekemättä jääneen jonkinlaiset ääriviivat ovat silti hahmoteltavissa vuotta 1908 edeltävästä – ja myös sitä seuraavasta – runoudesta, jossa jälkimmäisessä (ehkä erityisesti Helkavirsien toisessa sarjassa ja Leinon ja Aino Kallaksen suhteen aikaisissa kokoelmissa) teemana on enenevästi – niin, juuri tekemättä jäänyt.

Itse asiassa ajattelen mielelläni, että Helkavirsien ensimmäinen sarja ja Taitelijan omakuva nuoruuden vuosilta ovat esteettisesti (ja osin temaattisestikin) sukulaisia: esteettisesti suurin piirtein yhtä konventionaalisia, mutta myös samanlaista muodollisen innovaation kykyä ilmentäviä ja lupaavia. Ja kun ajattelen Leinon kirjoittamatonta, ajattelen jotakin, joka omasta perinteestämme on jäänyt puuttumaan – ja jonka tekijäksi en muita pysty kuvittelemaan.

5

Nyt on varmaan kysyttävä myös, miksi Leino palasi – ja seuraa puheenvuoroni lyhyt human interest -osuus.

Kummallakin maanpakolaiskandidaatilla on nimittäin mukanaan nainen – kumppani, elämän- tai matkasellaiseksi ajateltu (Leinon toive Onervalle on ”kulkea kappale matkaa käsi kädessä”). Tällä kohden ajattelen mielelläni kumminkin, että Leino on Joycea kappaleen matkaa edellä. Kesäkuussa 1904 Noran tavannut Joyce on saman vuoden syyskuussa ja pitkään sen jälkeenkin mitä perinteisin patriarkaalisen kulttuurin arvot sisäistänyt, täydellisen omistushaluinen ja syvästi mustasukkainen mies; vasta maanpaon vuosina – paljossa niin sanoakseni itseopiskelun tietä – hän päätyy siihen kristillis-siveellisen rakkausmoraalin vallankumoukselliseen haastamiseen, niin yksilöllisellä kuin yhteis- ja kansakuntienkin tasolla, jolle Ulysses minun silmissäni perustuu. Vuoden 1908 Leino sen sijaan näyttää jo tarjonneen Onervalle jotain ihan muuta: nietzscheläisittäin perusteltuun ”vapaaseen rakkauteen” (Onervan Mirdja-romaanin työnimi) nojaavaa ystävyyttä.

Sanon ”näyttää”, koska asiasta on vaikea tietää mitään kovin varmaa – ei vähiten siksi, että Onervan Leino-elämänkerran oman monumentaalisuuden ylittää vain Onervan oma monumentaalinen poissaolo siitä, ja siksikin, että Leino puolestaan hukkasi tai hävitti kaikki Onervan kirjeet. Oion siis varmasti monta mutkaa, kun nyt kerron, mitä asiasta yhtä kaikki ajattelen: että Onerva – alkuun Roomassa talvella 1908–09, ja sitten eri asetelmissa myöhemmin – torjui Leinon tarjouksen; että syynä ei ollut tunteiden puuttuminen vaan perimmältään pakeneminen konventionaalisen moraalin turviin; että Leino palasi Suomeen sinne palanneen Onervan perässä; että hän ei koskaan sittemminkään päässyt eroon tästä – he kumpikaan toisistaan – ja että tällä toteutumattomuudella oli lopulta hyvinkin kohtalokkaat vaikutuksensa heidän molempien elämiin.

Siinä missä vakiintuneesti kait ajatellaan, että ensi aikojen ”rakkaus” vähin erin ”laimeni” ”ystävyydeksi”, näen siis alun perin haaksirikkoutuneen ystävyyden ja tämän seurauksena tapahtuneen jatkuvan (ja koko ajan kipeämmäksi muuttuvan) loittonemisen. (Ja voisin jatkaa kysymällä, mitä kertoo peritystä moraalistamme, että sillä juuri ystävyydestä on noin laimea käsitys. Mutta siitä joskus toiste.)

Yhden lisävaikeuden noiden intiimiseikkojen arvioinnissa muuten aiheuttaa, että oman aikamme stereotypioiden vuoksi väkisin ajattelemme ja tutkimme Onervaa naiskirjailijana – mikä estää kysymästä, oliko hän ehkä sittenkin suhteen patriarkaalinen napa. Paljonkin miestä hänessä joka tapauksessa oli – yksi Leinon hellittelynimistäkin hänelle oli ”Olle”. Vastaavasti Eino Leinon persoonan ja runouden feministiset piirteet voisi olla ehdotukseni feministisen kritiikin ja naistutkimuksen seuraavaksi aluevaltaukseksi.

6

Jos nyt Haavikon Keisarikunta-runoa lainaten sanon, että ”olen johtanut teitä harhaan”, alkuperäismerkitys kääntyy päälaelleen: nyt siis: jos ajattelitte, että keisarista (tai keisareista) kertoessani kerroin itsestäni, niin kenties en sittenkään.

Samaistun kyllä Eino Leinoon muun ohella kirjoittamattomuus-asiassa. Ne ajanjaksot, joina olen asettunut ”toteuttamaan omaa tarkoitustani”, ovat vielä paljon lyhyemmät kuin hänellä – ja tuotantoni vastaavasti suppeampi. Syyt tähän ovat yhdellä tasolla samat: aina ollut niin paljon muuta… Sekin on aina ollut vuorollaan tärkeää, mutta kirjoittamattomuudesta puhuessani mielessäni on myös sanoisinko filosofinen impulssi: haluan myös kyseenalaistaa tiettyä ”toteutuneen tyranniaa”, puolustaa ajatusta jonka mukaan maailmassa on aina muutakin kuin se – usein mitätön – mikä nyt vain on sattunut pääsemään toteutumaan. Olematonkin – ja usein vallankin se – on olemassa.

Maanpakoimpulssin olen jakanut lähes sellaisenaan: oli aika, jolloin kutsuin itseäni amerikkalaiseksi runoilijaksi, joka vain kirjoittaa suomeksi; toinen jolloin olin suomalainen runoilija, joka kirjoittaa (barbaarista, niin kuin sanoin) englantia… maailmanrunoudestakin olen kirjoittanut, mielestäni yllä viitatussa Leinon hengessä, mutta hänen tekstiään tuntematta… ja nyt olen enimmän aikaa enemmän tai vähemmän supisuomalainen kustantaja.

Käsitän myös, että Leinon Jumalaisen näytelmän voisi samastaa Ulyssekseeni – mutta totta puhuen kääntäjänä Leino on minulle vähiten läheinen. Ei että en arvostaisi hänen työtään – pikemmin haraa vastaan, että hän itse ei sitä näytä arvostaneeen. Jotenkin järkyttävää, että edes kirjeissä Manniselle, joiden kuvittelisi kaikkien säilyneen, ei ole ainuttakaan mainintaa tuosta työstä, edes sen vastuksista, joita ahertaja sentään joillekin muille silloin tällöin manaa. No, ei se ole juuri kiinnostanut muitakaan – tiedossani ei ole, että siitä enempää kuin Elina Vaaran myöhemmästäkään käännöksestä olisi koskaan käyty vakavammin otettavaa keskustelua. Minulle tämä varsinaisen kääntäjäntyön yksinäisyys (se on lähes määritelmällisesti työtä nollayleisölle) on yksi ovi leinolaiseen yksinäisyys-teemaan, mutta Leinon Danten jätän suosiolla vertautumaan pikemmin edeltäjäni Joyceen.

Palaan vielä toteutunut/toteutumaton-asiaan. Yksi rakenteellinen seikka siinä kansalliseksi mielletyn kulttuurin problematiikassa, joka Leinoa niin ahdisti ja jota hän niin tyhjentävästi analysoi, on kulloisenkin kulttuurieliitin samanaikainen suppeus ja satunnaisuus. Leino toki oli keskeinen ja näkyvä hahmo koko elämänsä, mutta sai hänkin tuntea, miten pelkkä keinotekoisen tähtikultin ylläpitäminen pakotti työntämään ”vanhuksia” syrjemmälle. Ja hän myös työskenteli tuota satunnaisuutta vastaan – kirjoitti mielellään muitten työstä, oli aina kiinnostunut perinteen arvioimisesta uudelleen. Tekisi mieleni tässä viitata vielä yhteen oppi-isään, filosofi Louis Althusseriin, joka vähän ennen luhistumistaan hienoissa analyyseissaan Ranskan kommunistisesta puolueesta huomautti, että maassa on aina moninkertainen määrä ”entisiä kommunisteja” puolueen kulloiseenkin aktuaaliseen jäsenistöön verrattuna. Sanoisin – vaikka tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kyseenalaisesti vertaan kommunistista liikettä kirjallisuuteen – että samalla kun ”entisten kirjailijain” määrä nykyisin eri syistä uhkaa kasvaa, myös ”uutta” talenttia on aina moninkertainen määrä julki päässeeseen verrattuna, ja julkaisematta jäävä kirjallisuus lisääntyvästi kiinnostavampaa ja tärkeämpää kuin julkaistu. Minun yhdeksi roolikseni on tullut toimia sen esiintuomiseksi – siirrän sitä olemattomuudesta toiseen olemattomuuteen… Ja kun vuoden 1908 – vielä nuoren – Leinon tavoin huomaan yhä vähemmän ajattelevani tulevaisuutta ja nykyisyyskin muuttuu problemaattiseksi, haen lohtua siitä, että historian voi aina muuttaa. Jos niitä Leinon 1920-luvun runoja, jotka Onervan mukaan olivat ”liian dadaistisia” julkaistaviksi, ihmeen kaupalla löytyisi, julkaisisin ne tietysti. Tai ehkä joku joskus innostuu kirjoittamaan ne… Ja Onervan loppukauden mammuttikokoelmat ovat ilman muuta ntamon mahdollisten listalla.

Mitä ”itse omana tarkoituksenaan olemiseen” tulee, vaikka olenkin päässyt elämään jo paljonkin kumpaakin esikuvaukkoani vanhemmaksi, ajattelen itse asiassa olevani osapuilleen sopivassa iässä sen ns. elämäntyön heittämiseen. Nyt saamani palkinto kannustaa tässä kyllä. Tässä hengessä päätän Leinon Elegiaan, joka puolestaan nyt, aikasyistäkin, on parasta heittää näin: