niin&näin 3/2012

Tämä kysymys – retoriselta muodoltaan oikeastaan lukijan puolesta esitetty kehotus lisäinformaation antamiseen – tulee lähestyttäessä Ulysseksen matemaattista keskipistettä, luvussa [13] (”Nausikaa”)i, ja on ensimmäinen ja tavallaan ainoakin kirjan kertojan (tai kertojanäänen) esittämä sellainen – luvun [14] pastiššeissa on joitakin vähän vastaavia, kuten ”Minkä ikäinen on ihmisen sielu?” (U 461), mutta esimerkiksi luvun [17] (”Ithaka”) runsaat kysymykset ovat tästä näkökulmasta pikemmin dialogia kuin narraatiota.

Kuka oli Gerty?” Hyvä kysymys. Mitä siihen annettu vastaus opettaa Ulysseksen kerronnallisesta strategiasta – tai tavasta olla tai sanoa?

Kysytty

Gerty MacDowell, kertoja uskoo lukijoille, oli ”totta totisesti, niin hieno valloittavan irlantilaisen tyttöiän edustaja kuin vain näkevänsä toivoa saattoi” (U 393). Tiedämme suhtautua kertojanääneen tässä varauksin: tekijä antaa tekstissä selvät viitteet siitä, että hän luvun alkupuolella pastiššoi muutamaa naisille tarkoitettua romanttista viihderomaania ja naisille ja tytöille suunnattuja viihde- ja opetuslukemistoja, jotka muun muassa opastavat kädestä pitäen, millaisin hoidollisin ja muin toimenpitein tuollaisia tyttöiän edustajia tuotetaan. Tämän mukaisesti Gertyä on voitu tarkastella ja arvottaa niin myöhäis-teini-ikäisenä hupakkona (Marilyn French) kuin perimmältään urheana reagoijana niihin ristiriitaisiin seksuaalis-uskonnollis-poliittisiin odotuksiin, joita hänen ikäisensä ja taustaltaan kaltaisensa (katolilais-keskiluokkaiset) naiset 1900-luvun alun Irlannissa kohtasivat (Andrew Gibson)ii.

Gertyn hahmo ja hänen interaktionsa samaiselle Sandymountin rannalle Bloomsdayn iltahämärässä niin ikään saapuneen Leopold Bloomin kanssa olivat myös välitön syy Ulysseksen sarjajulkaisun keskeytymiseen Yhdysvalloissa ja sitten itse kirjan kieltämiseen siellä ja Englannissa. Gertyhän on tullut rannalle kahden samanikäisen ”tyttöystävyksensä”, Cissy Caffreyn ja Edy Boardmanin kanssa, ja heillä on mukanaan Edyn nelivuotiaat kaksosveljet Tommy ja Jacky sekä saman sisarussarjan nuorimmainen, ”vauva-Boardman”, vaunuissaan. Gertyn ja etäämpänä kivellä istuskelevan Bloomin välille kehittyy voyeristinen kontakti, joka Gerty-osuuden lopussa kulminoituu ilmeisestikin molemminpuoliseen, puolijulkiseen masturbointiin ja orgasmiin läheisen Mirus-basaarin avajaisten ilotulituksen säestyksellä. Liikaa 1900-luvun alun sensitiivisyyksille ja moraalikäsityksille, mutta ei vieläkään ihan helppoa luettavaa ja tulkittavaa kenellekään.

Sillä tosiaan ”kuka oli Gerty?” En usko olevani ainoa, jota ”kertojanäänen” tässä osoittama hiukan holhoava auttavaisuus vähän ärsyttää. Minä en jakaisi tuollaista luottamusta tekstin kykyyn viitata ulkopuoliseensa ja ammentaa siitä. Minunlaisessani lukijassa moinen herättää vasta- (tai jatko- tai korvaavan) kysymyksen: ”kuka kysyy?”

Kysyvä

Vastaukseksi ei riitä Mark Shechnerin normatiivis-psykoanalyyttinen – jossa Gertyn koko hahmo puretaan tekijän seksuaalisten turhaumien ja fantasioiden (”kuin vain näkevänsä toivoa saattoi”) ilmentymäksi – mutta se antaa kyllä viitteitä, joita kannattaa seurata. Liioin ei tässä mielestäni voi soveltaa Hugh Kennerin kuuluisaa ”Charles-sedän periaatetta”, joka lähtee varsinkin Joycen varhaistuotannolle tyypillisestä tavasta sopeuttaa kertojanääni kuvattavan mielelle tyypillisiin idioomeihin (tässä Gerty lukemistonsa ”tuotteena”) – mutta myöskään sitä ei tarvitse kokonaan hylätäkään.iii

Kertojanäänen ja ”tajunnanvirran” ja/tai sisäisen monologin ja/tai vapaan epäsuoran esityksen (free indirect discourse) suhde on kiintoisalla tavalla ongelmallinen kautta koko Ulysseksen – verrattakoon, miten jo alkuluvuissa on monin kohdin ilmeisen tarkoituksellisen mahdotonta päättää, milloin mikrofoni siirtyy henkilöhahmolta kertojalle tai päinvastoin, tai miten Stephenin ja Mulliganin tajunnat selvästi tahallaan usein asetellaan päällekkäin. ”Nausikaassa”, jonka alkupuoliskolla Joyce ensimmäisen ja tarkkaan ottaen ainoan kerran koko kirjassa antautuu tarkastelemaan kahden halun kohtaamista, tuo suhde on erityisen kompleksinen ja antaa myös haluttaessa välineitä näennäisesti paljon keskeisemmän Stephenin ja Bloomin kohtaamisen – tai ei-kohtaamisen – tulkintaan.

Tony Twaites on tietääkseni ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota siihen, miten näköjään Gertyn tajuntaan sijoittuvissa passuksissa esitetty kuva Bloomista vastaa jälkimmäisen (romanttista) itsekuvaaiv: ”Hen saattoi oitis hänen tummista silmistään ja hänen kalpeista älykkäistä kasvoistaan nähdä [...]” (U 403). Romanttista itsekuvaa: kaukana siitä, että rajoittuisi Gertylle ja kaltaisilleen tyypillisten lukemistojen parodiointiin, Joyce näköjään tarvitsee niitä kaivaakseen esiin jotakin, jota Bloomin valvetajunta ei uskottavasti voi esittää (luvussa [15] (”Kirke”) saamme toisenlaisten tyylillisten kaivausten tuloksena nähdä toisenlaisia arkeologisia löydöksiä). Voi tietysti sanoa, että (näköjään) Gertyn totunnaiset luonnehdinnat Bloomin tilanteesta illalla 16. kesäkuuta 1904 (”Hänellä oli syvä suru”, ”Oliko hän kärsinyt, enemmän vastaan rikottu kuin rikkonut on itse, tai jopa, jopa, oliko hän itse vaikka rikkonut, ollut paha mies” (U 403)) tulevat nekin noitten lukemistojen stereotypioista – yhtä kaikki, ne osuvat: ”kuka puhuu”?

Toistensa kertojat

Gertyn ajatus Bloomista on Bloomin ajatus Gertyn ajatuksesta Bloomista. Verrataan Ithakaan: ”Mitkä [...] olivat Bloomin ajatukset Stephenin ajatuksista Bloomista ja Stephenin ajatuksista Bloomin ajatuksista Bloomin ajatuksista Stephenistä?” (U 724). Ja vaikkapa ”[...] ja sievempää, kauniimpaa päätä pähkinänruskeine kutreineen ei kuunaan ollut tytön hartioilla nähty” (U 405) on vastaavalla tavalla Gertyn ajatus Bloomin ajatuksesta Gertystä – ja tässä, halujen kohtaamisen näytelmässä, kaikki ajatukset ovat perimmältään tätä tai jotakin vastaavaa muotoa.

Niinpä emme ehkä ole velvollisia välttämään samantapaista luentaa myöskään Gertyn ikäisihastuksen, nuorimies Reggy Whylien tapauksessa. Käännökseni esipuheessa (”Suomentajan sana”) kiinnitän ohimennen huomiota siihen, miten läpilyövä ”kolmannen” teema Ulysseksessa on, eikä ole yllättävää vaan pikemminkin liiankin itsestäänselvää, että Bloom on (Bloomin silmissä?) Gertyn silmissä ”menneisyyden muiston”, aiemman petetyksi joutumisen leimaama: ”ja hen vain halasi [...] antaa anteeksi kaiken jos voisi saada hänet rakastumaan heneen, unohtamaan” (U 403).

Unohtamaan: unohdustahan Bloom tietysti, ymmärrämme selittämättäkin, on rannalle tullut hakemaan. Jos Gertyn ajatus on Bloomin ajatus Gertystä, Reggy Whylie, jonka Gerty fantisointinsa kulussa riemastuttavan mutkattomasti vaihtaa Bloomiin – ”Hen oli iloinen että jokin oli käskenyt hentä panemaan läpinäkyvät sukat ajatellen että Reggy Whylie voisi olla ulkona mutta viis siitä nyt” (U 403) – edustaa kuin edustaakin erästä, jota Bloom ei enempää valve- kuin unitajunnassaan koskaan mainitse nimeltä tai ajattele yksityiskohtia myöten: Blazes Boylania. Niinpä: vastikään luvussa [11] (”Seireenit”) olemme nähneet Bleiskuvan Blazesin ajelevan edestakaisin rattailla (jees, ”Jees-seksin sillalla” (U 300)) – Reggy ajelee edes takaisin polkupyörällä Lontoon sillan tietä. Bloomin ajatuksissa Gertyn ajatuksista Bloomin ajatuksista Gertystä Reggy on Blazesin substituutti – ja miksei olisi, ovathan nuoretherrat Tommy ja Jackykin, (hiekkaisen) torninsa ovesta kiistellessään, alleviivatusti Stephenin ja Mulliganin substituutteja. Reggy on yhtä aikaa Blazesin syrjäyttäjä (”yhtä aikaa epäämättömän hyvännäköinen hienostuneine nenineen [...] herrasmies joka tuumaltaan [...] päänsä muoto takaa ilman lakkia päässä” (U 397), mihin vertautuu Boylan Tolkan rannalla Mollyn kanssa takaa nähtynä luvussa [8]) ja tämän sijasta syrjäytetty: näin päin ajatellen on ehkä nimenomaan Bloomin kannalta paljastavaa, että Reggy on protestanttisesta taustaan johtuen alun perinkin mahdoton Gertyn sulhasehdokkaaksi (mikä taas ei kenties ole vailla yhteyttä Ulysseksen eräisiin muihin käytännössä mahdottomiin liittoihin kuten Marion Bloomin vanhempien vastaava).

Kaksi tarkennusta

Tässä joudun tarkistamaan aiempaa kielikuvaani. Bloomin äkillistä romanttista itsekuvaa tai tuota kilpailijan syrjäyttämistemppua ei ehkä sittenkään ole mielekästä nähdä kaivaustuloksina, vaan päin vastoin aktiivisina lisäyksinä koko ajan kehitteillä olevaan henkilökuvaan. Verrata sopii tässä Joycen kirjoittamismetodiin: ei poistoja, tiivistyksiä, tai juuri uudelleenmuokkauksiakaan, vaan koko ajan jatkuva obsessiivinen lisääminen, ja verrata kelpaa myös hänen kerralliseeen kommenttiinsa Freudille: ”mihin sitä tiedostamatonta muka tarvitaan, kun tietoinen on niin loputtoman mielenkiintoinen”.

Suomentajan sanassani” kirjoitan myös siitä, miten tajunta (ja ”tajunnanvirta”) Ulysseksessa ovat paljossa ”asettumista toisen tajuntaan” (U 8–9). Tätäkin tekee nyt mieli tarkentaa. Niin ”kahden halun” kohtaamiselle omistettu kuin Gerty-jakso onkin, luen sitä mielelläni nimenomaan metafyysisen Toiseuden ajatuksen kritiikkinä ja purkamisena. Ulysseksen maailmassa pätee ”ei kahta kolmannetta” – lue: ”kolmas toisen edellytyksenä”. ”Penelopen” Molly, monellakin tapaa Gertyn rinnakkais- ja käänteishahmo (jotka tavat puolestaan antavat aihetta kysymyksiin Joycen naiskuvan perusteista, mutta sivuutan ne tässä…) toteuttaa monologissaan useita gertymäisiä ja aivan yhtä riemukkaita ”toisenvaihtoja” kiteyttäen niiden opetuksen tokaisuun, jota puolestani hyvin voitaisiin pitää Ulysseksen ”moraalina” tai ”loppusanoina” ennen viimeistä ”Kyllääkin”: ”ajattelin niin yhtä hyvin hän siinä kuin joku toinenkin” (U 832). Tämä siis Bloomista pariskunnan kaikkitärkeän ensi syleilyn aikana Howthin niemen kanervien keskellä. Ja itse Stephen – hahmo, joka kirjassa kenties ainoana ohjelmallisesti pyrkii torjumaan tämän fataliteetin – muotoilee sen luvussa [9] (”Skylla ja Kharybdis”) tahtomattaankin: ”väärän tai vallananastajan tai avionrikkojan veljen [...] teema [...] on Shakespearelle mitä köyhät eivät: aina kanssansa” (U 247). Tai kääntäen toisaalla rivossa Shakespeare-anekdootissa: ”Vilhelm valloittaja tuli ennen Rikhard III:tta” (U 236, kurs. minun – LL). Nopeasti Hegelinv kautta koukataksemme: alussa oli synteesi.

Tyylit

On ehkä monellakin tapaa oireellista, että 1900-luvun loppupuolen Ulysses-keskustelua on huomattavalta osin hallinnut kysymys nimenomaan kirjan kertojan persoonallisuudesta. Kenner on kirjoittanut siitä, miten tämä tavallaan käy taistelua henkilöhahmojen ja dialogi- ja/tai tajunnanvirtaosuuksien kanssa ja kirjan puolivälistä lähtien asiallisesti kaappaa tarinan itselleen; David Haymanin paljon puhuttu ’järjestäjän’ (arranger) käsite puolestaan vihjaa kertojan persoonallisuuden jakautumistaipumukseenvi.

Niin: kuka oikeastaan on Kertoja? Kysymyksen muotoilu näin tuo ohimennen esiin myös Gerty-kysymyksen monimielisyyden: vastaus myös siihen voi olla muotoa Gerty oli (on) joku toinen. Ehkä toiseuden problematiikka Ulysseksessa voitaisiin ilmaista näinkin: jokainen toinen on siinä aina myös joku muu (”toinen on toinen”), ja tämä muu’uus toteutuu lähes aina juuri Kertojan väliintulon kautta. Ehkä Kertoja onkin kirjan kaikkiallinen Suuri Kolmas? Vähän niin kuin Stephenin avausluvussa muisteleman Valentinuksen (n. 100–166) Jumalasta erillinen demiurgi, jonka erehdyksen tuloksena aineellinen maailma (lue: Ulysseksen kosmos) luotiin. Tai miksei Areioksen (n. 256–336) Sana, joka loi Pyhän hengen, joka taas sitten loi maailman (lue samoin).

Erehdyksen tuloksena: lue (tässä): Ulysseksen luvuttomien tyylimuunnelmien generoimana. Näyttäisi, että juuri nämä ovat edelleenkin kaikkien kirjan uusien lukijoiden haastavin kompastuskivi. Varhaiset lukijat ja kommentaattorit eivät yksinkertaisesti osanneet lukea niitä – verrataan vaikka Percy Wyndham Lewisin ihmetystä sen edessä, että Joyce, niin tarkaksi ja tietoiseksi tiedetty kirjoittaja, jo ensimmäisissä lauseissa sortuu kömpelöiksi tiedettyihin kielikukkasiinvii. T. S. Eliotin varhainen muotoilu ”Ulysses osoittaa kaikkien tyylien hyödyttömyyden”viii viittaa itse asiassa paljon pidemmälle (ehkä jopa pidemmälle kuin monet viime aikoina kirjasta ”tyylien odysseiana” esitetyt tulkinnat), mutta jättää yhtä kaikki soimaan häiritsevän kysymyksen: entä sitten? Miksi? Ehkä osoittaakin, mutta ei kai kirjaa sentään sen vuoksi kirjoitettu? Tämä tai jokin tämän tapainen turhauma varmaan edelleenkin on mukana aiheuttamassa, että niin monen lukijan odysseia tahtoo hyytyä noin sivun 300 kohdalla.

Tässä olen lähestynyt toisenlaista tulkintaa tyylillisen hillittömyyden funktiosta Ulysseksessa. Kirja ei tarjoile kielellisiä ilotulituksiaan minkään parodiointivimman vuoksi (mikä ei estä sitä tarjoilemasta ylivertaisia parodioita muun ohella). Kyse ei myöskään ole (pelkästä) virtuoosin addiktiosta. Kernaammin ajattelen, että tyyli – tyylilliset poikkeamat, ”sisällön” ja ”muodon” alkuperäinen jakautuneisuus heti ensi lauseesta – on se (niinikään ”alkuperäinen”) erehdys, se aina-jo jakautunut synteesi, josta teos ja sen paljaudessaan ainutkertaiset henkilöhahmot kumpuamistaan kumpuavat. Liekö oireellista, että tässäkin Joyce antaa Stephenin (vaiko sittenkin Mulliganin?) muotoilla tämän periaatteen sen tavallaan arkisimmassa asussa: ensiluvussa, Mulliganin pukeutumisperformanssiin (”Ja pukiessaan jäykkää kaulustaan ja vikuria solmiotaan hän puhui niille, nuhdellen niitä, ja killuville kellonperilleen.”) viitaten: ”Luoja, riittää kun ihan vain puemme henkilöhahmon.” Ja heti perään: ”Puhunko ristiin itseni kanssa? Hyvä on, minä puhun ristiin.” (U 30.)

Ei ehkä sattuma, että Ulysseksen tyyliharharetki huipentuu lukuun [16] (”Eumaio”), jossa teemoina ovat juuri erehdys, ristiinpuhuminen, harhautus, väijytys (luvussa [17] tyylillinen muuntelu minusta vihdoin ensisijaisesti palvelee parodiaa, joka tässä, varsinaisen kirjan päätösluvussa, kohdistuu korostuneesti myös siihen itseensä).

Eipä sattuma, ehkä, sekään että Kertoja piirtää (esittää? tyylittelee?) Gertyn hahmon niin vahvasti tämän vaatetuksen ja ehostuksen (”kulmainsävytin”, ”sievä sähkönsininen pusero”, ”laivastonsininen kolmeneljäsosahame”, ”koketti viehko hattu”, ”kenkänsä [...] jalkinealan viimeisintä huutoa” ja ”[m]itä alusvaatteisiin tuli [...]” (U 394–396)) kautta. Tämä jos mikä on riisumista pukemalla. Sillä Kertoja vastaa omaan kysymykseensä. Mutta riisumisen tuloksena ei tietenkään ole ”alaston totuus” henkilöstä, vaan päinvastoin hänen hahmonsa (myönteinen: ”siinä missä joku toinenkin”) katoaminen loputtomaan pukemiseen. Tapaamme ”Gertyn” vielä kaksi kertaa, molemmat luvussa [15], ensin aloittelevana prostituoituna (Shechner ehkä hiukan hätäisesti liittää tämän hänen ehostuskiinnostukseensa!) ja sitten tosiaan kokonaan toisena henkilönä, Bella Cohenin bordellin Kittynä, josta saamme tietää, että ”sievempää, kauniimpaa päätä viehättävine kutreineen ei kuunaan ollut huoran hartioilla nähty” (U 565). Toinen on toinen on toinen.

Tyyli(llinen muuntelu) alkuperäisenä, aina-jo jakaantuneena synteesinä. Twaites aloittaa oivaltavan analyysinsa Joycen ”ajallisuuksista” siitä, miten tämän teokset järkiäänkin olivat tietyssä tähdellisessä mielessä olemassa (jos eivät ”valmiita”) jo ennen niiden aloittamistaix: voisimme sanoa pilkkeenä tekijän (Kertojan?) silmässä: alkuperäisenä hajataittoisena katseena, joka sitten esimerkiksi Ulysseksen tapauksessa yhä uusien ja uusien (tyyli)poikkeamien tietä kartutti (koversi) romaania ja olisi olletikin kartuttanut sitä loputtomiin, ellei tekijä (ei Kertoja!) olisi asettanut sille mielivaltaista kalmanlinjaa, 40. syntymäpäiväänsä 2. helmikuuta 1922. ”Valmiita”: ehkä jossain samassa (mutta käänteisessä) hegeliläisessä mielessä, jossa ”[k]aikki ihmisen historia” luvun [2] (”Nestor”) rehtori Deasylle ”liikkuu yhtä suurta maalia päin” (U 50). Ehkä Ulyssesta on mielekästä ajatella (etukäteen valmiina) maalina, joka lakkaamatta (yhä) liikkuu ihmisen koko historiaa päin. Tämä ajatus oikeuttaisi ne pienet nykäykset, joita tässä olen sen eräisiin rakenneosiin kohdistanut.

Viitteet & Kirjallisuus

i James Joyce, Ulysses (Ulysses, 1922). Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus, Helsinki 2012, 393. Alkuteoksessa luvut ovat numeroimattomia ja nimettömiä, mutta ne merkitään totunnaisesti tekstissä olevaan tapaan. Lukuja on yhteensä 18; leipäteksti nootteineen mutta liitteittä sijoittuu suomalaisessa laitoksessa sivuille 13–832. Viittaukset Ulyssesiin vastedes tekstiviittein muodossa (U 393).

ii French, The Book as World. James Joyce’s Ulysses. Abacus, London 1982, 163; Gibson, Joyce’s Revenge. History, Politics and Aesthetics in Ulysses. Oxford University Press, Oxford 2002, 143. Vrt. U 393, nootti 13 sekä U 847–851, Liite 4: Kirjallisuutta / Tutkimuskirjallisuus.

iii Shechner, Joyce in Nighttown. University of California Press, London 1974, erit. 158–191; Kenner, Joyce’s Voices. University of California Press, Berkeley 1978, luku 2.

iv Joycean Temporalities. Debts, Promises and Countersignatures. University of Florida Press, Gainesville 2001, 96–110.

v Jacques Derrida La dissémination -teoksessaan (1972) asettaa rinnan ja vastakkain Husserlin ja Joycen projektit: missä edellinen tavoitteli äärimmäistä yksiselitteisyyttä, jälkimmäinen rakentaa ”ylimääräytyneelle moniselitteisyydelle”. Kiinnostavasti Derrida tässä yhteydessä heittää esiin ajatuksen Joycesta ”ehkä” ”hegeliläisenä” kirjailijana. Derrida näyttäisi tässä ajattelevan, että joycemainen moniselitteisyys edellyttää yksiselitteisyyden ajatuksen ja ihanteen (jotta se voisi tulla rikotuksi tai ylitetyksi). Tässä, kuten havaitaan, haluan nähdä asian päinvastoin. En ole varma, mutta voi olla, että vasta näin tulkittu Joyce tietyllä tapaa todella tulee lähelle Hegeliä. Kysymykseen voisi palata kontekstissa, jossa Joycen ”projektin” suhde historiaan olisi eksplisiittisemmin esillä. – Ks. Alan Roughley, Reading Derrida Reading Joyce. University of Florida Press, Gainesville 1999, 5–8.

vi Kenner 1978.; Hayman, Ulysses. The Mechanisms of Meaning. University of Wisconsin Press, Madison 1970, erit. 84.

vii Time and Western Man (1927). Toim. Paul Edwards. Gingko, London 1994.

viii Ulysses, Order and Myth. The Dial, marraskuu 1923, 480–483.

ix Twaites 2001, 2–5.

  • Share/Save/Bookmark