Julkistin juuri Facebookissa tapahtuman ”Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi” (ks. http://1001haavisto2012.blogspot.com ja tapahtuman Facebook-sivu). Ajatuksena on maratonluokan nonstop-reading – 10. tammikuuta 2012 alkaen klo 21.00 Ravintola Kuudes linja, Hämeentie 13, Helsinki.

Täytyy myöntää, että olen hiukan hämmentynyt löytäessäni itseni organisoimassa kulttuuriväen tukitapahtumaa presidenttiehdokkaalle – olkoonkin sivistyneelle, sympaattiselle ja selvästi fiksulle sellaiselle.

Olenhan ollut innokas pitämään esillä paradoksia, jonka mukaan ainakin runouden poliittisuus nojaa sen perimmäiseen ei-poliittisuuteen: siihen, että sen on luonteensa vuoksi mahdotonta asettua minkään muun kuin itsensä ”kannalle” tai ”palvelukseen”, ottaa ohjeita ja tehtäviä tai hyväksyä arviointikriteerejä mistään itsensä ulkopuolelta.

Olenko nyt luopunut tästä hiukan romanttisesta ja varmasti omanarvontuntoisesta näkemyksestä?

Hetken tuumattuani olen valmis vastaamaan kaksoisnegatiivissa: ei, en ole luopunut – ja lisäksi: kirjailijoiden ja kääntäjien tuenilmaus Pekka Haaviston kampanjalle voidaan ja tulee toteuttaa tavalla, joka nimenomaan alleviivaa tätä taiteellisesti ja yhteiskunnallisesti oleellisen tärkeää lähtökohtaa.

Tarkemmin tuumaten tämä ei ole ollenkaan ensimmäinen kerta, kun tämä kaksoisparadoksi todentuu nykyisessä kulttuuri- ja arvopoliittisessa tilanteessa. Kannatan juuri Pekka Haavistoa samantapaisista syistä kuin osallistuin keväällä mainioon Rappiotaiteen festivaaliin: kulttuurin ja taiteen kenttä voi ja sen tulee puolustautua käynnissä olevalta ”hajottavalta” hyökkäykseltä nimenomaan ”hajoamalla lisää” (ennen sanottiin ”yhdistymällä erilaisuudessa”) – osoittamalla eri muodoin käytännössä, että vapaa, sitoutumaton ja sellaisena välttämättä lisääntyvästi moniääninen kulttuurinen luovuus on vallalle pyrkivää yksiäänisyyttä (”vihapuhe”) vahvempi, ja sitä enemmän, mitä moniäänisempi.

On luontevaa, että tämä asetelma saa ilmaisunsa nimenomaan presidentinvaalissa – kahdestakin syystä. Ensinnäkin, koska niissä valitaan, kuten sanonta kuuluu, arvojohtajaa. Ja toiseksi, koska yksi ehdokkaista (Soini) niin ilmeisesti persoonassaan ja ohjelmassaan kiteyttää tuon puhutun hyökkäyksen.

Jälkimmäisen suhteen voisimme tietysti tyynnyttäytyä sillä ajatuksella, että Soinille on sentään monta vaihtoehtoa ja että valituksi todennäköisesti kuitenkin tulee demokraattista poliittista traditiota edustava ehdokas. Itse näköjään ajattelen, että tämä ei riitä: taidan tosiaan uskoa että perinteinen poliittinen demokratiamme on kyvytön itsepuolustukseen (vrt. miten eduskuntavaalien jälkeistä poliittista elämää näyttää leimanneen eriasteisten myönnytysten tekeminen soinilaisille). On tarpeen, että moniarvoisuuden kenttä itse aktivoituu lisääntyvän moniarvoisuuden hengessä. Politiikka ei voi pelastaa kulttuuria; sen sijaan kulttuuri voi itse ”puolustautuessaan” kenties pelastaa politiikankin.

Oman mukaan innostumiseni kirvoittajana tässä on havainto, jonka mukaan juuri Haaviston kampanja näyttää tarjoavan parhaat ja tietyssä mielessä jopa ihanteelliset puitteet tällaiselle aktivoitumiselle. Tämä oli jotenkin käsin (korvin, silmin) kosketeltavasti läsnä taannoisessa Tavastian konsertissa, jossa popin ja rockin veijarit hienosti toteuttivat juuri alussa mainitsemaani paradoksia: ilmaisivat poliittista kantaa samalla alleviivaten omaa perimmäistä riippumattomuuttaan mistään perinteisestä poliittisesta. Se sai minut ajattelemaan, että kirjallisuuden puolella voisimme tehdä samoin, ts. toisin.

Jos voisimme, kyse voisi olla enemmästäkin kuin vain yhden presidentin valinnasta: muotojen ja puitteiden hakemisesta prosessille, jossa se paljon puhuttu arvojohtajuus vihdoinkin voisi alkaa yhteiskunnassamme toteutua.

Niin, itse asiassa onkin kyse tästä: on aika lopettaa haikailu ”arvojohtajapresidentin” perään. Me emme tarvitse ”suunnannäyttäjää”, vaan lisääntyviä mahdollisuuksia itse näyttää suuntaa, ts. etsiä, erehtyä, tarkistaa, hakea, keskustella, luoda – johtaa niin kuin oikeassa demokratiassa joskus vielä johdetaan, yhdessä.

Niin, olen tullut siihen tulokseen, että mitä presidentinvaaleihin tulee (ja nehän nyt lopulta kuitenkin ovat vain yhden vaalit), ainoastaan Haaviston kampanja mahdollistaa tämän näköalan. Niin ikään ajattelen, että on hyvä, että se toteutuu ensisijaisesti yhden ehdokkaan kampanjassa – niin, tosiaan toivon, että vaalien asetelma polarisoituisi juuri Soinin ja Haaviston väliseksi – toisin kuin kevään eduskuntavaaleissa, joissa Vihreät nimenomaan epäonnistuivat vastavoiman muodostamisessa. Jos Haavisto (Haaviston kampanja, sanan laajassa mielessä) siinä nyt onnistuisi, uskoakseni oleellisena syynä olisi, että hän olisi onnistunut olemaan muuta ja enemmän kuin Vihreän puolueen ehdokas. Oikeastaan siksi osallistun hänen kampanjaansa: auttaakseni häntä entistä paremmin irrottautumaan puolueestaan (ei välttämättä vihreistä arvoista, jotka ovat toki tärkeitä, mutta samalla kait sitten liian tärkeitä yhdelle puolueelle jätettäviksi).

Jos näin kävisi, se olisi suuri asia suomalaiselle demokratialle ja kulttuurille, kenties politiikallekin. Pelkkä sen mahdollisuuden häivä on liian houkutteleva, että voisin jättää lähtemättä mukaan. Olen lähtenyt mukaan, kutsun muita mukaan, ja teen kaikkeni että mukaan lähtevä joukko olisi niin erimielinen kuin suinkin.

Tässä mielessä olisi ironista ja nastaa, jos tammikuun 10. päivän tilaisuus muun ohella osoittautuisi ensimmäiseksi, jossa runon ns. yhteisöllinen kenttä ja proosan ns. yksilölliset puurtajat oikeasti kohtaisivat. Sekin olisi jo syy olla tullut lähteneeksi mukaan vaalikampanjaan.

27. joulukuuta 2011 klo 14.55