This was my speech in “Jesus versus Jesus”, a conversation between writers Antti Nylén and Janne Kortteinen, with Marko Gylén and me as moderators, Wed., Dec. 15, 2010, in Lasipalatsi, Helsinki

Henk.koht.

Kuten esittelyssä on vihjattu, tulen syvästi helluntailaisesta kodista. Isoisäni oli Kalkkisten Helluntaiseurakunnan vanhin, kotitalomme paikallisen, vireän helluntaiyhteisön keskus. Tuo Päijät-hämäläinen pikkukylä oli oikeastaan Isä Camillon kylä: toinen puolisko kyläläisiä kuului pienviljelijäyhdistykseen, olivat kommunisteja siis, ja heidän keskuksensa oli maantien toisella puolella, talossa jota silloin isännöi Kimi Räikkösen äidinäidinisä.

Väkevimmät lapsuusmuistoni ovat seurakunnan viikottaisista kokouksista, vuoroon eri seurakuntalaisten kodeissa, joihin lasten myös tuli osallistua. Kokoukset – eräänlaisia raamattupiirejä – päättyivät polvirukouksiin, jotka taas usein kehittyivät intensiivisiksi kielilläpuhumissessioiksi. Välillä ”tuli profetia”: sen tunnisti puhujan ”kielen” vaihtumisesta ja äänen kohoamisesta vieläkin terävämpään falsettiin. Profetian päätyttyä seurasi intensiivinen, ainakin minulle aina pelontäyteinen hiljaisuus, jonka katkaisi jonkun toisen sisaren tai veljen antama ”suomennos”: kyse oli melkein aina etsikkoaikaansa elävälle Suomen kansalle annetusta viimeisestä varoituksesta tuomiopäiväsävyyn – ei välttämättä hirveän kaukana Antti Nylénin sävyistä joissakin Halun ja epäluulon esseiden julistavimmissa jaksoissa. – Vanheten auditiivinen muistini on alkanut yhä paremmin jälleenlöytää erityisesti äitini glossolaliagenren: kimeä, jotenkin erityisen nopeatempoinen lallatus, jonka vokaalit ja konsonantit tuntuivat kirjaimellisen kieppuvan tuonpuoleisilta. Sanonkin nykyään mielelläni, että oma runouteni nojaa perimmältään kahteen armolahjaan: kielillä- ja vatsastapuhumisen.

Sanoin: pelontäyteinen. Tässä mielessä koettelevimpia olivat kesät, joihin osui viikon mittainen telttakokoussarja, usein meidän lähipellolla, ja sitten lasten kesäleiri telttamajoituksineen luonnon helmassa. Sanoisin että 9-13-vuotiaana elin kesäni jatkuvassa Jeesuksen toisen tulemisen pelossa. Helluntailaisethan uskovat, että vanhurskaat silloin temmataan ”tuuliin ja pilviin” (tuosta vaan: kirjahyllyssämme oli uskonnollinen romaani, jonka kannen dekkarityyppisessä kuvassa nähtiin hurjaa vauhtia kiitävä avoauto: pelkääjän paikalla olijan hiukset pystyssä, eikä syyttä, sillä kuskista oli pilviin tempaamisen jäljiltä vain rattia puristavat tyhjät hanskat). Tiesin jo tuolloin, että isovanhempani, vanhempani ja silloiset neljä siskostani temmattaisiin, ja minä jäisin yksin tanhualle, tuomiopäivän valoon – kymmenpäinen karjakin jäisi vastuulleni.

Pääsen asiaan. Ollessani 13-14 sattui kaksi juttua, jotka määräsivät elämäni. Ensimmäinen kesäleirillä, jossa ”pelastuksen vastaanottamisen” paine kehittyi lähes sietämättömäksi. Asiaa ei helpottanut, että olin näköjään jo silloin siinä sivustakatsovan keskushenkilön roolissa, josta sittemmin olen toistamiseen itseni löytänyt: olin yhtä lailla leiriläisten kuin ohjaajien suosiossa; sain lopulta – ohjaajien myöntämän – ”parhaan leiriläisen” palkinnonkin. Yhdellä iltanuotiolla, makkaransyönnin jälkeen, taas yhden yhteisen iltarukouksen aikana, tein sitten oman hiljaisen ratkaisuni, kahden kesken Jumalan kanssa. Ei, Jumala ei puhutellut minua, minä päätin puhutella häntä. Sanoin suurin piirtein: ”Kuule. En tiedä, oletko olemassa, ja jos olet, oletko hyvä vai paha. Mutta jos olet ja hyvä, sovitaanko näin. Annan sinun olla mikä olet; en puutu asioihisi. En usko sinuun, mutta en myöskään ennalta tuomitse. Sinä puolestasi lakkaat piinaamasta minua, annat minun olla; myönnät että ilman sinuakin voin tehdä sen, mikä minun tehtävä on – ja katso, uskon että lopulta voidaan sanoa, että se oli hyvä, ja parempi näin.” Jumala mietti hetken, ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Sieluni, mikä ikinä se sitten onkin, oli saanut rauhan.

Toinen tapahtuma sattui ymmärtääkseni kuukausia tai ehkä vuoden tämän jälkeen. Keskustelin isäni kanssa tulevasta armeijaan menosta. Isoveljeni oli silloin kaiketi valinnut aseettoman palvelun, ja ilmaisin että itsekin haluaisin aikanaan tehdä niin. Isäni valisti minua valinnan mahdollisista perusteista. ”Nehän voivat olla joko eettisiä tai uskonnollisia”, hän sanoi, ja jatkoi sitten typerryttävästi: ”mutta uskonnollisethan eivät sinun kohdallasi tule kysymykseen.” En ollut kertonut kenellekään äsken kuvaamastani paktista Jumalan kanssa; itse koin, että ”pelastuksen vastaanottamisen” paine ympärillä jatkui entisenlaisena, vaikka nyt olinkin immuuni sille. Mutta isäni, yksinkertainen maalaismies, tiesi paremmin! Ei, ei hän tiennyt. Hän vain – jostakin minulle yhä hiukan tuntemattomasta syystä – halusi peruuttaa kaiken sen paineen jota olin vuosia tuntenut. Sinä teet niin kuin sinä oikeaksi näet. Sail away, sail away, my little boy, niin kuin Nico laulaa pojalleen Arille biisissä, jota Antti Nylén hienosti analysoi kirjansa avausesseessä ”Nicosfääri”. Keskellä lyijynraskaan tradition painetta sain täydellisen luvan olla mitä olen, mennä minne menen.

Tämän esityksen tarpeisiin sanon: vasta tuo tapahtuma teki minusta pojan. Oman itseni pojan, jos niin halutaan. Sellaisena ikuisen pojan. Ihmisen pojan, jos sallitte.

Mutta – ja edelleen tämän esityksen tarpeisiin – en voi olla panematta merkille noiden kahden tapahtuman yhteistä struktuuria. Itse asiassa edellinen on jälkimmäisen vaikutuksen edellytys. En olisi voinut ottaa vastaan isäni minulle antamaa ihmeellistä lupaa, ellen itse olisi sitä jo ennakkoon ottanut ja saanut – toiselta isältäni. Nähdään, että minusta ei olisi voinut tulla ikuista poikaa, ihmisen poikaa, ellen jo sitä ennen olisi ollut Jumalan poika. Hauska tavata teidät täällä tänään. Kolmas Jumalan poika on tullut keskuuteenne.

Esseet

Olen tavattoman kiitollinen Antti Nylénin esseille siitä, että ne ovat antaneet minulle aiheen – tekosyyn, ehkä – esittää edellä esittämäni, mitä en koskaan ennen ole julkisesti tehnyt. Tämä kiitollisuus ylittää (minulle) kaiken sen ei-ihan-vähän-kriittisen, jota minulle tulee olemaan niistä sanottavaa.

Nämä esseet tutkivat monia päivän- tai muuten vain polttavia aiheita: ”Nicoa, Anna Abreuta, pelastumisen mahdollisuutta, takapuolta, Robert Bressonia, uskontoa ja uskonnottomuutta”, takakantta lyhyyden vuoksi lainatakseni. Keskeisiksi teemoiksi minun näkökulmastani hahmottuvat pelastuminen, halu ja usko. Pohdin niitä seuraavassa tässä järjestyksessä. Sitä ennen pari huomiota tyylistä ja niin sanoakseni sanasta näissä esseissä.

Esseet ovat monessa mielessä tyylipuhtaita. Janne Kortteinen kirjassaan arvosteleekin Nyléniä – muun ohella – siitä, että (niin kuin tämä lienee jossakin sanonut) hyvä lause on hänelle tärkeämpi kuin (en nyt muista, mikä, mutta sanottakoon tässä kärjistyksen vuoksi) ihmisen tai maailman pelastuminen. Sanoin puolestani jo, että Nylénin esseet ovat julistusta. Sanan julistusta. Siitä ensimmäinen kysymykseni: entä jos ne tässä ominaisuudessaan tuovat esiin jotakin, joka näyttää meille jotakin kirjallisuudesta yleensä. Onko lopultakaan suurta eroa sillä, mitä olemme tottuneet kutsumaan tämän tai tuon kirjailijan tyyliksi, lauseeksi, ääneksi – ja sillä tavalla, jolla ”Jumalan sana” koskettaa siihen uskovia. Ehkä kirjallisuus siinä mielessä kuin olemme sen oppineet tuntemaan ja vastaanottamaan, on ”vain” yksi monista uskonnon korvikkeista. Ja painotan tässä sanaa ”monista”: tuntumani on, että Nylén esseissään (tosin ristiriitaisella tavalla, johon palaan) aavistuksen perusteettomasti pesee uskontoa ja uskontoja joksikin (pelkästään) yksityiseksi, kulttuurin ja sivilisaation valtavirrasta irralliseksi, tai ainakin liian ongelmattomasti valtavirran ”vastavoimaksi” (”voimiksi”). Uskonto ja uskominen ovat minusta vastuussa enemmästä kuin Nylén haluaa antaa ymmärtää.

Toinen kysymys, joka on samalla myös Janne Kortteiselle, koskee ”vihaisuutta”, ”nuorvihaisuutta”, tai laajemmin ottaen tuomitsemista. Olen Janne Kortteisen kirjan julkaisija, mistä näkee että en vähimmässäkään määrin halua suitsia tai estää päällekäyvää, aggressivisen kilpailullista taisteluhenkeä, joka paljossa hallitsee molempien jeesuksiemme kirjoja. Sanon kuitenkin ennakoivasti, että Antti Nylénin luonnehtiminen ”munattomaksi kaappisatanistihapannaamaksi” ja muut henkilöön käyvän aggression ilmiöt Kortteisella ovat yhtä aikaa viattomia ja ei-viattomia akteja – ei-viattomia siinä mielessä, että ne uusintavat tiettyjä kulttuurimme rakenteita, joihin aloitukseni oli johdanto ja joihin kohta palaan. Vastaavasti Nylénin viehtymys luonnehtia kanssaan toisin ajattelevia lähtökohtaisesti ”typeryksiksi” ei kenties mene pelkän chestertonilaisen tai muun esseeperinteen piikkiin, vaan kertoo jotakin hänen näkökulmastaan kaikkiinkin noihin kolmeen teemaan, joista kohta jatkan. Tai sitten menee liiankin yksiyhtisesti juuri siihen piikkiin: kyse on silloin siitä, että Nylén, niin kuin hän ”Uskonnollisessa yksinpuhelussaan” sanookin, on päätynyt omaksumaan perinteen jonakin, jota on viime kädessä jatkettava sellaisenaan ja jota voidaan jatkaa vain sellaisenaan. Tämä on iso ja vaikea kysymys – sen problematisoimiseksi riittää kun sanon, että nyökkään kun Nylén ”Nicosfääri”-esseessään määrittelee taiteen pysäyttämiseksi, jäädyttämiseksi (”Marble index”; mm. Deleuze ja Guattari jakavat tämän käsityksen suomentamassani Mitä filosofia on? teoksessa). Symppaan myös varauksin Nylénin ”antiluddistista” koneensäilyttämis-julistusta. Oma kärjistykseni tästä problematiikasta kuuluisi: kulttuuriamme luonnehtii taipumus paikallaan polkemisen aiheuttamaan tuhoamiseen; tehtävänä on löytää tie jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää.

Pelastuminen

Lyhyesti: pelastakaa meidät pelastamiselta! Kuulun sukupolveen, jonka epäilemättä on liiankin helppo vedota siihen, että on nähnyt – minun tapauksessani liiankin läheltä – ainakin yhden pelastussuunnitelman karmean todellisuuden ja liiankin karmean lopun. Ehkä tästä syystä haluan pysytellä mahdollisimman yleisellä tasolla tässä.

Minusta näyttää, että Nylén ei esseissään oikein kunnolla pääse ulos vanhasta Jumalan pelastussuunnitelmaa koskevasta dilemmasta. Yhtäältä on olemassa Jumalan pelastussuunnitelma – väite, joka edellyttää monia metafyysisiä ja tietoteoreettisia taustaoletuksia tyyliin ”maailma on yksi”, ”todellisuus on mitä se on”, jne., joihin en tässä (ainakaan vielä) käy lähemmin. Toisaalta – ja luulen, että ajatus ”suunnitelmasta” joko edellyttää tai aiheuttaa tämän – ihminen on paha. Ihminen voi tehdä pelastussuunnitelman tyhjäksi. Ja toisin päin: pelastussuunnitelman toteutuminen vaatii ihmistä: vaatii ihmisen uskoa, ihmisten uskoa, ihmisten jaettua uskoa, siis viime kädessä ”taivasten valtakuntaa maan päällä”, joka on uskovaisten yhteisö, seurakunta, täydellisen yhteiskunnan malli. Väitän, että kaikki täydellisen yhteiskunnan mallit on toistaiseksi mallinnettu tästä. Tiedän että tähän voidaan esittää monta vastaväitettä alkaen Jeesuksen kehoituksesta ”antakaa keisarille mikä keisarin on”, mutta uumoilen, että tarkemmassa analyysissä saisin ne vahvistamaan väitettäni.

Minusta erottuu kolme mahdollisuutta: 1) täydellinen suunnitelma ja epätäydellinen, paha ihminen, 2) täydellinen suunnitelma ja sen perustana täydellinen ihminen, 3) täydellinen tai jos epätäydellinen niin ei ainakaan paha ihminen ja väistämättä epätäydellinen suunnitelma (= ei ole suunnitelmaa). Ensimmäistä edustavat kristinusko ja useimmat muutkin uskonnot. Toista julistavat useimmat sosialismin muunnelmat – se, onko ihminen täydellinen alkuaan vai vasta suunnitelman muokkaamana, voi vaihdella. Tämä on karmein, totalitaarisin vaihtoehdoista. Kolmannen olen yrittänyt esittää esseessäni ”Plurifying the Languages of the Tribe” (julkaistu suomeksi teoksessani Alussa oli kääntäminen, Savukeidas 2008).

Rajaan tarkasteluni ensimmäiseen, ja puen sen kahden provokaatioyrityksen muotoon. Ajatellen, että se on maailmassamme hallitseva esitän, että erityisesti kaksi sen ilmiötä, joita vastaan Nylén innokaasti ja monasti ansiokkaastikin hyökkää ja joita varauksin olen taipuvainen pitämään hänen laillaan ”sairauksina”, mallintuvat juuri sen – ja siten viime kädessä uskon ja uskonnon – mukaan. Tarkoitan kulutuskapitalismia ja pornoteollisuutta.

Kulutuskapitalismi on minun silmissäni rakenteeltaan sakramentti. Se edellyttää yhteisen uskon moniinkin asioihin – teknisen edistyksen predestinoituneisuus niiden mukana. Se vaatii yhteistä osallistumista näihin asioihin, niiden sisäistämistä, yhteisen tavararuumiin ”vastaanottamista” useinkin tarpeettomissa (korvaavissa, jotakin muuta edustavissa) osissa. Se perustuu itse kunkin yksilölliseen, tavallaan salattuun suhteeseen näihin osasiin, minuuden rakentamista niiden vastaanottamisen (eikä käyttämisen) varaan. Jne.

Pornosta anal-yysini olisi anal-oginen (anteeksi kulunut kompa) – paitsi että siinä mallina on pikemmin rukous kuin sakramentti. Jokainen on päätteensä äärellä yksin, muiden tietämättä – niin kuin esirukous on parhaimmillaan pyyteetön, salassa tapahtuva väliintulo (joka toki voidaan myöhemmin ”tunnustaa”, mutta tämä on toinen juttu). Pornon kulutus niin ikään sisältää vahvan tietoisuuden kuluttajien (uskovien) yhteydestä: samaan aikaan moniaalla moni muukin katselee ja runkkaa/rukoilee. Kaikki tekevät niin, mutta sitä ei ”jaeta”, koska riitin teho perustuu suhteen yksityisyyteen tai ainakin yksityisyyden illuusioon. Silti on olemassa myös ”seurakunta”: ”share this”. ”Viekää tämä ilosanoma kaikkeen maailmaan”, niin kuin on totta vieköön vietykin – mutta ”pelastus” odottaa itseään, yksikään hiljentyminen pornovideon ääreen ei sellaisenaan ”lunasta”, ”nälkä” (kuten Nylén puolittain aiheellisesti korostaa) jää, kilvoittelun on jatkuttava, se on loputonta.

Kilvoittelu on tässä kaiketi avainsana. Juuri se seuraa siitä, että ihmisen oletetaan olevan paha. Enemmänkin: että hänestä ei ole mihinkään. Hän ei voi toteuttaa itseään, koska hänet on lähetetty maailmaan olemaan jonkun muun kuva, toteuttamaan jonkun toisen – Isän – tahtoa.

Halu

Koska tämä sentään on filosofinen Platon-klubi, sopinee, että puen kommenttini Nylénille kommenteiksi Freudille ja Hegel-Marxille, jos tällainen yhdistelmäfilosofi sallitaan.

Yleisvaikutelmani Halun ja epäluulon esseistä on, että ne ovat juuri halun esseitä. Minulla ei ole mitään niitä (minulle suuressa määrin vieraita) halun esiintymismuotoja vastaan, joita Nylén kuvaa ja esittelee. Ongelmani on, että esittely tulee normatiiviseen kaapuun puettuna: halu on tätä ja tätä, eikä mitään muuta, ja lopulta ei mitään.

Palaan introoni. Muunnettavat muuntaen ja pienennettävä pienentäen voisin sanoa, että tarinani on eräänlainen Anti-Oidipus (en ole lukenut sen nimistä teosta). Minun kokemuksessani ei ole alkuperäistä eikä oikeastaan viivästynyttäkään peilimäistä samastumista toiseen, vaan se alkaa kolmannesta: siitä, mitä seuraa ”sail away” -luvan jälkeen. Isäkin on minulle toinen vasta suhteessaan kolmanteen. Ei niin, että ensin olisi paratiisillinen kahden suhde, jota kolmas (kilpailija, tomppelit, uskonnottomat, vääräuskoiset, you name it) sitten häiritsisi. Sen sijaan toinen tulee näkyviinkin vasta (aina-jo) suhteessa kolmanteen, kolmannen omistamana, peruuttamattomasti kolmansiin suhteutuvana – ja siksi ja vain siksi ”autonomisena” erillisenä olentona. Jota voi rakastaa. Rakastaa, mutta ei omistaa – sen sijaan että omistaisi ja siksi rakastaisi. Ei omistaa – tarkoittaa että rakastaa myös kolmatta, ehkä ensin ja ensisijaisesti häntä. Omistaa – yhtä kuin vihaa kolmatta.

Yhtäällä on koko kulttuuriamme ja sen ”perinnettä” hallitseva alistamisen, omistamisen, koston, mustasukkaisuuden, poissulkemisen ja itsensäkieltämisen perinne – ”minä olen kiivas ja mustasukkainen Jumala”, joka ”kostan kolmanteen ja neljänteen polveen”. Toisaalla on James Joycen Ulysseksessä (muuten modernin kirjallisuuden ainoa teos, josta voi vakavasti sanoa, että se pyrkii korvaamaan Raamatun) kieli poskessa muotoilema periaate: ”Greater love than this, he said, no man hath that a man lay down his wife for his friend. Go thou and do likewise.”

Taisi olla Marko Gylénin Facebook-seinällä äskettäin kavereille esitetty pyyntö täydentää vitsi, joka alkoi ”Teesi, Antiteesi ja Synteesi menivät saunaan…” Minun ehdotukseni jatkoksi oli: ”…mutta vain Synteesi paloi sen mukana.” Te olette kuulleet sanotuksi (Marx), että Hegelin filosofia kelpaa toimintaohjeeksi, kunhan se vain käännetään jaloilleen. Mutta minä sanon teille: Hegelin filosofia ja kaikki muu subjekti-objekti-pohjainen ajattelu kaipaa ennen kaikkea päälaelleen kääntämistä. Synteesi, kolmas, on aina ensin, Teesi ja Antiteesi korkeintaan juontuvat siitä. Eikä Synteesi koskaan ole niiden synteesi. Siksi ne mieluummin jättävät sen saunaan palamaan. Samaan tarpeettomaan kiirastuleen kulttuurimme jättää kaikki lapsensa.

Tässä on pakko jättää melko auki kysymys siitä, missä määrin kaikki tämä ”perimmältään” kietoutuu seksuaalisuuden ympärille. Uskon, että melkein kaikessa – mutta sanon tässä vain, että Antti Nylénin esseissään yrittämä sukupuolieron merkityksen suhteellistaminen tai vähättely doesn’t work for me. Inhoan ja halveksun kulttuurimme ”miestä” (sellaisena kuin Nylén hänet kuvaa) vähintään yhtä paljon kuin hän. Vierastan ja haluan itsessäni päästä eroon tuosta loputtomassa puutteessa riutuvasta runkkarista, joka on kyvytön toimiviin suhteisiin kummankaan tai minkään sukupuolen ihmisten kanssa. Mutta minulla tämä on kulkenut oman (hetero”miehisen”) seksuaalisuuden hyväksymisen kautta – joka taas on (ulkoisesti vähän samaa tietä kuin Nylénin) tuonut minut aavistamaan kaiken seksuaalisuuden (myös, kuten minun tapauksessani, maskuliinisen) ”monikerroksellisuuden”, ”loputtomuuden” kuten sanotaan. Sen merkiksi olen tänäänkin maalannut huuleni, ja nautin siitä.

Yhtäällä Nylénin suosittelema seksuaalisuuden kieltäminen tai kiertäminen – joka minun silmissäni, ja rakenteellisesti samalla tavoin kuin machomiehellä – johtaa yhden ilmentymän, yhden patologian, nostamiseen normiksi (niin kuin vaatimukset erilaisten patologioiden hyväksymisistä nykyään helposti tekevät). Toisaalla polyfoninen pervesiteetti, joka (vasta) lakkauttaa koko perversion käsitteen.

Usko

Halu, Antti Nylén kirjoittaa, on (lainaan muistinvaraisesti), koskaan täyttymätöntä, ja siksi tyhjää. Ja itse asiassa samaa hän sanoo uskosta: ”Kristillisessä maailmassa ihminen (…) on (…) aina nälkäinen, aina janoinen ja aina nenätysten maailman ihanuuksien kanssa ja joutuu koko ajan katsomaan halunsa kohdetta, mutta jos hän yrittää kahmaista sen omakseen ja tyydyttää halunsa, jää käteen sittenkin vain tyhjää (”Outo aistillisuus”, ss. 300–301). ”Mutta minä sanon teille”, uudestaan: se, mikä näitä kahta yhdistää, on niiden etukäteen jaettu luonne. Usko on kyllä yksityistä, mutta se kohdistuu aina johonkin, mihin muutkin uskovat. Ei ole uskoa ilman uskontoa. Siksi ne ovat lähtökohtaisesti alistavia ja alistumiseen johtavia – ja minun silmissäni Antti Nylénin alistuminen halulleen Anna Abreuta (tai pikemminkin tämän kuvaa kohtaan) on sekä torjuttua mustasukkaisuutta kaikkia muita saman halun jakavia kohtaan että tämän halun jakamista heidän kanssaan.

Kun sanon, että ihminen on hyvä mutta hänen yhteiskuntansa jos ei paha niin väistämättä epätäydellinen, asetun itse asiassa toisenlaisen, vaihtoehtoisen yksityisyyden kannalle – sen, josta Patti Smith laulaa ”Gloriassaan”: ”Jesus died for somebody’s sins, but not mine.” ”My sins my own.” Minulle tämän yksityisyyden nimi ja napa on epäilys. Voi olla että uskoakaan ei voi ”viime kädessä” jakaa – mutta pakko sen jakamiseen aiheuttaa, että se ei voi olla puhdasta. Epäilys sen sijaan on pakosta puhdasta – jos nimittäin epäilystä ei ymmärretä sen ”tieteellisessä” merkityksessä, joka on itse asiassa juuri epäluuloa: hmmm, luulo on harhautunutta uskoa, ja Nylén ehkä tarkoittaakin kompaista että epäluulo näin on yhtä kuin uskoa. Tieteellinen epäilys sanoo: asiat eivät ehkä ole miltä näyttävät – mutta me kyllä selvitämme, miten ne ovat. Puhdas epäilys sanoo (ja tämä on lainaus Charles Bernsteinilta): Asiat eivät koskaan ole niin kuin ne ovat. Maailma ei ole yksi. Se ei ole suunnitelman asia. Suhteemme siihen ei ole subjektin suhde objektiin. Siksi se ei perimmältään voi olla uskon ja halun – eikä totuuden ja kauneuden – vaan epäilyksen ja nautinnon suhde. Epäilkää, ja ehkä saatte sielullenne vahingon, mutta ainakin mahdollisuuden pelastaa maailma. Etsikää ensin oman yksityisen nautintonne valtakuntaa, ja kaikki muukin teille annetaan.

Nämä vaihtoehdot tässä siksikin, että Nylén oikeastaan kiteyttää ne kokoelmansa päättävässä yhden loisteliaasti käännetyn ja sinänsä nautinnollisen esseen sisältävässä osiossa, joka on otsikoitu (hauskasti myös nautintoon viittavasti, muuten): ”Encore”. Essee on katolisen englantilaisen konservatiivin ja dekkarikirjailijan G. K. Chestertonin ”Pyhästä viinistä” ja se keskittyy arvostelemaan länsimaista Omar Khaijam -reseptiota juuri sen (filosofisesta) hedonismista. Kontekstista päättelen, että Nylén ei ole tutustunut omaan Khaijam-käännökseeni (Khaijamin lauluja, ntamo 2009); mutta niinpä minäkään en ole lukenut Nylénin esikoisesseevalikoimaa. Suosittelen puolestani lopuksi hänelle ja muille käännöstäni: jos ei muuta, olen sillä halunnut osoittaa, että tässä luonnostelemani kaltainen kulttuurikritiikki ei ole tässä – eikä täällä – keksittyä. Siinä missä Nylén haluaa kantaa perinnettä ”muuttumattomana”, minä ajattelen, että sitä ei voi jatkaa astumatta sen ulkopuolelle. Aloittamatta kolmannesta, vielä kerran.

Lopun jälkeen: toisesta tulemisesta

Nylénin kirjan kiintoisimpia on essee ”Eräs eurooppalainen intellektuelli”, Joseph Ratzingerista alias paavi Benedictus XVI:sta. Siinä tulee puheeksi vanha kysymys uskonnottoman – tai tarkemmin uskonnosta tietämättömän – mahdollisuudesta ”pelastua”. Nylénin lause siinä: ”Muttei ehkä ole olemassakaan sellaista vaihtoehtoa, että olisi tutustunut häneen [Kristukseen] ja sitten pannut välit poikki.” oli ehkä kimmokkeena provokatiiviseen introoni, ja palaan nyt vielä lyhyesti siihen.

Kun tulin huvikseni tutkiskelleekseni elämäni kulkua, rinnastuskohtia Jeesukseen alkoi löytyä niin, että kohta ei muuta enää ollutkaan. Olen kahdessakin elämäni vaiheessa ollut aika tarkkaan laskien kahdentoista opetuslapsen ympäröimä. Minulle on eri vaiheissa luvattu jos ei koko maailmaa, ainakin huomattavia osia siitä, mutta olen kieltäytynyt – ja tämä on koitunut minulle siunaukseksi. Ristinsaatoltakin on meno joskus tuntunut. Mutta kuten Otto Mannisen ”Kiusaaja”-runon puhujalle, minullekin on ”maailman voittamisen” ehtona aina tarjottu nimenomaan uskoa, ja tarjouksesta olen kieltäytynyt epäilykseen vedoten.

”Uskon”, että en ole ainoa. Meidän nimemme on Legio. ”Uskon”, että eräässä mielessä Jeesuksen Kristuksen ”pelastamiksi” tässä maailmassa voivat tulla vain ne, jotka sekä kieltäytyvät uskomasta häneen että torjuvat hänen opetuksensa ainakin yhdessä, nimittäin lähetyskäskyn kohdassa: eivät lähde perustamaan uskontoja (edes ”epäilyksentöjä”), eivät vaadi ja käännytä, vaan – minun isäni tapaan – päästävät, antavat luvan, antavat mennä, kannustavat: sail away…

  • Share/Save/Bookmark