Julkaistu englanniksi The James Joyce Society of Sweden and Finlandin tiedotteessa (”Circularundbrev”) Nr 1 januari 2010

English text

1. Kuinka Ulysseksen käännösprosessi sai alkunsa?

Kuulun niihin, joilta olisi voinut kysyä ”How many times did you not read James Joyce’s Ulysses?” Muistan ostaneeni Pentti Saarikosken suomennoksen kesällä 1967, Parnasson lyriikkakilpailusta saamillani palkintorahoilla, ja silloin lukeneeni osapuilleen paljonpuhuttuun noin sivun 200 ”käänteeseen” asti. Myöhemmin olin monta kertaa aloittanut, mutta aina jokin oli keskeyttänyt lukemisen. Vuodenvaiheessa 2001-2002 tulin sitten taas kerran aloittaneeksi, ja silloin kirja  meni melkeinpä yhdellä istumalla – erityisesti muistan, että teksti alkoi vetää vastustamattomasti nimenomaan tuon sivun 200 käänteen jälkeen.

Koska minulla oli tuolloin takanani noin 15 vuoden ura ammattikääntäjänä, oli luonnollista, että kiinnostuin samalla suomennoksesta. Arvelisin myös, että runoilijana kielen sointi oli juuri tuohon aikaan alkamassa kiinnostaa minua aikaisemmasta poikkeavalla tavalla (nykyisin yksi runoilijaidentiteeteistäni on nimenomaan ”äänirunoilijan”): siksi kielen ja musiikin rajapinnalla taiteileva ”Seireenit”-jakso valikoitui suomennoksen tutkimisen lähtöpisteeksi. Niinpä Mollyn viimeiseen ”kyllään” päästyäni laitoin Saarikosken syrjään, hain hyllystä alkuteoksen ja istuin kääntämään ”Seireeneitä”. Tein sitä kylmiltään kymmenisen liuskaa, jotka sitten näytin vaimolleni. ”Onhan tämä aivan kuin eri teos”, sanoi hen, tuolloin jo ajat sitten oman Saarikoskensa lukeneena. Ja lisäsi: ”Mikset muuten kääntäisi koko kirjaa?” Muistan että ajatus tuntui minusta silloin totaalisen vieraalta – ajattelin päinvastoin, että kääntäjänurani on takana ja minun oli aika (vihdoin) keskittyä tekemään ”jotain omaa”. Jotenkin se kuitenkin jäi itämään, ja jo seuraavassa vuodenvaihteessa löysin itseni viimeistelemästä ”Seireeneitä”, ja tammi-helmikuussa 2003 tein ensimmäiset versiot luvuista 1-3. Sitten lähetin nämä neljä lukua Gaudeamus-kustantamoon Tuomas Sepän arvioitavaksi. Tuomas luetti ne professori Hannu K. Riikosella, joka asettui kannattamaan hanketta. Näin Ulysses-käännökseni oli saanut alkunsa.

1.1. Miksi mielestänne romaanista tarvitaan uusi käännös?

Motiivini ovat osaksi pedagogiset: haluan havainnollistaa, että mikä tahansa voidaan kääntää monella tavalla ja että keskustelu käännöksen ”oikeellisuudesta” on parhaimmillaankin hedelmätöntä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki käännökset olisivat yhtä hyviä – ja Ulysseksestakin tarvitaan yksinkertaisesti myös parempi suomennos. Saarikosken käännös on hyvä lukuromaani (tempasihan se minutkin mukaansa niin että vasta luettuani palasin alkutekstiin), mutta on siinä myös varmaan ennätysmäärä alkeellisia virheitä ja kömmähdyksiä.

Voisi sanoa, että minulla on myös kirjallisuuspoliittinen motiivi. Palaan myöhemmässä kysymyksessäsi siihen, miten paljon Ulysses on vaikuttanut; varmaa on, että tietty suomalaisen ns. modernistisen proosan perustava estetiikka ja todellisuudenkäsitys on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut Pentti Saarikosken Odysseukseen. Modernismimme johtava teoreetikko Tuomas Anhava (1927–2001) oli yksi Saarikosken käännöksen esilukijoita Tammessa, ja mielelläni sanonkin, että tulos voisi muistuttaa sitä, mitä Ezra Pound olisi tehnyt Ulyssekselle, jos Joycen pää olisi ollut niitä, jotka ovat käänneltävissä. Tulos on paradoksaalinen: vaikka Saarikosken käännöksessä on Valitut Palat -edition piirteitä, se ei itse asiassa helpota, vaan vaikeuttaa teoksen lukemista, tekee siitä oudomman kuin ymmärrän olleen Joycen tarkoitus (joita Anhava muuten eksplisiittisesti sanoi ei-ymmärtävänsä). Näin vuoden 1962 Odysseyksen vaikutus suomalaiseen moderniin proosaan on ehkä jäänyt vähäisemmäksi kuin tuon proosan siihen. Käännökseni yhtenä tarkoituksena on kokeilla, voisiko tämä vaikutussuhde kääntyä päinvastaiseksi 2000-luvulla.

1.2. Teidän käännöksenne on nimeltään ‘Ulysses’, kun Saarikosken käännöksen nimi oli ’Odysseus’. Miten päädyitte tähän?

Toisin kuin Suomessa yleensä oletetaan, ”Ulysses” ei oikeastaan ole ”Odysseus” englanniksi. Englannissa molempia käytetään Homeroksen sankarin nimenä, mutta ”Odysseus” on sielläkin yleisempi. Varianttien alkuperät ovat kreikassa (”Odysseus”) ja latinassa (”Ulysses”): ”Ulysses” on siis käännetty nimi – ja uskon Joycen valinnallaan korostaneen oman teoksensa toissijaisuutta suhteessa Homeroksen eepokseen. ”Ulysses” on siis ”jo” käännös – ja minulle tarjoutuu mielenkiintoinen mahdollisuus korostaa tätä paradoksaalisesti jättämällä teoksen nimi kääntämättä.

2. Kuinka käännätte?

Ensimmäisen ”Seireenit”-kokeen jälkeen palasin käyttämään Saarikosken käännöstä. Skannasin sen luku luvulta ja sijoitin kaksipalstaiseen tekstitiedostoon oikealle, vasemmalle tuli originaali. Sitten ryhdyin järjestelmällisesti ”tuhoamaan” Saarikosken tekstiä originaalin avulla. Vitsailen mielelläni, että minulla on ollut helppoa, kun sain raakakäännöksen valmiina. Voisi myös sanoa, että käännän Ulyssesta saarikoskesta joyceen.

2.1. Mitä editiota tai editioita käytätte lähtötekstinä?

Olen käyttänyt Hans Walter Gablerin vuoden 1985 editiota. Sen synoptisen version (Garland Publishing, 1984) hyödyntäminen tulee olemaan tärkeä osa lopullista editointityötä.

2.2. Käytättekö muita lähteitä, esim. erikielisiä käännöksiä tai selitysteoksia rinnakkaisteksteinä?

Tärkein rinnakkaisteksti on ollut Giffordin ja Seidmanin Ulysses Annotated (University of California Press, 1988) – ei välttämättä siksi, että se olisi tarkka tai kattavakaan – mutta pidän sen miltei pakkomielteisestä tavasta löytää selitettävää. Erityisesti siitä on ollut apua teoksensisäisten viitteiden tunnistamisessa. Jonkin verran olen hyödyntänyt Tomas Warburtonin toista ruotsinnosta (Bonnier Alba, 1993), joka on varsin vakaa ja virheetön, jos kohta sillä ongelmallisella tavalla, että ”vaikeat” kohdat on yleensä kierretty. Näin siitä ei yleensä ole ollut kouriintuntuvaa apua. Editointivaiheessa aion vielä kuljettaa rinnalla ainakin uusimpia saksannoksia ja ranskannoksia.

2.3. Mikä on nähdäksenne suurin haaste Ulyssesta käännettäessä, ja poikkeaako tämän romaanin kääntäminen muista käännöstöistänne?

Voi kuulostaa hassulta, mutta Ulysses on ollut tähänastisista käännöstöistäni helpoin! Vaativin mutta helpoin – en osaa selittää tätä muutoin kuin sanomalla, että muista töistä poiketen Ulysseksen jokaisessa lauseessa on ”jotakin käännettävää”. Yleensä on toisin: yleensä valtaosa mistä tahansa tekstistä ikään kuin pyytää: välitä ”vain” minun merkitykseni, ja vain poikkeuskohdissa vaatii myös näyttämään, ”miten olen tässä”. Tästä syystä kääntäminen on vaikeaa – näet kun ”merkityksen” sellaisenaan siirtäminen on mahdotonta, koska siihen liittyy eksaktin tarkkuuden ja yhden oikean käännöksen vaatimus. ”Miten”-puolen kääntäminen taas on aina mahdollista ja vieläpä mitä moninaisemmin tavoin – joista yksikään ei ole oikea sanan legalistisessa merkityksessä, mutta toinen voi silti olla parempi toista. Tästä seuraa , että mitä tarkemmin yritän toistaa sitä, mitä Joyce on tehnyt, sitä vapaampi olen. Ulysseksen kääntäminen tulikin merkitsemään minulle sitä pistettä, jossa (aina häilyvä) ero kirjoittamisen ja kääntämisen välillä lopullisesti pyyhkiytyi pois. Nyt en enää pitäisi tätä työtä toissijaisena mihinkään ”omaan” kirjoittamiseeni nähden.

2.4. Pystyttekö nimeämään yhden osan kirjasta, joka on ollut kaikkein vaikein kääntää? Onko se esimerkiksi Stephen Dedaluksen mielen moninaiset viittaukset, Seireeneiden sanamusiikki, Auringon härkien intertekstuaalisuus vai kenties Molly Bloomin välimerkitön sisäinen monologi?

Edelliseen viitaten: voisin sanoa, että vaikeimmat ovat ehdottomasti alkupuolen ”initial style” luvut. Niissä on koko ajan tarjolla vaara olettaa ”Joycen tyyli” ja unohtaa, että ne ovat periaatteessa samanlaisia pastisseja kuin loppuluvutkin, toisella, miniatyyrimaisemmalla, valmistavalla tavalla vain (ja haluankin kyseenalaistaa 1900-luvun lopun tyylikeskustelussa Karen Lawrencesta – 1981 –  alkaen keskeisellä sijalla olleen kaksijakoisuusparadigman: Ulysseksessa ei ole minkäänlaista ”käännettä” sen olettamassa mielessä).

Sanon kuitenkin, ihan häpeämättömän sentimentaalisesti, että itselleni haastavin oli luku 15, ”Kirke”. Tein sen kahden viikon aikana huhtikuussa 2008, yksin, maalla – ja jos sen kirjoittaminen syöksi Joycen jonkinlaiseen pysyvään kuvotustilaan, sen kääntäminen aiheutti minulle niin sanoakseni myöhäisen ”toisen” seksuaalisen  heräämisen. Ihan totta, sen jälkeen en ole enää sama henkilö. ”Kirke” on kirjallisuushistorian läpikotaisin rehellisin teksti – hmm, olen vieläkin noviisi Finnegans Wakessa, joten siitä en osaa sanoa. Sanoisin että ”Kirke” on rehellinen siihen mittaan, että se näyttää tai paljastaa myös, mitä itse rehellisyys on – tai että on jotain, joka aina vielä jää rehellisyyden ja  ”totuudenkin” taakse, eikä tuo jokin suinkaan ole ambivalenttia suhteellisuutta, poissaoloa tai tyhjyyttä, vaan mitä yksiselitteisintä (joskin loputtoman monimuotoista), läsnäolevinta ja täyteisintä ja positiivisesti tahtovinta: se jokin on halu. Olin ”aina” tiennyt tämän abstraktilla tavalla – Ulysseksen kääntäminen tuli merkitsemään sen konkreettista oivaltamista.

3. Auringon härät-luvussa käännätte Joycen englanninkielen proosatyylin ‘sikiökehityksen’ seuraamalla suomenkielisen proosan tyylikeinojen kehitystä sen sijaan, että käyttäisitte niiden kirjailijoiden tyylejä, joita Joyce parodioi. Miten päädyitte tähän ratkaisuun?

Hyvä kysymys! Ratkaisuni käynee esimerkiksi siitä, miten ”miten”-aspektin (ks. vastaus 2.3. yllä) kääntämiseen ei ole yhtä ainoaa tapaa. ”Auringon härissä” sovellan niin sanoakseni maksimaalista kotouttamista, kun taas toisissa kohdin käännöstä maksimaalisesti kieltäydyn kotouttamisesta – niinpä en yleensä siirrä irlantilaisia / dublinilaisia idioomeja vastaaviin suomalaisiin / helsinkiläisiin, perustelunani, että Joyce on tarkoittanut ne vieraiksi keskiverto brittilukijalle. (Karkea sääntöni on ollut pidättäytyä kotouttamisesta, jos Gifford & Seidman ovat katsoneet tarpeelliseksi selittää sen englanninkielisille lukijoilleen.) ”Auringon härissä”, näin ajattelen, Joycen tarkoitus on hiukkasen toinen: vierausefektin sijasta tavoitteena on niin sanoakseni maksimaalinen tunnistaminen: juuri noin kirjoitettiin tuohon ja tuohon aikaan tuossa osassa Brittiläistä Imperiumia (edellyttäen maksimaalisesti sivistynyt, imaginäärinen lukija, mutta sellaisenhan Joyce aina, iloisesti ja häpeämättä, edellyttää). Tässä ”juuri noin” aspektissa Joycelle ei itse asiassa riitä mukailu –  ”Auringon härät” on enemmän suoraa lainausta ja varastamista kuin pastissi, mistä kielii sekin, että Joyce keskeyttää ”parodiansa” siinä kohdassa historiaa, jossa tuli vastaan riski tekijänoikeuksien rikkomisesta (tästä ks. Paul Saint-Amourin erinomainen kirja The Copywrights: Intellectual Property and the Literary Imagination, Cornell University Press 2003). Tässäkin pyrin ”tekemään niin kuin Joyce teki”: hänen tyyliantologioidensa tilalla minulla oli tärkeimpänä lähteenäni Paavo Pulkkisen kirja nykysuomen kehityksestä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1972) mainioine tekstinäyteliitteineen.

Idiomien kotouttamisesta vielä: siinä missä Saarikoski – paljossa englannintaitonsa puutteellisuuden vuoksi – on monessa kohtaa maksimaalinen ei-kotouttaja, Warburton puolestaan on maksimaalinen kotouttaja – minkä vuoksi juuri en hänen käännöksestään paljon hyödykään: jos jossakin Ulysseksen irlantilaisidioomissa on sana, jota en tunne, en yleensä löydä sen välitöntä merkitystä Warburtonilta.

4.1. Englannin- ja suomenkielen historiat – puhumattakaan niiden proosatyylien historioista – ovat hyvin erilaiset. Miten valitsitte vastaavuudet lähtötekstin ja käännöksen tyylipastissien välillä?

Tämä oli yksi vapauspisteistä – vastaavuudet ovat lähtökohtaisesti summittaisia. Tätä vaatii jo pakollinen aikasiirtymä eli se, että suomennoksen kehityshistoria alkaa useita satoja historiallisia vuosia alkutekstin vastaavaa myöhemmin. Pidin tietenkin silmällä kirjailijatyyppejä – esim. Bunyan tuntui luontevalta antaa Viinan kauhistuksen kirjoittajalle rovasti Henrik Renqvistille, ja Ahlqvistia rankaisin Oliwer Goldsmithillä (1728–74), kun taas päätös Aleksis Kiven antamisesta Lawrence Sternelle oli taipaleen muistettavimpia ilonhetkiä. Defoe / Lönnrot -pari niinikään tuntui luontevalta, jne. Nämä esimerkit eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että vastaavuudet ovat perimmältään mielivaltaisia – nämä kaksi kehityshistoriaa eivät ole paralleeleja, jos ei muusta syystä niin siitä, että ne eivät ”todellisuudessa” ole sellaisia jatkumoita, joiksi Joyce ne luvussaan vääntää. Tarkoituksella, ja tarkoituksensa illegitimiisyyden tietäen, näin oletan. Minä puolestani pyrin pysymään tietoisena implantointini äpäräpoikaisuudesta.

4. Olette käyttänyt käännöksissänne aiemmin suomenkielen yksikön kolmannen muodon feminiinistä persoonapronominia ‘hen’, mikä on synnyttänyt väittelyä. Käytätte uudissanaa myös Ulysseksessa. Miksi näin?

Suomen yksikön kolmannen persoonan pronominin genrettömyys on ongelma melkein missä tahansa proosa- tai runosuomennoksessa, mutta Ulysseksessa poikkeuksellisen ratkeamaton sellainen siksi, että teos on – ei yksinomaan, mutta useammalla kuin yhdellä tasolla – tutkielma ”feminiinisyyden mysteeristä”. Tämä(kin) kulminoituu ”Kirkessä”, jossa Saarikosken lukijat mm. helposti jäävät tietämättömiksi siitä, että Bloom kohtaamisessaan bordellinemännän kanssa muuttuu naiseksi ja tämä taas mieheksi – ja senkin jälkeen jäävät vielä mm. kysymykset siitä, miten kääntää ”hirs” ja ”shis”!

Käytin ”hen”-muotoa – joka ei siis ole oma keksintöni, vaan ainakin näytelmäkirjailija Tauno Yliruusin jo aikaa sitten ehdottama – vuonna 1994 John Ashberyn Flow Chartin suomennoksessani (Vuokaavio, Jack-in-the-Box). Silloin se melkein tuhosi kirjan reseption – harvoissa arvosteluissa melkein poikkeuksetta sätittiin ”väkivallasta suomen kieltä kohtaan”. Nyt olen havainnut että vastaanotto on paljon rennompi, joskin kavahtajiakin yhä löytyy – sitä enemmän, mitä lähemmäs kirjallisen eliitin keskusta mennään. Finnegans Waken kirjoittajaa ”hen” ei uskoakseni olisi kavahduttanut.

Lehto is currently editing his finished manuscript of the translation and its 2500 notes. He hopes to have the work ready for publication in fall 2010.

Lauri Niskanen (BA), is a student of Comparative iterature and English translation at the University of Helsinki. He is currently working on his Master’s Thesis on dynamic and formal equivalnece in Leevi Lehto’s and Pentti Saarikoski’s Finnish translations of ‘Ulysses’.

  • Share/Save/Bookmark