(FAQ on Päivä, 2004)

Kysymys: Mikä Päivä on?

Leevi Lehto: Päivä on 232-sivuinen proosamuotoinen teos, joka sisältää Suomen Tietotoimiston koko uutistarjonnan elokuun 20. päivältä vuonna 2003 – lauseittain aakkosjärjestykseen saatettuna siten, että lukujen nimiksi tulee “A”, “B” jne. Koska STT usein julkaisee saman uutisen päivän kuluessa useampana versiona (kun esimerkiksi asiasta tulee lisää tietoa), aineistoon päätyi myös keskenään identtisiä lauseita: nämä on käsitetty yhdeksi lauseeksi eivätkä siis kirjassa toistu. Sensijaan pienikin muutos (kuten puoluekannan [“(sd)”] lisääminen lausunnonantajan nimen perään seuraavassa versiossa) johti toisinnonkin päätymiseen kirjaan.

Päivän julkaisija on Lasipalatsin Mediakeskus Oy:n kustantamo Kirja kerrallaan ja se on ns. print-on-demand -teos, jonka ensipainoksen sata kappaletta on numeroitu. Päivä on saatavissa myös sähköisessä muodossa sivustollani (www.leevilehto.net/paiva) ja amerikkalaisessa konkreettisen, visuaalisen ja äänirunouden portaalissa Ubu Webissä (www.ubu.com).

K: Oletko itse valmis osallistumaan kirjasta mahdollisesti käytävään keskusteluun?

LL: Kernaasti. Päivään pätee sama mitä yleisemminkin voidaan sanoa proseduraalisesta tai pakonalaisesta (“constraint-based”) kirjoittamisesta: lopputuloksessa on pakostakin paljon sellaista, jota “tekijä ei ole pyytänyt ja joka tulee hänelle yllätyksenä” – ja johon nähden hän on paljossa kenen tahansa lukijan asemassa. Tämän asetelman hyvä kiteytys on Lyn Hejinianin lause “language discovers what one might know”, jota Aki Salmela äskettäin käytti esikoiskokoelmansa mottona. Päivään Hejinianin muotoilu on ehkä kuitenkin liian subjektiivinen. Pitäisi ehkä sanoa pikemmin, että sen kautta “one might discover what language knows”. Sen tutkimisessa, mitä Päivä mahdollisesti “sanoo”, minä olen kenen tahansa muun asemassa.

K: Mutta… eikö sinulla tosiaankaan ole mitään omaa sanottavaa?

LL: On, mutta olen itse eri mieltä sen kanssa – vanhaa tshekkivitsiä1 mukaillakseni. Vakavasti puhuen sanon Päivän julkaisemisella aika monia asioita. Havaintoni on, että kirjallisuudelta on Suomessa viime vuosikymmeninä enenevässä määrin odottaa hyödyllisyyttä, “osallistumista yhteiskunnassa tapahtuvaan” yms. Tämä on kuitenkin helposti sama kuin vaatia, että kirjoitetaan siitä, mikä jo ennakkoon tiedetään “tärkeäksi” – ja siis vältetään sanomasta mitään radikaalisti uutta.

Niinpä pelkäänkin, että vaikka kirjailijoillamme tänään onkin paljon (helposti kulutettavia) mielipiteitä, todellista sanottavaa on itse asiassa entistä vähemmän. Erityisesti tämä koskee sanottavaa heidän omasta taiteestaan. Toisinaan minusta tuntuu, että kirjallisuutta on – myös kirjailijoiden itsensä keskuudessa – lakattu pitämästä vakavasti otettavana taidemuotona, jonka arvo olisi siinä itsessään. Tähän sopii hyvin, että lajin omia rajoja on lakattu tutkimasta – ja miksi tosiaan kyseenalaistaakaan sellaista, jota muutenkaan ei pidetä tärkeänä, vakavasti otettavana. (Mikä on vähän sama kuin jos yrityksissä lakkautettaisiin kehitys- ja tutkimusosastot – tai sisäiset aivoriihet…)

Tähän tilanteeseen Päivä sanoo kuin sanookin oman sanansa. En tiedä, onko se painava vai kevyt, mutta minun se taatusti on. En tiedä, kuullaanko sitä, mutta sanomisen pakosta se kuitenkin nousee…

K: Näyttäisi että uskot “taiteeseen taiteen vuoksi”?

LL: Ehdottomasti. Ja enemmänkin: se, että ylipäänsä voi olla asioita, jotka ovat tärkeitä itsessään, on ns. länsimaisten yhteiskuntiemme tärkein saavutus, erottava tunnusmerkki ja voimanlähde. Eli en usko: taide (taiteen vuoksi) on kuin onkin yhteiskunnallisesti tärkeää.

K: Mistä syystä juuri 20. elokuuta 2003?

LL: Eipä mistään. Olin tehnyt joitakin kokeita suppeammilla tekstimäärillä – sitten 21. elokuuta tuli sopiva hetki ryhtyä lataamaan netistä kokonaisen päivän kokoista aineistoa, jolloin edellinen päivä – keskiviikko – tuntui luontevalta valinnalta. Vasta myöhemmin hoksasin, että olisin voinut valita samalta viikolta myös maanantain 18. elokuuta, joka oli nimipäiväni. Ehkä hyvä etten tehnyt niin. Näin Päivä pääsee kuvaamaan mitä tahansa päivää – uutisten välittämänä tietty…

K: Päivä on omistettu Kenneth Goldsmithille?

LL: Teoksen välittömänä inspiraatiolähteenä on Goldsmithin 800-sivuinen Day, joka sisältää kokonaisen New York Timesin numeron tekijän “puhtaaksikirjoittamana”. Minun näkökulmastani teokset tangeeraavat – välittömän “aiheensa” ohella – pyrkimyksissään kehittää muotoja valtavien olemassaolevien tekstimassojen hyödyntämiseksi taiteellisessa työskentelyssä, manipuloimalla niitä eri tavoin. Tämä voi hyvin olla niiden tärkein aloite. Voi olla, että olemme tekemisissä kokonaan uudenlaisen sanataiteen lajin (tai uuden sanataiteen käsitteen tai hybridimuodon) ilmaantumisen kanssa. (Yhtä hyvin – ja todennäköisemminkin – voi käydä ilmi, että kirjoittamiseen on aina liittynyt tekotapamme nyt näkyviin tuoma elementti…)

K: Mitä välineitä Päivän tuottamisessa – tekstimassan manipuloinnissa – on käytetty?

LL: Ensin hain STT:n päivän tarjonnan netistä (minulla oli tuolloisen työpaikkani puolesta palvelun käyttöoikeus) tiedote tiedotteelta, peistaten ne yhteen Word-tiedostoon. Sitten jaoin tämän aineiston lauseittain kappaleiksi (noin 6000 enter-lyöntiä…); taulukoin nämä Wordin muuntotoiminnolla, peistasin tuloksen Exceliin ja aakkostin sen siinä – aika automaattista lukuunottamatta sitä, että repliikit (joiden edessä nyt oli jo ajatusviiva) menivät aluksi koko aineiston alkuun. Aakkostuksen jälkeen peistasin kaiken takaisin Wordiin, palautin taulukon tekstiksi ja sen taas vain lopullisten luku- ja kappalejakojen ja repliikkien katkomaksi virraksi. Tässä vaiheessa päätösluku 0-9 oli ensimmäisenä; myöhemmin päätin siirtää sen kirjan loppuun, jolloin jouduin muuttamaan myös lausetasoisen aakkostuslogiikan vastaavasti, käsin. (pelkään että tähän on jäänyt “virheitä”…) .

K: Onko Päivä pelkkä vitsi, vai pitäisikö – voisiko – sitä lukeakin?

LL: Ilman muuta – ainakin voisi – mutta paino tuossa ehkä partitiivimuodolla: si. Jos saan antaa lukuvihjeitä niin kannattaa aloittaa lukemalla jaksoja sieltä täältä. Sivusta kolmeen sivuun kerrallaan riittänee antamaan käsityksen siitä, millaisen kerronnallisen pinnan aakkostus on omiaan tuottamaan (Päivän sisäistekijällä on taipumusta jankuttaa, mutta myös kyky salamannopeisiin leikkauksiin: “Pirkanmaan elektroniikkateollisuudelle tehtaan lopetus olisi takaisku, koska lähiseudulla toimiva sopimusvalmistaja on mahdollistanut tuotantoketjun nopean pystyttämisen. Pirskota päälle öljyä ja mausta timjamilla, oreganolla, suolalla ja mustapippurilla.”)

Ehdottomasti kannustan lukemaan lukemaan sanalla “Hän” alkavat lauseet sivuilta 46-49: tämä jakso sai sai minut alunperin uskomaan Päivän poeettiseen voimaan ja mielessäni vertaan sitä ihailemaani John Ashberyn runoon “He” (teoksessa Some Trees, 1956, ei suomennettu), jonka lauseet alkavat samoin otsikon pronominilla. Jotenkin monityydyttämättömän tuntuinen “Lisäksi”-jakso (s. 89) ja itseään hellittämättä kieltävät “Sen sijaan” -lauseet (s. 152) ovat myös hyviä; samoin – aivan toisessa mielessä – lähes kuolinmessumaisiin tehoihin yltävät “YK”- ja “YK:n”-alkuiset jaksot (s. 212-215).

Yksi lukutapa on vertailla vaikkapa “K”-lukua, jossa kerronta on ymmärrettävästi “tiheää” ja “tarkkaa” hajahuomioista koostuviin lukuihin kuten “W ” (“O yes, W”) tai lakoninen “Z”. Varsin vakavissani neuvon myös kokeilemaan Päivän lukemista ääneen: ehkä vasta se vie kohtaamaan teoksen niin sanoakseni puhtaan polyfonian: kaksi peräkkäistä lausetta voi painotustavasta riippuen melkein aina liittyä toisiinsa useammalla eri tavalla, eikä ole mitään syytä pitää jotakuta näistä muita ensisijaisempana, perustavampana tms.

K: Miksi muuten ostaa Päivä, kun se on kerran netistä ilmaiseksi saatavilla?

LL: Hyvä kysymys. En ole varma, ostaisinko sitä itsekään. Kirjamuoto ja sen sanoisinko legitimiteetti – ja sen legitimoiva funktio – kiinnostavat minua kovasti. Päivä on muun ohella yritys puhtaaksi kirjaksi (tai kokeilu sellaisella – niinkuin oli myös romaanini Janajevin unet (1992), josta muuan ystäväni sanoi, että se on kirjan – ei siis esimerkiksi romaanin – parodia). Päivä, jonka sisällön mielekkyys on helppo kyseenalaistaa, tarjoaa hyvän alustan kokeilla, missä määrin pelkkä kirjamuoto voi olla omiaan antamaan teokselle uskottavuutta, tekemään sen. Taittajani Tapio Vapaasalon kanssa olemme tästä paljon keskustelleet, ja ilokseni saatoin havaita, että hänen työnsä tähtäsi nimenomaan kirjaan käyttöesineenä, ei abstraktiin, välineriippumattomaan visuaaliseen tuotteeseen. Näin siis Päivä sellaisenaan ei olekaan netissä saatavilla… Joka tapauksessa olen halunnut, että kukaan ei voisi ostaa kirjaa ainakaan yksinomaan sen sisällön vuoksi ja että mahdollisimman moni ostaisi – jos mahdollista – ihan vain sen muodon (vähän siis niin kuin siinä Eeva-Liisa Mannerin proosarunossa, jossa asiakas haluaa ehdottomasti ostaa hedelmän, ei esimerkiksi omenaa…).

K: Päivän toinen motto on peräisin James Joycen Ulysses-romaanista, jota parhaillaan myös suomennat. Mitä tästä tulisi ajatella?

LL: Ehkä ei mitään. Tietysti myös Ulysses pyrkii kuvaamaan “kaikkia päiviä yhdessä päivässä” ja sekin on jo omalla tavallaan “mediaan sijoittuva” romaani. Ja ihan vilpittömästi uskon, että kun Joyce esittää Stephenin muka suunnitelleen kirjoja “with letters as titles”, hänellä on ollut mielessä jotain Päivän tapaista. Niin, ja äskettäin minulla oli tilaisuus hoksata, että Ulysseksen tapahtumapäivä, Bloomsday, 16. kesäkuuta on Suomen kalenterissa Päivän päivä…

K: Motot Eliotilta ja Joycelta… eikö tämä ole melko paksua?

LL: Miten niin? Pidän molempia “kaltaisinani, veljinäni”. Haluan myös korostaa heitä – tai pikemmin heidän aikaansa, johon kuuluvat myös Venäjän formalistit ja Italian futuristit, dada ja surrealismi, Gertrude Stein ja Louis Zukofsky Amerikassa… – jonakin, johon paluun näen ajankohtaisena tehtävänä (ja siis toisin kuin vielä äsken muodikkaissa postmodernismin teorioissa, joissa – harhaisesti kanoniseen reseptioonsa samaistetun – modernismin jälkeen oletettiin jokin aivan uusi perusta (tai suo…)).

Olisin muuten hyvin voinut kaivaa motot myös Wittgensteinilta, jonka tunnettujen “kahden vaiheen” välille Päivä jännittyy: aakkosjärjestykseen vatkattuja denotoivia lauseita on lähes pakko lukea maailman “asiaintilojen kuvauksina” (Tractatus), samalla kun niiden muoto ja siinä heijastuva alkuperäinen tehtävä (ei “kuvaus” vaan “pyyntö”: julkaise minut!) kuitenkin koko ajan alleviivaa, että “sanan merkitys on sen käyttö kielessä” (Filosofisia tutkimuksia)…

K: “Postmodernin” teorioissa on ollut paljon puhetta myös tekijän kuolemasta. Sanot kuitenkin itseäsi Päivän “tekijäksi”?

LL: Tiedot tekijän kuolemasta ovat (tässäkin) liioiteltuja. Minä en voi saattaa itseäni uskomaan tekijyyteen mikäli sillä tarkoitetaan ns. “itseilmaisua” (“sisinpäänsä ei voi tietää tietämällä”, kirjoitin Kielletyissä leikeissä vuonna 1994 ja marraskuussa ilmestyvässä uudessa kokoelmassani Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas) on tätä kysymystä eksplisiittisesti käsittelevä teksi “Hän kirjoittaa” vuodelta 1986). Päivän tekotapa kumpuaa tietysti tästä uskonpuutteesta. Samalla se kuitenkin viitannee myös kohti laajempaa tekijyyksien pluralismia: voimme puhua kirjallisen(kin) teoksen tekijästä monessa mielessä, ja samoin teoksella voi olla (suoraan tai välillisesi, kuten tässä) monta tekijää.

Erityisesti Päivä nostaa (haluan sillä nostaa) esiin seuraavat nimenomaan kirjallista tekijyyttä sivuavat kysymykset:

kirjoitus versus kopiointi. Väitän että me teksityöläiset nykyään jo enemmän peistaamme kuin “kirjoitamme” sanan perinteisessä mielessä. Miksi enää glorifioida näppäinten hakkaamista? Mutta miten arvioida peistausta taiteellisesti?2

kirjoitus versus lukeminen. Yritä lukea Päivää hetki “oikein ajatuksella”, ts. jokaisen sanan merkitys tietoisesti omaksuen. Huomaat että joudut päättämään merkityksen joka kerta itse. Tässä siihen on tekotavasta juontuvat syynsä, mutta poikkeaako asetelma radikaalisti mistä tahansa muusta lukemisesta? Mitä tästä seuraa ajatukselle taiteesta kommunikaationa?

kirja versus kirjallisuus. Meidän perinteemme korostaa yksittäisen kirjan erillisyyttä, ainutkertaisuutta (perinteen osanakin – ja näinhän minäkin näköjään kernaasti teen Päivän kohdalla…). Eräs toinen, ehkä romanttisempi, käsitys3 näkee kaiken kirjallisuuden (tai elämän) osana yhden, suuren, yhteisen kirjan kirjoittamista. Ehkä Päivää selaillessasi näetkin vilahduksia tämän kirjan sivuista?

taiteilija versus “muut”. Jätin hankalimman kysymyksen viimeiseksi. Totta: arkipuhe “asianmukaisesti kehystettynä” on usein helppo ymmärtää taiteeksi (Goldsmith4) – ja itse olen alkanut vierastaa “taiteilijan” käsitteeseen helposti sisältyvää naiivia ajatusta poikkeusyksilöstä. Mutta millainen on “asianmukainen” kehys? Joka kerta oudompi, poikkeuksellisempi…

K: Sanot Päivää “kokeelliseksi proosateokseksi”. Voisiko sen sijoittaa tarkemmin johonkin kirjallisuuden lajiin tai genreen?

LL: Goldsmith, Graig Dworkin ja eräät muut ovat puhuneet “käsitteellisestä kirjallisuudesta” vähän samassa mielessä kuin kuvataiteissa puhutaan “käsitetaiteesta”. Tämän luonnehdinnan voisin ostaa, vaikka en olekaan ihan varma ko. käsitteen ilmaisevuudesta. Olen myös käyttänyt termiä “kierrätyskirjallisuus” – suomennan sillä paremman puutteessa englannin termin “appropriative writing”, jossa siis ei tarkkaan ottaen enää ole kyse “kirjoittamisesta” sanan perinteisessä merkityksessä, vaan “tekstimassojen” käytöstä ja manipuloinnista. Kolmas iskusana, jota Päivän yhteydessä voidaan varauksin käyttää, on “pakonalainen” (engl. “constraint-based”), yleensä ranskalaiseen OuLiPo-ryhmään liitetty. Päivää jäsentää hyvin selkeä ulkoinen pakko, lauseiden aakkosjärjestys, mutta siitä puuttuu OuLiPo-henkisiä teoksia usein leimaava tekijän ja pakon vuoropuhelu ja kamppailu, mistä yksi hieno esimerkki on Christian Bökin Eunoia (2001). Päivässä asetettu pakko vain yksinkertaisen nöyrästi (tahtoisin sanoa: cagelaisesti5) hyväksytään. Päivän luominen, jos sellaisesta voidaan puhua, oli silmänräpäyksellinen tapahtuma (minkä jälkeen toteutus vaati sanotaan viikon verran hikoilua, julkisuuteen saattaminen taas vuoden sitkeyttä…). Joka tapauksessa uskon, että Päivä asettaa myös kiinnostavia kysymyksiä taiteellisen luomisaktin luonteesta. Joutuessani itse tarkistus”lukemaan” opuksen oikeastaan kahteen ta kolmeenkin kertaan, törmäsin kiinnostavaan kokemukseen: kun jollakin sivulla tipahtelee paljon koomisia tai muuten vain yllättäviä siirtymiä (tai avautuu erityisen epäsovinnaisia uusia näkökulmia), joutuu äkkiä erikseen muistuttamaan itseään, että ne eivät ole kenenkään “tekijän” keksimiä, vaan täysin satunnaisia. Neuvoisin jokaista kiinnostunutta lukemaan muutamasta kohdasta vähintään sen verran, että törmää vastaavaan. Se on uudenlainen, ajatuksia herättävä kokemus…. (“Pakonalaisuudesta” ja OuLiPosta ks. esim. Marjorie Perloff: “The Oulipo Factor: The Procedural Poetics of Christian Bök and Caroline Bergvall”, Jacket 23).

K: Voiko Päivää lukea romaanina?

LL: Romaani Päivä tuskin on – kylläkin proosateos, joka on vapaa monista suomalaistakin romaania yleisesti vaivaavista taudeista kuten itsetarkoitukselliset seksikuvaukset, nolot takaumat ja väkinäinen loppuratkaisu…

K: Entä Päivän suhde runouteen?

LL: Tekniikaltaan Päivä on ehdottomasti runonomainen: sen keskeinen retorinen keino on allitteraatio eli alkusointu. Olen tuuminut, voisimmeko sanoa sitä eeppiseksi runoelmaksi, jolloin pitäisi kysyä, olisiko se, esimerkiksi, “a long narrative poem that treats a single heroic figure or group of such figures and concerns an historical event, such as war or conquest, or an heroic quest or some other significant mythic or legendary achievement that is central to the traditions and beliefs of its culture (The New Princeton Encyclopedia of Poetry and Poetics, s. 361, kursivointi minun). Voisin sanoa näin: Päivä kuvaa ryhmää (group) lauseita (ja niiden edustamia tapahtumia / pyrkimyksiä); tai: se kuvaa noiden lauseiden taistelua, pyrkimystä (quest) kohti lopullista päämääräänsä, julkisuutta; mikä taas on – kuten kaikki tiedämme – keskeistä joskaan ei kultturimme perinteille (traditions) niin ainakin sen nykyisille uskomuksille (beliefs): Julkisuus aikamme Jumalana… tai Sampona…

…ja Sammosta puheeollen, en epäröi verrata työtäni Päivän kohdalla Lönnrothin vastaavaan: olen (surffaus)matkallani kerännyt tietyn otoksen aikamme folklorea ja sitten järjestänyt sen mieleni mukaan (koska Lönnrothin tavoin uskoin, että keräämieni hajanaisten fragmenttien taa kätkeytyi jokin syvällisempi, ensi katsannolla piiloon jäävä totuus tai sanoma…?). Lopputulos taas muistuttaa Kalevalaa myös jo mainitsemani allitteraation vahvan aseman vuoksi – joskaan ei tässä aineiston tarjoamana, vaan minun sille pakottamana ominaisuutena (Päivän muita – niinikään eepokselle luonteenomaisina pidettyjä, ks. mt. – keinoja / rakenteita ovat luettelointi ja kerronnan korostunut episodisuus)… Sammon osalta viittaan vaikkapa Bourdieun kehittelyihin julkisuudesta “pääomana” (tai “sosiaalisesta pääomasta”, ks. Pierre Bourdieu: Sosiologian kysymyksiä. Vastapaino 1985).

Ja vielä: Aristoteleshan erotti tragedian eepoksesta mm. sillä perusteella, että edellisessä kernaasti kuvataan yhden päivän tapahtumia. Ehkä Päivä yhdeltä kannalta on koominen kaaos, toiselta taas traaginen eepos…

K: Jonkun mielestä teoksesi on traaginen erehdys?

LL: Hei, mistä nämä kysymykset oikein tulevat?

K: Eikö näytä siltä, että haastattelet tässä itse itseäsi?

LL: Mitä? En koskaan suostuisi hänen haastateltavakseen!

K: Sinua on kiitetty “kielentajusta”. Miksi et käytä tuota avuasi? Miten oikeastaan päädyit kierrätykseen ja vastaaviin keinoihin?

LL: Yksi etappi tiellä oli tietysti sonettikokoelmani Ääninen vuodelta 1997, joka käytännössä jäi vaille aikalaisreseptiota (mutta Äänisestä ks. Kuisma Korhosen artikkeli “renessanssi@www.leevilehto.net” teoksessa Johanna Pentikäinen ja Sakari Katajamäki (toim.) Runosta runoon, WSOY, ilmestyy syksyllä 2004). Äänisessä minulle oleellista oli pyrkimys antaa soinnin viedä runontekoa, mikä toi mukanaan aleatorisuuden ja ulkoiset pakot, siis Cagen ja OuLiPon maiseman. Toiseksi mainitsisin yhteistyöstä Goldsmithin kanssa kirvonneen runoni “Of the Help Her Art”, jossa “suuren tekstimassan” tarjoaa Google, suodattavan kriteerin Goldsmithin lause “It is an extremely contrived and artificial text.” – ja joka puolestaan toimi kimmokkeena Google-runogeneraattoriini (www.leevilehto.net/google). Mainitsen nämä esimerkit, koska ne kaikki ilmentävät viehtymystäni “melkein merkitseviin” tai “merkitystä läheneviin” rakenteisiin, jollainen Päiväkin on (nämä rakenteet eivät tietenkään ole ainoa kiinnostuksenkohteeni, eikä kierrätys liioin ainoa minua kiinnostava tekotapa).

Myönnän pohtineeni, onko mahdollisella “kielentajullani” tosiaan vaikutuksensa tähän viehtymykseen. Olisiko mahdollista, että “näen” tai “kuulen” jossain Päivän tekstikäänteessä “muuta” tai “enemmän” kuin teoksen satunnaisempi lukija? Niin tai näin, yksi Päivälle ja sen rinnakkaisteoksille mahdollinen (ja tavallaan väistämätönkin) lukutapa on tyyppiä “mitähän se Leevi tässäkin on ollut näkevinään”. Jolloin siis olemme kulkeneet täyden reseptioesteettisen ympyrän ja päätyneet takaisin “perinteiseen” lähtökohtaan eli arvailemaan tekijän tarkoitusperiä.

K: Puhut “syvemmästä totuudesta”. Ja siitä että Päivän lukija voi “[to] discover what language knows…” Voisitko vähän täsmentää…

LL: Hmmm. Päivähän on “kuvaus kuvauksesta”. Sen välittömänä kohteena ei ole “20. elokuuta 2003” eikä edes “20. elokuuta 2003 maailmassa helsinkiläisen uutistoimiston silmin nähtynä”, vaan nimenomaan tuon uutistoimiston tästä maailmasta esittämä kuva. (Huomaan, että tämä rakenne on pitkään kiehtonut tai vaivannut mieltäni. Pitkässä runossani “Lumisade”, vuodelta 1994, on säe “ei, eivät kuvan kuva, mahdoton poispäinsinkoutuva ajatus!” Jos esimerkiksi otamme kopion valokuvasta, se on toisinto, joka ei yhtään valokuvaa itseään enemmän kuvaa sen kuvaominaisuutta. Kuva taulusta seinällä taas kuvaa enemmän seinää kuin taulua…6) Päivän lukijan on hyödyllistä muistaa, että teoksen jokainen lause on jo ennen aineistooni joutumista kulkenut läpi ammattimaisen käsittelyn, jossa se on hiottu nimenomaan silmälläpitäen yhtäältä sen kykyä välittää informaationsa mahdollisimman kitkattomasti ja tehokkaasti, sellaisenaan, toisaalta (mikä ainakin teoriassa voi olla ristiriidassa edellisen kanssa) erottua teoksen muiden lauseiden massasta, kiinnittää huomiota, temmata lukijan mielenkiinto (uutistoimiston tarjonnan välittömiä lukijoitahan eivät ole uutisten loppukäyttäjät, vaan tiedotusvälineiden toimittajat, uutisvälityksen portinvartijat: alkuperäismuodossaan monet STT:lle toimitetut tiedotteet ovat monasti oikeastaan yritysten, yhteisöjen ja laitosten näille kohdistamia seireenilauluja, ja toki portinvartijalogiikka osaltaan ehdollistaa myös toimiston omaa uutishankintaa). Joidenkin mielestä edellinen tavoite (“välittää informaationsa… kitkattomasti”) on yhdistettävissä neutraaliin, puolueettomaan, pyytettömään, sanalla sanoen läpinäkyvään kieleen: minä taas uskon, että kumpikin johtaa lauseiden takana mahdollisesti olevien asioiden kuljettamiseen retoriikaksi kutsutun myllyn tai taittavan prisman läpi. Yhdellä tasolla “kieli tietää” olevansa tuon apulaisensa palvelija: se “myy” itsensä asioiden kuvana, mutta “ostajalle” välittyy ensisijaisesti “kuvauksen tapa”, josta hän parhaassa – tai pahimmassa – tapauksessa “maksaa” aiemmalla “kuvallaan” asioista, niin kuin maksaisimme tuotteella ja saisimme mainoksen…

K: Mitä? Uutisessa jos missähän kiinnostavaa on vain itse asia…

LL: Mutta millainen on hyvä, ts. elinkelpoinen uutinen? Sellainen, jolla on kyky levitä, ts. tulla mahdollisimman nopeasti kaikkien tietoon – muuttua ei-uutiseksi. Minusta monien nykyajan uutisten kohdalla voidaan hyvin kysyä, levisikö niiden mukana mikään muu kuin tieto niiden omasta uutisvoimasta: minun on tiedettävä tämä (Nykäsen uusin törttöily), koska muutkin sen tietävät. Tämä logiikka osaltaan myös selittää sen, miksi koko julkisuuskentällä tahtoo olla – kuten nykyään sanotaan – yksi ja sama agenda. “Vaihtoehtoinen uutinen” on tavallaan käsitteellinen mahdottomuus: jos se olisi todella vaihtoehtoinen, se ei olisi uutinen7. Tätä yhdenmukaisuutta ei vähennä se, että kulutamme uutiset enenevästi pirstaisena virtana (!) – jota kulutuskokemusta teokseni siis yhdellä tasolla (ja tässä hyvinkin “mimeettisesti”) kuvaa: rohkenen väittää, että siinä missä “oikean” kanavan läpäisseen uutisvirran tarjoama kuva on lattea, teokseni tarjoaa rikkaan, monivivahteisen kudoksen, joka taiteelta vanhastaan odotetulla tavalla voi “avata silmiä” ja “saada näkemään uudessa valossa”. Mutta käytän näitä takakansifraaseja tässä vain kiirehtiäkseni lisäämään, että teoksessani tuo tulos saavutetaan ei tietoisesti ulottuvuuksia ja perspektiiviä lisäämällä, vaan päinvastoin latistamalla aineistoa entisestään ja ennenkuulumattoman banaalilla, etten sanoisi sotilaallisen kuivalla tavalla, aakkosjärjestykseen ajamalla…

K: Sotilaallisen… sanoitko jossain teostasi monumentiksi…?

LL: Chris Goode on verrannut Goldsmithin Dayta monumenttiin (ja Goldsmithan onkin koulutukseltaan kuvanveistäjä). Itse olen pitkään pitänyt kykyä ikuistaa (tai ikuistua) taiteen keskeisenä tuntomerkkinä (mistä syystä en loppujen lopuksi – vaikka päältä ehkä muulta näyttääkin – ole tosissani innostunut “vuorovaikutteisista” rakenteista, joissa “käyttäjä” voi “luoda koko ajan uusia teoksia”…mutta tästä enemmän jossain muualla…) Päivän kohdalla monumentti-rakenne on alkanut kiinnostaa minua vasta jälkikäteen. Johan sanonta sanoo että “mikään ei ole niin vanha kuin eilinen [viimevuotinen?] uutinen”. Uutissvimma, asioiden hellittämätön dokumentointi julkisuuden valkokankaaseen, toimii tässäkin alkuperäistä yllykettään vastaan: on omiaan pyyhkimään itse tapahtumat (jos sellaisia nyt on?) kollektiivisesta muistista (mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan…), jättäen jäljelle vain itse uutisen (uutuuden?) rakenteen, joka on addiktiivinen: antakaa meille lisää uutisia, joilla huuhtoa edelliset unohduksiin… Toivon ja uskon, että Päivän tarjoama keinotekoinen, myllerretty pysäytyskuva tuon vuon yhdestä kohdasta omalta vaatimattomalta osaltaan toimii tätä unohduksen rakennetta vastaan…siinä missä eläytyvämpi, kerronnallisempi ote olisi johtanut sen uusintumiseen…

Monumentti? Yhden turhan päivän turha monumentti? Vertaisinko Päivää jossain kunnantalon seinällä roikkuvaan marmorilaattaan, jossa sankarivainajat luetellaan aakkosjärjestyksessä – tämän latistavan järjestykseenpanon näköjään häpäisemättä heidän muistoaan? En tiedä, mutta usein kyllä tunnen sääliä lauseita kohtaan…

1 Vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen, Husakin ja “normalisoinnin” aikaan, sadat tuhannet puolueen jäsenet joutuivat kuulusteluihin, joissa heidän “puolueuskollisuutensa” testattiin tarkistamalla, mitä mieltä he ovat “viiden Varsovan liiton maan elokuussa 1968 tarjoamasta veljellisestä avusta” ja muista ajankohtaisista kysymyksistä. Eräs kuulusteltava vastasi kaikkiin kysymyksiin ykskantaan: “Täysin samaa mieltä kuin Rude Pravo [puolueen päälehti].” Lopulta kuulustelija hermostui ja kysyi: “No mutta toveri, eikö teillä ole lainkaan omia mielipiteitä?” “On toki, mutta minä tuomitsen ne jyrkästi”, kuulusteltava vastasi.

2 Kysymyksen asetti terävästi jo Jorge Luis Borges novellissaan “Mies joka kirjoitti Don Quijoten” (suom. Matti Rossi, teoksessa Rossi (toim) Latinalaisen Amerikan proosaa, Kirjayhtymä (?), 19xx). Siinähän kerrotaan miehestä nimeltä Pierre Menard, joka muka kirjoitti Don Quijoten uudestaan 1900-luvulla: ei mukaelmaa, parafraasia, omaan aikaansa siirrettyä sovitelmaa, vaan teoksen sellaisenaan, pilkku pilkulta. Borges: “Cervantes’ text and Menard’s are verbally identical, but the second is almost infinitely richer. (More ambiguous, his detractors will say, but ambiguity is richness.) […] The contrast in style is also vivid. The archaic style of Menard – quite foreign, after all – suffers from a certain affectation. Not so that of his forerunner, who handles with ease the current Spanish of his time.” [hae Rossin käännös!] Dayn Goldsmith on tietysti ruumiillistunut Menard.

3 Käsitys löytyy tietysti helposti Borgesilta tai Joycelta, mutta jo heitä ennen sitä ovat edustaneet mm. Coleridge, Shelley, Emerson, Valery… Ks. Raphael Rubinsteinin hyödyllinen artikkeli “Gathered, Not Made: A Short History of Conceptual Writing”, The American Poetry Review, March/April 1999, julkaistu uudelleen Ubu Webissä: http://www.ubu.com/papers/rubinstein.html.

4 Ks. esim. Kenneth Goldsmithin ja minun keskustelu “Alaston media eli Benjamin ‘kaikkien keskinäisyhteyden’ ajassa”, Tuli&Savu Net: http://tuli-savu.nihil.fi/sivu.asp?c=58&p=11,58.

5 “Pakonalaisuuden” sijasta Päivän kohdalla olisi ehkä parempi puhua “proseduraalisesta” kirjoittamisesta, jota puhtaimillaan edustavat amerikkalaiset John Cage ja Jackson MacLow.

6 Mutta on sanottu, että Picasson Henry Kahnweilerin muotokuvassa on mukana myös kuvaus kohteen kuvaamisesta…Ja käsityksemme Antti Hyryn novellista “Junamatkan kuvaus” muuttuu, jos luemme sen otsikon toisin, ja tekstin siis “kuvauksena kuvauksesta”.

7 Tai sitten olisi: pysyisi uutisena, koska ei kykenisi leviämään. Tässä tietysti vrt. Ezra Pound: “Poetry is news that stays news”.