Preface to Khaijamin lauluja, transl. Kiamars Baghbani and Leevi Lehto, ntamo 2009

Tämä suomennoshanke on ollut vireillä melko pitkään – viimeistään siitä asti, kun syksyllä 2007 käänsimme Kiamars Baghbanin kanssa katkelman Iranin kansalliseepoksen, Ferdusin Shahnamehin alusta Kiamarsin persialaisen runouden valikoimaan Ymmärryksen ylistys (ntamo 2007). Kiamarsin Khaijam-proosasuomennokset minulla on ollut pyöriteltävinäni keväästä 2008; varsinaisen työn tein tänä kesänä, pääosin aurinkoisen Hangon valoisina aamutunteina.

Työ eteni kolmessa vaiheessa. Ensin muodostin itselleni käsityksen persialaisen taranen tavujen laajuuteen perustuvasta mitasta (josta lisää alempana) ja projisioin sen suomenkieleen säännöksi: ei koskaan enempää kuin kaksi lyhyttä tavua peräkkäin. Tätä alussa yllättävänkin työlääksi osoittautunutta rajoitetta ja alkutekstien riimikaavoja[1] seuraten tuotin ensimmäisen suomennosversion, jonka sitten kävimme yhdessä läpi merkitysvastaavuuksia tarkentaen.[2] Samalla tallensimme kaikki 125 laulua Kiamarsin persiaksi lukemina, minkä jälkeen – kolmannessa vaiheessa – työskentelinkin aina kuulokkeet korvillani, tavoitteena suomennosten mahdollisimman hyvä äänteellinen vastaavuus lähtötekstien kanssa.

En epäröi sanoa, että tässä ratkaisevassa työvaiheessa minua odotti pari pientä ihmettä. Sitoutuminen äänteellisen vastaavuuden mahdottomaan ja mielettömäänkin tavoitteeseen ei tehnytkään työstä vaikeampaa, päin vastoin. Niinpä kuuluisan 9. laulun kolmannella rivillä olin turhaan hakenut rytmisesti toimivaa ja havainnollista vastinetta viiniruukkua ja sen kahvaa tarkoittavalle ilmaisulle: nyt alkutekstin ”این دسته که بر” (gärdäne u mibini, “hänen kaulallaan”) antoi ”kaulalla leilini”, jota en (ehkä tietyn arkaaisuutensa vuoksi) ollut tullut harkinneeksikaan Tai ihan ensimmäisessä nelisäkeessä riimisanat ”فردا را” ja ” سودا را” (färdaaraa, soudaaraa, “huomenna”, “haave”) auttoivat löytämään tarkasti alkumerkityksen toistavat verbit ”varmistaa” ja ”harrastaa”, joita mikään poeettinen eläytyminen runoilijan ”tarkoituksiin” tai hartainkaan ”miten se suomeksi sanottaisiin” -tapailu ei olisi voinut tuottaa. Toisella – tärkeämmällä – tasolla vasta lähtötekstien kohtaaminen kuulokuvinaan sekä mahdollisti että oikeutti alkuperäiseen mittaan turvautumisen: samalla kun esimerkiksi yksinkertaisen säkeen ”nyt, kuuntele, kun kerron tarinan loppuun” ironinen paatos kiteytyy sen arkiseen ja rentoon intonaatioon tai poljentoon, yritys toistaa tämä poljento kohdekielessä melkein luonnostaan johti lähtötekstiä äänteellisesti matkiviin ratkaisuihin. Nyt mitan noudattaminen ei enää tuntunut pakkopaidalta: sepitin kuulon varassa vapaasti assosioiden, ja kun sitten palasin purkamaan yksittäisen säkeen tai nelisäkeen tavukaavaa, havaitsin yleensä, että se oli muuttunut mallia paremmin vastaavaksi. Samalla alkuversioitteni monasti tankkaava troikeisuus alkoi tehdä tietä melodisemmalle – etten sanoisi jazzahtavammalle – poljennolle. (Yllytän kuuntelemaan kirjan liitteenä tulevaa DVD:tä, jolla Kiamarsin kanssa luemme kaikki taranet sekä laulu että rivi kerrallaan. Levyllä on myös tallenne Saara Lehdon tanssista Khaijamin lauluihin etelä-iranilaiseen bandari-rytmiin esitettynä; videolla ”laulan” itse mukana suomeksi.)

Nyt, kuun-te-le | kun ker-ron | ta-ri-nan lop- | puun.
Kiamars edellä korostaa, että vaikka taraneita laulettiin jo ennen 600-luvulla tapahtunutta arabivalloitusta, robaii on arabiankielisen runouden mitta, joka perustuu tavujen laajuusvaihteluihin. Hieman leikkisästi voi sanoa, että valitsemani mitallisen vastaavuuden tavoite toistaa tätä asetelmaa: olen halunnut päästää iranilaisen runon mitan suomen kielen perinteiden kimppuun.

Pit, pit-ly-ly | pit pit-pit | ly-ly-pit pit- | pit. Tässä ”pit” korvaa yllä lainatun säkeen pitkät tavut, ”ly” lyhyet, ja ainakin tässä onnellisessa tapauksessa analyysi tuottaa iranilaisenkin runousopin mukaisen tuloksen: neljä runojalkaa; kolmessa ensimmäisessä kolme iskua (”pit pit pit”) siten, että yksi niistä voidaan korvata kahdella lyhyellä (”ly ly pit pit”, ”pit pit ly ly”, ”pit ly ly pit”, ”ly pit pit ly”), ja sitten säkeen päättävä yhden täyden iskun jalka. Minua ennen tavujen laajuuteen nojaavia rytmiikoita kokeilleiden suomentajien – kuten Otto Manninen, Toivo Lyy (muissa kuin Khaijam-käännöksissään) ja Anna-Maija Raittila – esimerkkiä seuraten olen pitänyt pitkinä tavuina konsonantteihin, pitkiin vokaaleihin ja diftongeihin päättyviä (”mis”, ”et”, ”taa”, ”voi”, ”huo”), lyhyinä yksittäisvokaaleihin päättyviä (”si”, ”nä”). Näiltä edeltäjiltäni myös sain oikeuden korvata lyhyt tavu tarvittaessa pitkällä siten, että esimerkkisäkeestä voisi olla myös versio, jossa ”ta-ri-nan” korvaisi vaikkapa ”ver-si-on”, mutta Kiamarsin proosakäännöksestä tullut viehättävä ”kerron ju-tun lop-puun” olisi ankarasti ottaen hylättävä. Khaijamilta ja muilta mitan todellisilta taitajilta (ml. Otto Manninen[2]) taas olen saanut luvan epäillä tätä karkeaa jakoa: sen lisäksi, että suomen tavujako ei ole yksiselitteinen (tavutetaanko ”ai-no-as-taan” vai – mikä tuntuu luontevammalta – ”ai-noas-taan”, tai jopa ”ä-lä-kä” vai ”älä-kä”: ja mihin esitetyssä jaossa ”älä” sitten sijoittuisi?), tavun todellinen pituus ilmeisesti vaihtelee vapaammin ja riippuu aina myös muun poljennon vaikutuksesta. Ja sama toisin päin: vaikka tavulaajuuden vaihtelu epäilemättä vaikuttaa poljentoon, niin aina yhdessä muiden tekijöiden kuten sanapainon, riimityksen, muun sointuisuuden jne. kanssa siten, että vaikka runossa mitä ilmeisimmin ”on” poljento, kukaan ei voi tarkkaan sanoa, mistä se muodostuu – eikä sillä liioin voi olla yhtä ”oikeaa” äänellistä toteutumaa. Näiden epävarmuuksien – jotka kovasti muistuttavat khaijamilaisen kaikkeuden, ”suuren sinisen pyörän” vastaavia – turvin päädyin kolmannen työvaiheen lopulla melko vapaasti poikkeilemaan jo haltuuni saamistani kaavoista. Vakavimpia ”epäpersialaisuuksia[” suomennoksessa on säkeiden alku- ja lopputavujen kohdalla, missä ei ”oikeasti” saisi koskaan esiintyä lyhyitä tavuja. Silti uskon, että vaikkapa 3. laulun riimisanojen ”گریست.”, ” زیست” ja ”کیست!” (gärist, zist, kist, “itki”, “elää”, “kuka”) toistaminen suomen ilmaisuilla ”suruisas-ti”, ”totises-ti”, ”ponnis-ti” tekee oikeutta niille – ja että tavuanalyysin ulkopuolelle jäävä kaksoisvokaali ”st” on molemmissa versioissa rytmisesti hallitseva.

Khaijamilaisen kaikkeuden epävarmuudet. Viimeistään FitzGeraldin mukaelmakäännöksistä lähtien Khaijamin on lännessä yleensä nähty eksoottisena ja lapsenomaisena ”naiivin idän” laulajana – tai vaihtoehtoisesti, vuosisataista itäistä ”kesytysstrategiaa” seuraten, suufilaisena mystikkona, jolle ”viinikin” muka on vain symboli jumaluuteen yhtymiselle. Työmme kulussa olen oppinut tuntemaan aivan toisen Khaijamin: ankaran intellektuellin, yleisneron ja ylivertaisen matemaatikon, joka pelkäämättä haastaa ympäröivän uskonnollisen kulttuurin varmuudet oman epävarmuusperiaatteensa ehdottomuudella. Mielelläni ajattelen, että mies joka ratkaisi kolmannen asteen yhtälön 300 vuotta ennen kuin tähän päästiin lännessä ja osoitti Euklideen ns. paralleeliaksiooman todistamisen mahdottomaksi 700 vuotta ennen epäeuklidisen geometrian syntyä, on myös runoudessaan – muun ohella – muodon ja suhteiden mestari. Kun Kiamarsin yllä suosittamaan tapaan luen yksinkertaisimpiakin tämän valikoiman lauluja säkeiden keskinäissuhteiden näkökulmasta, houkutun näkemään säkeet ”yhdensuuntaisina janoina”, jotka ”leikkaavat toisiaan ja on mahdotonta, että [ne] loittonisivat toisistaan suunnassa, jossa ne leikkaavat toisiaan” (Khaijam teoksessaan Selityksiä Euklideen aksioomien vaikeuksiin (1077)) . Khaijam on monessa suhteessa tinkimätön ja suorapuheinen, mutta hänen kritiikkinsä ydin on minusta epäily: tärkein metafyysinen varmuus on, että mitään varmaa ei ole. ”Tulppaani kun kuihtuu, ei enää kukoista”: tämä runous on länsi- ja itämaisen metafysiikan perustavien pelastususkojen kyseenalaistamista 700 vuotta ennen Keatsin ”negatiivista kykyä” ja 900 vuotta ennen Derridan ”différancea”. Ja kun Khaijam laulaa: ”itse kukin kertoo vain kuvitelmistaan: / millaista on? ken koskaan sanois sen!”, hän tulee lähelle sitä Paavo Haavikkoa, joka kirjoitti (nelisäkeessä muuten): ”Puhe virtaa virtaavassa maailmassa / ja sinun täytyy itse tietää melkein kaikki.”

Kun siis puhun ”uskonnollisen kulttuurin haastamisesta”, en tarkoita yksinomaan islamia tai edes sen 50. laulussa mainittuja 72 varianttia: nämä meditaatiot resonoivat yhä myös suhteessa omaan kristillis-teknologiseen kulttuuriimme. Tämä on yksi syy tuoda tämä valikoima saataville. Toinen on, että se voi auttaa purkamaan yksinkertaistettuja käsityksiä ns. kulttuurien vuoropuhelun ehdoista. Khaijam on varhaisen, meidän vastaavamme edeltäneen, mutta kesken jääneen islamilaisen renessanssin hahmo, mutta samalla yhtä hyvin ”siellä” kuin ”täälläkin” jatkuvan kulttuurisen vapaustaistelun tärkeä innoittaja. Siksi haluan puolestani omistaa tämän teoksen Kirsi Poikolaiselle, omalle tulppaanikasvolleni, ja kaikille niille iranilaisille, jotka myös tänä kesänä aikana jatkoivat työtä ja taistelua sellaisen maailman puolesta, jossa kaikki voisivat nauttia ja elää täydesti.

Siitä huolimatta, että ”oikea tie ei ole täällä, eikä ole siellä.”

Hangossa 11. syyskuuta 2009

1 Khaijamin riimikaava on useimmiten aaba, joskus aaaa. Tämä vastaa pidempien vanhapersialaisten muotojen kuten gaseelin kahta ensimmäistä parisäettä – gaseelin kaava on aa ba ca da… Usein myös ensimmäisten puolisäkeiden loppusanat riimittyvät, ja vapaampaakin soinnutusta on runsaasti. Säkeenloppuinen riimi voi ulottua kolmenkin tavun yli, ja pitkänkin sanan toistaminen riimipaikassa on niinikään yleistä.

2 Käytin myös muita käännöksiä – kuten Jaakko Hämeen-Anttilan – mutta lähinnä vain löytääkseni tarkentavia kysymyksiä Kiamarsille. Hedelmällisimmiksi tässä suhteessa osoittautuivat Eric Hermelinin legendaariset vanhahtavan prosaistiset ruotsinnokset (1928) ja Edward Herron-Allenin proosaenglanninnokset (1898). Prosodisesti innostavimmiksi koin Richard De Galliennen englanninkieliset versiot (1897).

3 Manninen on muuten edeltäjäni myös persialaismittojen tuojana – upea ”Kultaiset torvet” (Virrantyven, 1925) on kenties ainoa suomeksi kirjoitettu gaseeli. Mannisen virikkeistä en tiedä; voisi uumoilla, että Goethen Öst-Westlicher divan Hafez-vaikutteineen olisi yksi. Kiinnostavasti ”Kultaiset torvet” kulkee myös vahvasti tavumitassa ja myös oma ”enintään kaksi lyhyttä” -sääntöni näyttää toteutuvan: ”Rivi jälkiä vain – yli ratsue ylhäinen / meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.”

4 Suomennoksessa on myös ”persialaisuuksia”, joilla ei aina ole välitöntä vastaavuutta alkutekstissä: yhdyssanarakenteet kuten ”nuo-jotka-lähteneet”, joihin otin luvan persian väitetystä yleisestä syntaktisesta taipumuksesta tällaisiin.