Palindromin tulo Suomen runouteen ja sen merkitys

From Tuli&Savu 3/2002

Palindromos on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa “takaisin juoksemista”. Se on vakiintunut tarkoittamaan sanaa, lausetta tai tekstinpätkää jonka kirjaimet yksin päin luettuina muodostavat saman jonon kuin toisin. Teknisesti palindromi on anagrammin – kirjaimien järjestystä muuttamalla muodostetun uuden tekstin – rajoitettu alatapaus. Niin sanoaksemme paikallisesti palindromi ja anagrammi ovat ehkä runoudessa laajemmassa käytössä kuin arvaammekaan: niinpä Leinon “nukkuu tuuliviiri” sisältää palindromiset rakenteet “ukku”, “uutuu”, “ivi” ja “iri”, ja anagrammi on selvässä ja tehokkaassa käytössä vaikkapa Haavikon varhaisrunouden säkeessä “Oravat kapuavat vuodesta vuoteen, tuuli haravoi ilmaiseksi”. [1]

Hallitsevaksi periaatteeksi (mitaksi) laajennettuna palindromi avaa kiinnostavia näkymiä itse runollisen merkityksen käsitteeseen. Palindromirunouden äärellä pääsemme ja joudumme kysymään, mistä runon merkitys muodostuu, millaisia totuusarvoja siihen on mahdollista liittää ja – ennen kaikkea – miten oikeastaan arvotamme sitä, mistä oikeastaan puhumme kun puhumme runon tai tuotannon “hyvyydestä” tai “huonoudesta”.

Vaikka Paratiisin pariskunnan väitetäänkin esittäytyneen toisilleen palindromein englanniksi (- “Madam, I’m Adam.” – “Eve.”), palindromi runomittana lienee lähtösin traakiailaissyntyiseltä pilkkarunoilijalta Sotades Hämärältä, joka eli ja vaikutti Aleksandriassa kolmannella vuosisadalla eKr. – kunnes Ptolemaios II Filadelfos heitätti hänet lyijytynnyrissä mereen palkaksi hallitsijaa ja tämän sisarpuolisoa Arsinoëta pilkkaavista runoista. Havaitsemme heti, että laji koomisesta julkisivustaan huolimatta sisältää myös kohtalokkaita ja tummia momentteja: palaamme sen lähes sisäsyntyiseen kytkökseen tuhon, kuoleman ja kannibalismin teemoihin.

Aatehistoriallisesti palindromiharrastus on – arvattavasti – ollut vireimmillään aikoina ja paikoissa, joilla on ollut tarve korostaa epäilyä, runsautta, leikkiä, keinotekoisuutta ja näkökulmien vaihtelua: esimerkkeinä Bysantti, barokki ja nämä usein postmodernistisiksi mainitut äskeiset ajat. Modernin palindromirunouden käynnistäjänä voidaan pitää suurta venäläista futuristia Hlebnikovia, jonka ensimmäinen palindromi “Pereverten” vuodelta 1913 soveltaa periaatetta riviin kerrallaan (“Zol gol log loz.” – “Viinien kuru on tuhkista alaston.”). Lewis Carroll sommitteli (tietysti! [2]) ahkerasti anagrammeja, ja myös Vladimir Nabokov oli intohimoisen kiinnostunut näiden lajien käytännöstä ja teoriasta. [3]

Ei varmaankaan ollut sattuma sekään, että ensimmäinen suomalainen palindromirunokokoelma, Simo Frangénin ja Pasi Heikuran Retki-Dikter, julkaistiin 1990-luvun alussa [4]. Samoihin aikoihin muoto eli renessanssia mm. Venäjällä, Saksassa ja entiseksi muuttuvan Jugoslavian alueella. Erika Greber [5] on selittänyt tätä itse muodon symbolisella merkityksellä: mahdollisuus lukea takaperin edustaisi sosialismin luhistumisen tilanteessa laajalti koettua tarvetta kääntää historian kelloa taaksepäin, ikään kuin peruuttaa tuoreiden vuosikymmenten erehdykset. [6]

Palindromivuosi 2002 jää historiaan suomalaisen palindromikulttuurin julkisen täysikäistymisen aikana. Simo Frangén ja Pasi Heikura julkaisivat keväällä toisen kokoelmansa (Aito idiotiA, Otava), ja lokakuun alussa tuli julki Esa Hirvosen Takana kapakan akat (Savukeidas). Kuten aina genren synnyssä, vakiintuminen tarkoittaa myös varioinnin alkamista: kun meillä nyt on tarkasteltavaksi kaksi tuotantoa, huomiomme kiintyy luonnostaan myös niiden eroihin, mikä puolestaan saattaa auttaa ymmärtämään, mistä touhussa kenties saattaisi olla kyse.

Sanan anatomia

Joidenkin puritanistien mielestä oikeita palindromeja ovat vain myös takaperin merkitsevät sanat sekä lauseet, joiden alkupuolen sanat esiintyvät lopussakin sellaisinaan, pilkkomattomina. Vapaammin sommiteltuja on nimitetty sinänsä oivaltavasti peilipalindromeiksi: jos olet joskus jäänyt tarkkailemaan, olet voinut havaita, että peilimaailma ei ole “sama” kuin tämänpuoleinen, esimerkiksi kaikki, mikä sinulle on oikealla, asettuu peilin tyypillä vasemmalle puolelle. Peili, kuten kuva aina, on “kuten” ja “ei kuitenkaan ihan”. Tämä juuri on palindromeissakin oleellista, ja kiehtovaa (ja pätee muuten myöskin sanapalindromeihin: “saippua” on sittenkin vain saippua ja “kauppias” kauppias).

Voinemme turvallisesti sanoa, että “kauppias” on “saippuassa” sisällä mahdollisuutena (ja siis toisin kuin kauppias saippuassa…): käännät vain kirjaimet päinvastaiseen järjestykseen, ja lisäät k:n. Sanoisin, että juuri tämä tekee palindromista runomuodon. Kyse on lopulta samasta asiasta, jota perinteinen soinnuttelija tai iskelmanikkari hyödyntää havaitessaan, että “kuun” sisältä löytyvät myös “suu” ja “puu”. Vähänkin pidemmissä sanoissa tällaisia piileviä varantoja on paljon enemmän, ja keskeinen väitteeni tässä onkin, että kaikki runous on aina rakentunut juuri niiden – informaatioon aina sisältyvän ylijäämän, tarpeettoman runsauden – hyväksikäytölle. Riimit ja muut sointuisuuteen perustuvat vastinsanat sekä palindromirunon peilirakenteet muodostavat melko tarkkaan Freudin paljastamalla logiikalla toimivia “siirrettyjä” ja “tihennettyjä” merkityksiä, joiden esiinsaaminen vaatii yhtä lailla kielen sisäsyntyisten, perimmältään irrationaalisten pakkojen tottelemista kuin runoilijan vapaata assosiaatiota. Kuten unessa, siis. Tästä ristipaineesta, niin uskon, syntyy myös se, mitä ennen sanottiin inspiraatioksi ja jota nykyisin perspiraation kustannuksella aiheetta halveksutaan (nehän eivät ole vastakohtia). Tai niin kuin Frangén ja Heikura asian (ehkä) ilmaisevat runossaan “Mutaatiopainin ystävät”:

Isä,
epähieno oliosi
iso ilo on,
ei häpeäsi.

Esa Hirvonen saattaa lähestyä samaa asiaa “Festarifiiliksessä”: “Uutta sinä / äänen taso / bossa / basso, jossa bajamaja / jatsia / krapulahiki / hiki / halu parkaista / ja ja maja / basso, jossa basso / b-osat / nenä-ääni / sattuu!”

“Halu parkaista” ja “sattuu!”. On makuasia, oikeastaan, luemmeko nämä rivit itseilmaisuna vai kielen (jostain ylempää tai alempaa) runoilijan korvaan sanelemina ei-tunnustuksina: niin vain on, että kuten tiettyjä unen ja kuoleman tuntoja saattoi aikoinaan tavoitella vain loppusoinnullisen runouden keinoin, niin tänään tuskin juuri kukaan muu kuin palindromirunoilija voisi kirjoittaa – unen ja kuoleman asioiden ohella – tällaisia (ja tällaisista): “Pillu kiehuu, / hei kulli paisuu taas (…) mä kimallan / elon iloa” (Hirvonen). Tai toisesta, samalla tavalla “infantiilista” positiosta, Frangénin ja Heikuran sanoin (“Kiusattu”):

Älä ala
älä ala paha päivä
häviä paha puro
paha paksu tosi iso tuska
paha poru paha päivä
häviä paha pala
älä ala
älä.

“Ruma olio / pelottaa”, loppuu taas muuan Hirvosen kokoelman runoista. Ehkä runo sittenkin on yhä (tai taas) se ainoa tapa sanoa, miltä joskus tuntuu todella?

Takaisin – mihin?

Palindromia on verrattu myös häntäänsä syövään käärmeeseen, ja oma kysymyksensä onkin, missä määrin sen “muoto”, kuten ehkä muutkin runouden “mediat” (tai kuten Hirvonen otsikoi: “Taidemediat”) on pakosta myös itse oma viestinsä. Paluu-liikkeen ohella juuri sanojen silpominen (uusien muodostamiseksi) tarjoaa omat teemansa: tietty aggressiivisuus kuuluu genreen. Ja kun palindromeissa lähes pakonomaisesti näytään puhuttavan naimisesta ja syömisestä, perimmäisiksi metaviesteiksi voitaisiin mieltää onania ja sukurutsa (Freud hoi!) – tai Erika Greberin tarjoama kannibalismi. “Imee hobo lopussa, / rivo, itseään etupihalla”, päättyy muuan Hirvosen suorituksista. Ihmissyöntiin ei kokoelmissamme ylletä, mutta aika lähelle tulee Frangénin ja Heikuran “Evään ensi huuman” lakoninen havainto: “Näätiä Veikko nokki, / eväitään.”

Freudilla jatkaaksemme: perinteisen – siis myös modernistisen – runon sointukuvioissa ja muissa monimielisyyksissä (“puns”) on ollut helppo nähdä sukulaisuutta tämän kompleksin käsitteeseen – sana on yhtä aikaa tässä ja muualla, tarkoittaa tätä ja viittaa tuonne, jolloin tulkinta voi lähteä liikkeelle eri merkitysten loputtomista keskinäissuhteista. Liike käy tässä yksiselitteisen merkityksen järkevästä maailmasta (takaisin) kohti esijärkevää kaoottisuutta. Minusta näyttää, että palindromimuodossa kuljetaan toiseen suuntaan: summittaisen tekstinpätkän ympärikääntämisen antamasta nonsensesta edetään kohti “järkevää” merkitystä. Mikä taas tavoitetaan aina vain osittain: palindromi, jossa muodon “vääristävä” vaikutus ei tuntuisi, ei enää huvittaisi (Frangén ja Heikura tulevat lähelle tällaista esim. lyhyessä “Nätin äänesi, / sen äänitän.”)

Saman voisi sanoa myös niin, että palindromin muoto on lattea: mittana se on korkeintaan kaksijakoinen, ja syntaktisista vaihteluista riippumatta haluamme lukea sen “yhtenä pötkönä”, mahdollisimman pian takaisin alkuun päästäksemme. Tekstin kaikkien osien tällainen yhdenvertaisuus voi selittää myös lajin pakonomaista alatyylisyyttä: siinä missä perinteisen mitan rytmiset – siis muodolliset – kadenssit tukevat ja varioivat sisältöä, palindromin muutoin monotonisesti etenevä kerronta vaatii sisällöllisiä iskuja ja tahteja. Sukupuolisanaston (joka sekin vaatii palindromissa tulla käytetyksi “vinksahtaneesti”) ohella tässä näytään suosivan erisnimiä ja erilaisia sosiaalisia rooleja ja identiteettejä. Frangénin ja Heikuran kirjassa on 70 runoa, joissa laskujeni mukaan 63 nimeltä mainittua eri henkilöä Ailasta, Ainosta ja Airasta Eki Ahon, Byrnen ja Leinon kautta Sutiin, Teroon, Timoon ja Veikkoon. Melkein olisin valmis rinnastamaan nämä erisnimet Eliotin [7] tunnettuun objektiiviseen korrelaattiin: ne ovat jotakin, mihin kiinnittää runon monasti unenomainen, pakeneva logiikka. [8]

Enemmän tai vähemmän selvästi tiettyä viiteryhmää edustavia roolihahmoja ovat Hirvosella vaikkapa “Äijä” (joka “latoo lootaläjiä”), “boheemi”, “hobo”, “Lola” ja “kapakan akat”, “poliisilotta”, “Joulupukki”, “rahamies”, “Nettisaasta Hannes Kutu” sekä “tumma Allan”. Frangén ja Heikura esittelevät “taidepomon”, “kihon”, “kisällin”, “missin” (“tämä jämätissimissi uusi”) ja – “Aslakin”. Roolihahmot tahtovat edustaa valmiiksi jo vieroksuttuja, usein vähemmistöjä. Muoto ei juuri salli niiden analysointeja, vaan ohjaa turvautumaan stereotypioihin, mikä aggressiivisuus-pohjavirtaan yhdistettynä voisi houkutella puhumaan lajin piilevästä rasistisuudesta.

Silti stereotypiatkin näyttäytyvät jotenkin viattomassa valossa: samassa jossa lapsi havainnoi ympäristönsä olentoja, joilla ehkä ensimmäistä kertaa on nimi. Vielä kerran: siinä missä perinteinen monimerkityksellinen runo voidaan nähdä aikuisen puhujan yrityksenä palata lapsuuteen, siinä palindromimuoto – koomisine virhesanontoineen, väärin käytettyine määreineen – jäljittelee vasta puhumaan opettelevan lapsen asemaa, tunteita ja intohimoja.

Osumia ja sattumia

Eipä silti, ei hyvä palindromiruno taidotta ja tyylitajutta synny. Tässä käsiteltävien kokoelmien runoista on valovuosia moniin netin harrastajasivuille röykkiöiksi kerättyihin kyhäelmiin, ja muodon kehittävä vaikutus myös on selvästi havaittavissa: Takana kapakan akat on parempaa runoutta kuin Hirvosen esikoinen Harlem, ja Aito idiotiA hauskempi kuin “Maailman ympäri”.

Molemmat kokoelmat myös kernaasti esittelevät tekijöidensä sommittelijankykyjä: silti esim. Hirvosen lajiristeytykset (mitat täyttävä haiku, tyylipuhdas tanka, yksi loppusoinnullinen palindromi – ja runo joka sisältää myös sanamuunnoksia: “Viiville lettua”!) eivät välttämättä ole kokoelman kiinnostavimpia. Toiset risteytykset taas onnistuvat – kuten Frangénin ja Heikuran agenttiparodia “Tehtävä Tenojoella”:

Ajoteitä.
Silta.
Asumus.
Ohi kaahaa kiho.
Sumu.
Saat lisätietoja.

Esa Hirvonen sanoi kysyttäessä tietoisesti tavoitelleensa “omaa ääntä” pioneeripariin verrattuna. Ja kyllä hän siinä onnistunut on: Akkojen runot ovat soljuvampia, laulullisempia (jo mainittu mainio “Äijä latoo lootaläjiä” sisältää säkeet: “lalala / loo / lalala” ja “laahaa / laahaa / lala laa laa lala / laahaa / laahaa”). Hirvonen on myös selvästi lähempänä tässä sivuttuja infantiilisuus-teemoja, avoimempi ja tunnustuksellisempi, hanakampi tarttumaan sellaisten tunnetusti helppojen palindromisanojen kuin “iho”, “imu”, “pili” ja “saat” tarjoamiin mahdollisuuksiin. Niinikään hän suo itselleen suuremman vapauden löytää muodon varjolla uusia sanoja: “hönöhippihile”, “möttökylänen”, “leikkirakkaat”. Ja sitten hänellä on parhaat modernistis-surrealistiset kiteytykset: “Leikkiakatemia laulahtaa / lasisella äänellä.” ja “Kalat aivastavat / totisesti.”

Frangén ja Heikura ovat päältä katsoen pidättyvämpiä (“Isä, / estit itseäsi. / Sä estit. / Itseäsi.”) Heidän äänessään soi tietty pinnalle ponnistamisen, selviytymisen, roolien omaksumisen ja niiden loppuun näyttelemisen miehinen perussävel, joka ajoittain ilmenee myös (jo) sivilisoituna aggressiona (“Ääni maassa, / risana. / Sisuksia repii. / Pera, / iskusi, sanasi / rassaa minää.”) Mutta ei korkeakirjallinen lyyrisyys heillekään vieras ole: “Hihat nosta, kaunis Ella. / Navan alle sinua katson / tahi / haarojen alle.” – Ja jos tosiaan pidämme muodon perimmäisinä metaviesteinä paluuta, ikuista kiertoa ja elämän ja kuoleman vuoroliikettä, niin kyllä tuon liikkeen natinan, etten sanoisi kaiken lopulta tyhjäksi jauhavan elämän myllyn kitinän, näinkin voi ilmaista (“Kone”):

Iso täryjyrä.
Täry.
Ja jyrä.
Täryjyrä tosi.

– Palindromihan on tietyssä mielessä arkkisuomalainen muoto: kaikki tietänevät, että “saippuakauppias” oli maailman pisin yksisanainen palindromi ennen sanan “solutomaattimatokotamittaamotulos” keksimistä. [9] Vaikka Hirvonen kirjassa onkin Barbara Kingsolverin palindromin uskottavan oloinen käännös, onnistuneimpia palindromirunoja lienee pidettävä kääntymättöminä – kenties kääntymättömimpinä koko maailman kirjoituksessa. Näin miehen ikään – vai pitäisikö sanoa kypsään anaalis-oraaliseen vaiheensa – ehtinyt suomalainen palindromi tekee enemmän kielemme ainutkertaisuuden suojelemiseksi kuin sata äidinkielenopettajaa “Viidettätoista yötä” laulamassa. Frangén ja Heikura ovat laatineet tälle oikein “Manifestin”: “Uus’ kansa! Pieru reipas naksuu!”

Viitteet

1 Suomen kirjallisuushistorian kenties pätevin vokaalioppi, Haavikon Talvipalatsi ansaitsisi tässä oman tutkimuksensa, joka voisi alkaa diftongista “eä” (“vihreä”, “pehmeä”, “tiheä”, ja konsonantein erotettuna: “kevät”, “metsä”, “leppä”, “että”, “tietä”…) ja sitten edetä analysoimaan vaikkapa seuraavia monien muistamia rakenteita: “itkeä tätä häpeää”, “itseäni kädestä”, tai toisilla vokaaleilla: “riippuu alassuin” – tai moniulotteisempi “irti historian kaikki kaksoisnidettä” (…iio/iaai/…oii…).

2 Pseudonyymi Lewis Carroll perustuu löysän anagrammaattisesti miehen syntymänimeen Charles Lutwidge Dodgson, jonka taas joku on vääntänyt muotoon “Old Dog Watches Nude Girls”. Anagrammeja ovat muuten myös nimet Rabelais ja John Bunyan ja tässä numerossa toisaalla puhuttava Celan.

3 Semiootikkoja ja lingvistejä ovat askarruttaneet Ferdinand de Saussuren yhdeksän “anagrammiteoriaa” luonnostelevaa muistivihkoa vuosilta 1906-1909: näissä pyritään lyhyesti sanoen todistamaan, että tiettyjen varhaisten indoeurooppalaisten sekä latinan- (ns. saturnaalinen runous) ja vendinkielisten runojen mitta rakentuu symmetrisissä asemissa toistuvista vokaaleista (ks. alaviitta 1). Saussure myös uskoi pystyvänsä palauttamaan monet jumalille tai hallitsijoille omistetut runot kohteiden erisnimiin, jotka anagrammaattisesti järjestettyinä “ohjaavat” runon etenemistä. Ajatus sekä sopii (“merkitys” tekstin sisäisenä rakenneilmiönä) että ei sovi (tällaisen runon “merkit” eivät ole “mielivaltaisia”!) keksijänsä kuuluisaan kieliteoriaan.

4 Itse julkaisin samoihin aikoihin ARG-lehdessä oman kahdenkymmenen runon sikermäni “Isi onanoisi“, joka on päivätty palindromipäivänä 19.9.1991.

5 Erika Greber: “A Chronotype of Revolution: The Palindrome from the Perspective of Cultural Semiotics”. http://www.realchange.org/pal/semiotic.htm.

6 Huomaan minäkin taivuttaneeni muotoa ajankohtaiskommentointiin – yhdessä runossani esiintyvät mm. “Tallinna, / narri Valpurin”, “punakasino”, “moniruplavirta” ja “Omoni-sakka” (Omoni olivat ne Neuvostoliiton salaisen poliisin pahamaiset erikoisjoukot, jotka näyttelivät pääosaa Gorbatsovin luhistumisen ennakkonäytökseksi muodostuneessa Ostankinon TV-aseman valtauksessa 1990.)

7 Eliot on myös palindromistien lemmikkejä: “Was it Eliot’s toilet I saw” kuuluu yksi klassikoista; tunnetaan myös muoto, jossa otsikkona on “To I, Lester” ja allekirjoituksena “T. S. Eliot”.

8 Toisaalta: juuri viittaussuhteeltaan yksiselitteiseksi oletetun erisnimen silpomisessa ja vääntämisessä (“God”/ “Dog”) palindromin merkitystä problematisoiva ulottuvuus ilmennee selkeimmin.

9 Kyllä englanniksikin voi kirjoittaa pitkiä palindromeja. Panaman kanavan isästä kertovan klassikon “A man, a plan, a canal – Panama” uusimmassa, tietokoneavuisteisessa versiossa (…a caret, a ban, a myriad (…) a dairyman, a bater, a ca…”) on (noin) 1300 kirjainta. Tämän kirjoituksen motoksi sopisi hieno uudempi, anonyymi englanninkielinen palindromi: “Satan, oscillate my metallic sonatas!”