Preface to Khaijamin lauluja, transl. Kiamars Baghbani and Leevi Lehto, ntamo 2009 (Finnish)

Perinteisissä persiankielisissä runoissa kukin rivi koostuu kahdesta (puoli)säkeestä. Usein jokainen rivi muodostaa oman sisällöllisen yksikkönsä. Runon ajatus koostuu rivien kokonaisuudesta ja vuorovaikutuksesta. Modernissa persiankielisessä runossa riveillä ei välttämättä ole samaa asemaa: runon ajatus toteutuu usein sen kokonaisuuden tasolla, jota yksittäiset rivit palvelevat. Tarane – lyhyet laulut – ovat tässä erityisasemassa: rivien merkityssisällöt sekä rakentavat kokonaisuutta että kytkeytyvät toisiinsa tietynlaisen kierron kautta siten, että runo usein lopussa palaa alkuunsa. Tällainen runo, joka voidaan tavallaan aloittaa mistä kohdasta tahansa, on erityisen helppo painaa mieleen. Se kiertää mielessä niin kuin ihmisen ajatus usein kiertää – tai niin kuin sanat kiertävät kielessä tai suussa. Tarane on paljolti suullisen perinteen runoutta.

Shams e Gheis e Razi ja Doulatshah Samarghandi – kaksi tunnettua arabian kielen tutkijaa – katsoivat, että taranen perusta on vanhapersienkielisessä runoudessa ennen arabien hyökkäystä. Tästä vanhasta muodosta käytetään nykyisin nimityksiä dobeitii (kaksirivinen) ja robaii (nelisäkeinen). Myös tärkeimmät nykypersiankielen tutkijat kuten Mohammad Taghi Bahar ja Djlaladdin Homaii kirjoittavat, että taranen muoto ja sisältö ovat täysin persialaisia ja periytyvät ns. keskipersiankielen ajalta. Tänäkin päivänä robaii vastaa pienin muutoksin tätä vanhaa muotoa.

Shafii Kadkani kirjassaan Runojen musiikki (1989) puolestaan kirjoittaa:

Nämä kaksi, robaii ja dobeitii, ovat täysiverisiä vanhapersiankielisiä runomuotoja… Ne eivät ole lainkaan onnistuneet arabiankielisessä kirjallisuudessa. Sen sijaan persian kielessä uuden maailman suurimpiin henkisiin rikkauksiin kuuluvat Khaijamin nelisäkeet ovat robaii-muodossa, kun taas puolet persiankielisestä kansankirjallisuudesta ja -kulttuurista on dobeitii-muodossa.

Tämä dobeitiin ja robaiin onnistuminen persiankielisessä kirjallisuudessa ja vastaava epäonnistuminen arabiankielisessä kirjallisuudessa osoittavat, että ne ovat vanhapersiankielisiä runomuotoja.

Omar Khaijamin (1048 AD – 1123 AD) runot tunnetaan lännessä yleensä robaiin nimellä. Tässä valikoimassa korostamme niiden liittymistä persialaiseen laulujen perinteeseen – siitä myös teoksen nimi, jonka ”lauluja” on siis persiankielen tarane-termin käännös.
Khaijam tunnetaan nykyään ennen kaikkea taraneistaan. Silti hän oli ennen kaikkea tiedemies. Hänen säilyneet teoksensa käsittelevät fysiikan, meteorologian, tähtitieteen, matematiikan – algebran, geometrian ja laskuopin –, musiikin, luonnontiedon, yhteiskuntatieteen ja filosofian kysymyksiä. Hän oli myös vastuussa Djali-kalenterin suunnittelusta, joka on käytössä nykyisellä persiankielisellä alueella ja on tarkempi kuin gregoriaaninen kalenteri. Se että Khaijam kirjoitti taraneita ei tarkoita, että hänestä olisi näin tullut runoilija sanan totunnaisessa mielessä. Pikemminkin hän ilmaisi omia filosofisia ajatuksiaan ja mielipiteitään tarane-muodossa, joka kiinnosti kaikkien kansankerrosten ihmisiä. Khaijamin taranet tai laulut eivät yleensä ole monimutkaisia ja ”hämäriä” sillä tavoin kuin usein perinteisessä persiankielisessä runoudessa. Sen vuoksi – ja myös koska niissä ilmaistu maailmankuva vastasi persiankieltä puhuneiden kansojen mentaliteettia – Khaijamin taranet levisivät nopeasti ja kaikkiin suuntiin. Ne edustavat pysyvintä ja eniten vaikuttanutta persiankielisen kirjallisuuden historiassa.

Khaijamin laulut ovat aina olleet erittäin suosittuja koko persiankielisellä alueella – nykyisessä Iranissa, Tadžikistanissa, Afganistanissa ja Bahrainissa. Tämän alueen yhteiskunnat ovat kautta historian olleet jossain määrin harvainvaltaisia, ja kansa – runoilijat mukaanlukien – on aina pelännyt hallitsijoita ja uskonvartijoita. Tässä tilanteessa Khaijamin taranet muodostuivat jo varhain eräänlaiseksi ”henkireiäksi”: Niissä on nähty mahdollisuus ilmaista asioita, joita ei itse ole rohjettu sanoa, ja toisinaan myös omia ajatuksia on laitettu Khaijamin nimiin. Näin on syntynyt yhä lisää lauluja, jotka on liitetty Khaijamin nimeen mutta jotka tuskin ovat hänen kirjoittamiaan – tavalla joka ei kylläkään ole ominainen vain Khaijamille; persiankielisen kirjallisuuden historia tuntee useita vastaavia tapauksia.

Khaijamin nimeen liitettyjä taraneita on nykyisin liikkeellä yhteensä toista tuhatta. Persiassa Khaijamin kuolemaa seuranneiden 50–100 vuoden aikana ilmestyneissä antologioissa, joissa niitä ensimmäistä kertaa julkaistiin, niitä on kuitenkin tuntuvasti vähemmän. Yhtään Khaijamin alkuperäisteosta ei ole säilynyt ja näyttää, että Khaijam ei koskaan itse julkaissut yhtään runoaan. Vain 57 Khaijamin taranea esiintyy kaikissa mainituissa antologioissa. Näiden 57 nelisäkeen nojalla meidän aikamme tutkijat ovat pyrkineet määrittelemään Khaijamin runokielen ja filosofian, joiden avulla sitten on tarkistettu Khaijamin nimiin liitettyjen runojen autenttisuutta.

Sadegh Hedayat, jota on sanottu ”Iranin modernin kirjallisuuden isäksi” ja joka myös tutki Khaijamin lauluja nykyaikaisin menetelmin, toimitti ja julkaisi vuonna 1923 kirjan, joka sisältää 201 laulua ja toimittajan perusteellisen esipuheen. Myöhemmin vuonna 1934 Hedayat tarkisti valikoimaansa julkaisten siitä uuden painoksen, nimeltään Khaijamin lauluja, jossa on vain 143 taranea.

Vuonna 1977 tunnettu persiankielinen moderni runoilija ja tutkija Ahmad Shamlu julkaisi omiin tutkimuksiinsa perustuvan uuden valikoiman, joka sisältää 125 Khaijamin laulua (samassa teoksessa on myös suufilaisen Abusaiid Abolkheirin ja mystikkorunoilija Baba Taher Oryanin taraneita). Shamlu myös tärkeällä tavalla selvensi Khaijamin taraneiden kieliasua osoittaen monia kohtia, joissa sanonta ja merkitys on vuosisatojen kuluessa todennäköisesti muuttunut runoilijan tarkoitusta vastaamattomaksi. Suomennoksemme, joka on ensimmäinen suoraan persian kielestä tehty, noudattaa tätä Shamlun editiota.

Käännöstyössä erotetaan usein kaksi menetelmää tai ihannetta: merkitystarkkuus, joka sopii tieteellisen ja asiatekstin kääntämiseen, ja muoto-ominaisuuksiin keskittyvä ote, jota käytetään runoutta käännettäessä. Mielestämme Khaijam, runoilija ja tiedemies, vaatii toisenlaista lähestymistapaa – niinpä esimerkiksi Edward FitzGeraldin tunnetut ja suositut englanninnokset, joissa Khaijam nähdään vain runoilijana sanan totunnaisessa mielessä, ovat tunnetusti usein pikemminkin kääntäjän kuin Khaijamin runoja. Me olemme pyrkineet näiden kahden menetelmän tai ihanteen yhdistämiseen siten, että molemmat toteutuvat.

Toivon, että valikoimamme tuo suomenkielisten lukijoiden ulottuville sen, mikä minulle on tärkeintä Khaijamissa: vapaan ja kriittisen hengen, kulttuurisen vastarinnan ja kulttuuritaistelun linjan, joka jatkuu yhä meidän päivänämme. Omistan teoksen tyttärelleni Narges Baanulle, vapaamieliselle ihmiselle, joka vastuuntuntoisuutensa säilyttäen on oppinut rikkomaan kehitystä kahlitsevia tabuja.

Helsingissä 9. syyskuuta 2009