My talk in the seminar (Kivijalka-seminaari) organized  by the Aleksis Kivi Society and the University of Helsinki to celebrate the 175th birthday of Aleksis Kivi, the “father” of FInnish literature - Oct 9,2009

Päiviltä jo kauvas poiesvierineiltä onpi kertoelma Atalantasta.
Seisoo linna alppein rintehellä, korkeal Helvetiassa vuorisessa.
Kenen onpi linna ja sen ympäril jylhänkaunis tieno? Neito Atalantta,
kansan lemmittyinen tässä perintöns omistaavi suurelt sankar-isältänsä.

Tämä on Aleksis Kiven postuumina julkaistun runoelman (tai sellaisen luonnoksen), Atalantan, alusta. Voisin skandeerata toisinkin, mutta tuskin niin, että tätä jonkinlaiseen myyttiseen Sveitsiin (Helvetiaan) sijoittuvaa tarinaa kävisi kuunnella 1800-luvun Suomen suomenkielisen rahvaan realistisena kuvauksena. Atalanta olisi eepos, mutta varsin epätodennäköisesti kansalliseepos.

Väitteeni on, että samaa voidaan sanoa sekä James Joycen Ulysses-romaanista (vähän helpompi tapaus) että Kiven omasta Seitsemästä veljeksestä: nekin ovat epätodennäköisiä kansalliseepoksia. Tai vahvemmin: kansalliseepokseksi voi muodostua vain sellainen teos, joka tietoisesti ja päättäväisesti ja raivokkaastikin vastustaa tätä mahdollisuutta – ja itse kansalliseepoksen ajatustakin.

Koska joku voi tähän sanoa, että Joyce ja Kivi ovat myös epätodennäköinen parivaljakko, kerrottakoon ensin, miten Aleksis Kivi ilmaantui osaksi Ulysses-suomennostani kohdassa, joka ei suinkaan ole yhdentekevä kansalliseepoksen ajatuksen näkökulmasta.

Kyse on Ulysseksen luvusta 14, ”Auringon härät”, jota puolestaan voidaan pitää kansalliseepoksena laajemman sellaisen sisällä. Tässä luvussa, jossa joukko medisiinareita yhdessä mm. Leopold Bloomin ja Stephen Dedaluksen kanssa juopottelee synnytyssairaalan kellarissa samalla kun heidän yläpuolellaan saatetaan maailmaan terve poikalapsi, on ihan kirjaimellisestikin koko ajan puhe hedelmällisyydestä, kansakunnan synnystä biologisena prosessina, ja samalla kansan mielen eli kielen kehityshistoriasta, jonka Joyce tunnetusti esittää sarjana radikaaleja pastisseja englanninkielisen proosan taipaleelta 1200-luvulta 1800-luvun loppuvuosiin.

Sinänsä kysymys siitä, voidaanko tämä pastissien jatkumo siirtää toisen kansan toisen kielen toisenlaiseen historiaan, sivuaa sekin jo kansalliseepoksen mahdollisuutta. Kun vastasin tähän  myönteisesti, olin jo ottanut erään, hiukan nihilistisen kannan kansallisuuden tematiikkaan. Vaikka kansallistunne ilmeisesti on pakosta tunnetta oman kansallisuuden ”autenttisuudesta”, se sisältää myös universaalin komponentin: ”meidän” tunteillamme ja kokemuksillamme on merkitystä, koska ne vastaavat ”toisten”, toisaalla (vaikkapa myyttisessä Helvetiassa) kokemia. Kaikkien (ainakin kaikkien pienten ja ”sorretuksi” tulleiden) kansojen kansallistunteet ovat jossain mielessä samoja.

Näin siis saatoin asettaa tehtäväksi Joycen pastissijatkumon siirtämisen, transponoinnin tai transplantaation – miten vain – Suomen kielen ja kirjallisuuden vastaavaan historiaan. Tämäkin oli hanke, jonka onnistumista voidaan pitää epätodennäköisenä (eikä sitä tietääkseni aikaisemmin ole yritettykään): mahdollinen onnistuminenhan veisi nimenomaan kaiken sen katoamiseen, mitä Joycen tekstissä voidaan pitää ”autenttisena”. Toisaalta, jos olisin ”vain kääntänyt”, niin kuin edeltäjäni oli tehnyt, ei olisi autenttisuutta edes kadotettavaksi.

No niin, käännösluonnokseni 14. luvusta tapaamme siis seuraavan katkelman:

Mutta, laupias taivas, vaikka minulle jätettäisiin vain leivän-kannikka pussissani ja kupillinen lähdevettä kaivostani, niin Jumalani, tyytyisinpä niihinkin ja sydämeni kehoituksesta polvistuisin minä maahan ja kiittäisin taivaan valtoja siitä onnesta, jonka hyvien asiain Antaja minulle soi. Näin haastellen vei hän tuopin huulillensa, otti mieluisan siemauksen virkistystä, suki tukkansa ja, paitansa avaten, ponnahtipa esiin medaljonki silkkihihnasta riippuva, se samainen kuva jota oli hän hellinyt siitä pitäen, kuin oli henen kätensä siihen kirjoittanut. Katsastaen noita piirteitä, maailman-täysi hellyyttä silmissänsä, Ah, monsieur, lausui hän, olisittepa vain nähnyt henet niin kuin minä henet näillä silmilläni näin, tuona iki-muistollisena hetkenä, somassa paidassansa ja uusi koketti-hattu päässänsä (lahja syntymä-päiväksensä niin kuin hen minulle somasti kertoi) niin mauttoman homssuisena, niin hellyttävän suloisena, niin vannonpa, että tekin, monsieur, olisitte armiaan luonnon voimasta antaunut ja kaikkenne antanut tuommoisen viholaisen käsiin tai poistumaan kentältä ikuiseksi. Sanonpa, että niin kosketettu en ole elämässäni ollut. Jumala, minä kiitän Sinua, minun päivieni Tekijää! Kolmasti onnellinen on oleva hän kenelle noin rakastettava olento suosionsa suopi. Kiintymyksen huokaus soi kaunopuheisuutta noille sanoille, ja, ensin palauttuansa medaljongin paitansa suojiin, pyyhkäisi hän silmäänsä ja huokaisi taasen. Laupias siunausten Jakelija kaikille Sinun luoduillesi, kuinka suuren ja kaikkiallisen pitääkään tuon suloisimman Sinun tyrannioitasi oleman, kykenevän lumossaan pitämään siinä vapaan kuin kahlehditun, siinä yksinkertaisen maalais-houkon kuin lipeväisen keikarin, siinä rakastajan hillittömän intohimonsa huipussa kuin aviosiippaisen kypsempinä vuosinansa. Mutta todenteolla, sir, olen eksynyt asiastani. Kuinka sekoittuneita ja epätäydellisiä kaikki kuunalistet ilomme ovatkaan! Kirous! hän huudahti tuskissansa. Olisipa Jumala, joka näkee kauas,  muistuttanut minua ottamaan kaavun mukaani! Voisin itkeä, kun ajattelen sitä. Silloinpa, vaikka yllemme olisi kaatunut seitsemän kuuroa, emme olisi kumpainenkaan penniäkään huonommalla. Mutta minua onnetonta, hän huusi kädellänsä otsaansa lyöden, huominen on uusi päivä, ja tuhannen ukkosta, tiedän erään marchand de capotes, monsieur Poyntzin, jolta voin yhdellä livrellä saada niin taatun ranskalaismallisen kaavun, jota parempi ei konsansa ole naista kastumasta estänyt.

Joudun tässä pääosin sivuuttamaan katkelman kansallistunne-allegorisen tason – mutta sanottakoon kuitenkin, että puhuja on Ulysseksen sivuhahmoihin kuuluva Alex Bannon ja kuvattu rakkauden kohde Leopold Bloomin Milly-tytär – hänen Atalantansa (ks. myöh.), ja että ”ranskalaismallinen kaapu” tuossa lopussa viittaa paitsi konkreettiseen sadetakkiin, myös ehkäisyvälineeseen ja siten kansakunnan hedelmällisen sikiämisen esteeseen. Teemani kannalta keskeistä on, että yritän  katkelmassa korvata Joycen pastissoiman Laurence Sternen (1713-1768) – jonka poukkoilevaa tyyliä Italo Calvino on pitänyt kaiken 1900-luvun avantgarden edeltäjänä ja jonka monumentaaliromaanilla on vaikeuksia ehtiä edes sankarinsa syntymään – nimenomaan Kiven proosalla, jonka tiettyä perustavaa teennäisyyttä, dekadenttisuutta ja totta puhuen kosmopoliittisuuttakin haluan samalla tulla korostaneeksi.

Olen tietysti jäävi arvioimaan transplantaation onnistumista – mutta jos edes sen yritys tulisi jossain katsannossa oikeutetuksi, Ulysseksesta ja Seitsemästä veljeksestä löytyisi sen valossa ainakin kaksi tärkeää yhteistä teemaa.

Ensimmäinen olisi maanpakolaisuus. Niin kuin Stephen on paennut Ranskaan ja niin kuin Leopold Bloom on muukalainen (”vain muukalainen saattoi kelvata”, Joyce itse sanoi), niin Kivi tunnetusti laittaa sankarinsa kääntämään selkänsä koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Toinen olisi kummankin kirjan perimmäinen poliittisuus (tästä selän kääntämisestä huolimatta). Ulysses-tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä yhä uudestaan saatu hämmästyä, miten tarkasta poliittisesta analyysista sen pienetkin yksityskohdat kielivät (vrt. esim. Andrew Gibson: Joyce’s Revenge, 2002). Joycen romaanin suhde yhteiskuntaan muistuttaa tavallaan uuden poliittisen puolueen asennetta: joka ainoa asia arvioidaan uudelleen sen uudesta näkökulmasta: kirjailija ja hänen romaaninsa tavallaan valtaavat yhteiskunnan ja maan niin kuin vieras armeija sen valtaisi. Kiven Impivaara-metafora toteuttaa saman logiikan: vallitsevan todellisuuden siistin ja harmittoman kuvaamisen tilalle asetetaan oma, utooppinen, mutta ei silti ei-realistinen todellisuus, vähemmän raffinoidulla tavalla ehkä, mutta yhtä päättäväisesti.

”I don’t belong to Ireland. Ireland belongs to me”, sanoo Stephen Dedalus eräässä Ulysseksen tärkeässä käänteessä. Samaa voisi sanoa Jukolan Eero – ja koko veljessarjan Impivaaran seikkailu hohkaa samaa positiivista, narsistista uhoa. Seitsemän veljestä voi olla kansalliseepos juuri koska se kieltäytyy olemasta sellainen – samalla tavalla kun kansan on kansaksi tullakseen kieltäydyttävä ”muiden” sille antamista määritelmistä, etsittävä omansa, joka ”autenttisena” on aina jollakin toisella korvattavissa.

Paremmalla ajalla voisimme kaivaa tämän ”tilalle asettamisen” logiikan myös Atalantasta. Voisimme viipyä siinä tosiseikassa, että runoelman sankaritar on nainen (ja jos hahmo tulkitaan kreikkalaisen mytologian taustaa vasten, hän voisi suorastaan edustaa poikalasta odottaneen isän hylkäämää naista, väärää perillistä…Kiveä itseään tietysti – ja tavallaan on johdonmukaista myös, että Atalanta näyttäisi myös olevan kirjallisuutemme varhainen lesborakkauden kuvaus…). Tässä sanon vain, lopuksi (ja tämä ehkä viime kädessä vasta oikeuttaa kuvaamani transplantaatioyrityksen), että kansan palvelemisesta kieltäytyminen koskee minun näkökulmastani myös Seitsemän veljeksen kieltä. Itse asiassa ajattelen, että Ahlqvist-Oksanen oli oikeammassa kuin usein uskommekaan. Kiven kansa ei todellakaan puhunut niin kuin hän olisi halunnut – mutta ei myöskään niin kuin todellinen kansa puhui tai halusi tulla kuulluksi. Se puhui niin kuin Kivi sen halusi puhuvan – niin kovasti halusi, että me olemme tänään valmiit pitämään sen puhetta omamme alkujuurina, vaikka se päin vastoin on alusta loppuun vierasta vaikutusta – niin kuin olen vihjannut  runossani ”Ampauksia ympäripyörivästä raketista” samannimisessä kirjassani viiden vuoden takaa. Runo on kokonaisuudessaan peräisin Seitsemästä veljeksestä.

Ampauksia ympäripyörivästä raketista

lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin
mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä
kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu
lähde ja lähteen reunalta hedelmällinen puu
mutta edelle, Turkkilaan, lähtivät muut
tuimalle retkelle. Tultiin veriseen paikkaan
kuin jänikset ilman yhtäkään muuta
koipea kuin kaikkein korkeintaan kolme
pakeni heidän altansa luminen maa
kiiti ankara kivi… musta jalkapuu, joka
itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja
mielii temmata hampaisinsa ampauksia
ympäripyörivästä raketista
komeroinen seinä.
Niin temmellettiin, lumi
lävisti ihanan eläimen otsan, ja niin kaatui
katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka
uhreiksi määrätyt miehet, veisaten
uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi
seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse
rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat
mutta pakolaisena käyskeli metsässä Tuomo
rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin
tasaista hankea kirmasi peura, mutta
uiskellen, kierteli itsensä kuoleman tuskissa; ja näki
jo tulleeksi tuhoni päivän ja varroinpa vaan
kaiketi olis Timon surma nyt tullut, ellei
ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät
tällöin pyöreäkarvaisen kontion; mutta
rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden
Jukolaa päin yli Kuttilan niitun, ja savuna
kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi
säikähtyi nahkapeitturin uninen perhe,
äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella
pilvistä haamoitti taivaan kumo:
liikkeille koko Tampereen poroporvarit kaikki:
meno ja paukkina. Mutta
kumo kirkastui hetkeksi taas
hirmuisimmalla naamalla, eihän
iske sun kirkkaalla teräkselläs tänne
käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia
kuolema, jota jo kauan
kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas:
ja äkisti
kuului ja äkisti vaikeni taasen

  • Share/Save/Bookmark