John Keats ja taiteen pysyvyys / katoavuus

From Romanttinen Moderni, ed. by Tuula Hökkä, SKS 2001

“[Keats] resisted every temptation to see himself as the hero of a tragic adventure /–/ he lived almost always oriented toward the future.” – Paul de Man

1.

John Keats syntyi 30. syyskuuta 1795 ja kuoli keuhkotautiin 25-vuotiaana 23.2.1821 Roomassa. Keats ei ollut säätyläinen, vaan pikemmin nousukas – varhaisissa kritiikeissä puhuttiin pilkallisesti “Cockney-koulukunnasta”. Lyhyeen elämään mahtui paljon murhetta: Keatsin isä kuoli tapaturmaisesti 1804, äiti keuhkotautiin 1810. Vuonna 1818 Keats sai hoitaa keuhkotautista Tom-veljeään, joka kuoli saman vuoden joulukuussa.

Keatsin runous kehittyi tiiviissä kirjeenvaihtoyhteydessä ystäväpiiriin, joka koostui lähinnä samanikäisistä, vapaamielisisistä miehistä. Alkuvaiheessa tärkeitä vaikuttajia olivat radikaali poliitikko ja runoilija Leigh Hunt ja kuvataitelija Benjamin Haydon. Kirjeenvaihtoystävinä näitä tärkeämpiä olivat Richard Wodehouse, Benjamin Bailey, John Hamilton Reynolds ja Charles Brown. Keatsin esteettisten ideoiden kehitykseen vaikutti myös kriitikko William Hazlitt, jonka luentoja hän seurasi eri vaiheissa. Roolinsa oli myös perheenjäsenillä sekä loppuvaiheessa Fanny Browne -nimisellä nuorella naisella, johon Keats rakastui vähän ennen sairastumistaan.

Keats julkaisi teokset Poems (1817), Endymion (1818) ja Lamia (1820), kolme runokirjaa. Nykyisin hänen tuotantonsa koostuu runoista ja kirjeistä, joiden täydellinen laitos kattaa kaksi paksua nidettä ja lähes 1000 sivua.(1) Mielenkiintoisimpana vaiheena Keatsin runoilijantyössä on tapana pitää aikaa keväästä 1819 kevääseen 1820 – Walter Jackson Bate käyttää mestarillisessa elämäkerrassaan termiä Annus Mirabilis, ihmevuosi.(2) Tältä ajalta ovat mm. runot “The Eve of St. Agnes”, “La Belle Dame Sans Merci”, oodit “Psyykelle”, “Melankolialle”, “Joutilaisuudelle”, “Kreikkalaiselle uurnalle”, “Satakielelle” ja “Syksylle”, sekä kesken jääneet eeppiset runoelmat “Hyperion” ja “Hyperionin kukistuminen”.

2.

Toisin kuin muiden Englannin 1800-luvun alun romantikkojen, Keatsin maine on ollut oleellisesti postuumia ja kasvanut meidän päiviimme asti tasaisesti. Kiinnostavaa on myös – niin kritiikin, tutkimuksen kuin suuren yleisönkin – Keats-kuvan tietty prismamaisuus: tuotannon ja temperamentin eri puolet voidaan näköjään heijastaa toisiinsa vaihtelevista kulmista, ja tuloksena oleva kuva voi muuttua paljonkin riippuen mm. siitä, millaiseen asentoon sellaiset napaparit kuin naismainen / miehinen, herkkä / hallitseva, tunteva / älyllinen, sensuaalinen / eettinen milloinkin asettuvat. Niinpä Keatsia on voitu pitää sekä “aistillisena soinnuttelijana” että “älyllisenä metarunoilijana” (“runoilijoiden runoilijana”)(3). Samaan aikaan kun Tuomas Anhava meillä saattoi lempeästi pilkata Sarkiaa sanomalla, että tämä sijaitsee Suomen runouden historiassa “osapuilleen vastaavilla paikoin kuin Keats Englannin”(4), Walter Jackson Bate ajoitti “modernin runoilijan” synnyn mainittuun Annus Mirabilisiin(5). Oman heiluriliikkeensä reseptioon on tuonut se, mitä tuotannon puolta (runot/kirjeet) milloinkin painotetaan.(6)

Oma Keats-kiinnostukseni on ajalta, jolloin runoilijan tähti on ollut yleisesti hienoisessa laskussa. Itse asiassa olen sitä mieltä, että Keats (tai pikemminkin kanonisoitu uuskriittinen Keats-tulkinta, kaikkine loistavine ansioineen) on postmodernismin ja ns. Cultural Studies -suuntauksen katseessa joutunut – sinänsä ymmärrettävään – sokeaan pisteeseen.(7) Keats olisi hyvin voitu dekonstruoida myös Nietzschen tai Hölderlinin tapaiseksi arvokriitikoksi – hän on eräissä suhteissa muita romantikkoja selvemmin Ranskan vallankumouksen jälkeläinen, hän asennoituu mielenkiintoisella tavalla spontaanisti kristinuskoa vastaan, ja yksilön ja yhteisön suhteet tuntuvat hänen pohdinnoissaan olevan jatkuvassa hedelmällisessä liikkeessä. Samalla hänessä on piirteitä, jotka kenties aktualisoituvat vasta jälkiteollisessa kontekstissa.

Minusta näiden piirteiden esille saamiseksi on tarpeen jatkaa nimenomaan runoilijan kirjeiden tulkintaa – ja rohkeasti uuden historian asettamia kysymyksiä vasten. Vaikka Keatsin kirjeet ovat toki edelleen luettavissa uuskriittisen tulkinnan mukaisena dokumenttina “runoilijaksi tulemisesta”, niiden ja runojen suhde voidaan asettaa myös toisin päin: juuri kirjeissä tapaamme visionaarin, innovoivan, “tulevaisuuteen suuntautuvan” (Paul de Man) Keatsin – ja toteutunutta runotuotantoa voi olla hedelmällistä lukea niiden näkyjä tapailevina sormiharjoitelmina, kokeina, testeinä… Tällöin emme enää lukisi runoilijaa yksinomaan suhteessa (edeltävään ja myöhempään) perinteeseen(8), vaan ottaisimme osan kirjeiden visioista vaihteeksi ikään kuin todesta – ikkunana ehkä yllättävissäkin suhteissa kumoukselliseen käsitykseen runoudesta tai laajemmin kommunikaatiosta.

Yritän avata muutaman näkökulman Keatsin tällaiseen ajankohtaisuuteen. Keskeistä esityksessäni on vielä Keatsin asenne runouteen – kutsumuksena, välineenä, ihanteena, totuutena, instituutiona, kohtalona, kotina. Näillä ulottuvuuksilla punnitsen samalla kertaa sekä omaa suhdettani Keatsiin ja runouteen, että niitä virikkeitä, joita romantikkorunoilija tuntuu antavan pohdinnoille taiteen – ja runouden sen osana ja olennoitumana – ohittumisesta, häviämisestä, tai häviämällä-syntymisestä…

3.

Keatsin oma asenne runouteen on minulle aina ollut ainutlaatuinen. Haluaisin ilmaista tämän sanomalla, että Keats on aina kahdenkesken runouden kanssa. Hän ei anna minkään tulla itsensä ja runouden väliin.(9) Vaikka hänellä, kuten tulemme näkemään, on hyvin nyansoitu ja arvostava näkemys sekä perinteestä että lukijasta runollisen aktin väistämättömänä osatekijänä, runous on hänelle aina jotakin, joka alkaa vasta hänen omasta kosketuksestaan. Tämä asenne tekee hänestä luovan runoilijan arkkityypin. Samalla siinä ovat implikoituina kaikki runouden “teorian” kannalta tärkeät kysymykset: mitä runous on? miten se syntyy? mistä se syntyy? miten, missä ja milloin se on “olemassa”? mikä sen arvo on? kenelle sillä on arvoa? kuka sen “omistaa”?

Keatsista puhuttaessa mainitaan usein hänen varhaisten sepitelmiensä tietty kömpelyys. Toisaalta “kypsä” Keats oli englanninkielisen runouden perinteen lahjakkaimpia soinnuttelijoita, kielellisesti musikaalisempi kuin kenties kukaan jälkeen tullut, viktoriaanisen ajan “pikkukeatsit” Alfred Tennyson ja Dante Gabriel Rossetti mukaan lukien. Kömpelyys (vrt. esim. Keatsin ensimmäinen tunnettu sepitelmä “Imitation of Spencer” vuodelta 1814) on toki ymmärrettävissä huomattavien latenttien kykyjen törmäyksenä jäykkään perittyyn muotoon – mutta haluaisin mennä pidemmälle ja puhua “tietoisesta” kömpelyydestä: ehkäpä runoilija tosiaan oli sillä tavoin tulevaisuuteen, toteutumattomaan ja tuntemattomaan suuntautunut, että tuli useimmiten asettaneeksi itselleen tehtäviä, joiden edellytykset vielä puuttuivat. Tekniikan, prosodian, soinnuttelun, mitan ja riimien hallinta oli tästä näkökulmasta sekä toissijaista että – toteuduttuaan, ja tällöin aina jo ohitettua vaihetta edustaessaan – suvereenia. Palaan tähän.

Kömpelyys on käsin kosketeltava läsnä myös lokakuussa 1816 kirjoitetussa sonetissa “On First Looking into Chapman’s Homer”, jota usein pidetään runoilijan ensimmäisenä kypsänä tuotteena, ensi välähdyksenä siitä mitä tuleman piti. Sonetti onkin niin monessa mielessä valaiseva, että en malta olla tarjoamatta sitä sekä alkutekstinä että omana raakakäännöksenäni (jossa kömpelyys tietenkin ylikorostuu):

Much have I travelled in the realms of gold,
And many goodly states and kingdoms seen;
Round many western islands have I been
Which bards in fealty to Apollo hold.
Oft of one wide expanse had I been told
That deep-browed Homer ruled as his demesne;
Yet did I never breathe its pure serene
Till I heard Chapman speak out loud and bold:
Then felt I like some watcher of the skies
When a new planet swims into his ken;
Or like stout Cortez when with eagle eyes
He stared at the Pacific – and all his men
Looked at each other with a wild surmise –
Silent, upon a peak in Darien.

(Keats 1988, s. 72)

Jo pitkään kuljin maita kultarannikon
ja monta kelpo valtakuntaa näin:
ma taajaan kiersin lännen saariston
laulajat jossa kääntyy Apolloa päin.
Myös kuullut olin valtakunnasta
lujasti jota muinoin johti Homeros;
vaan vasta hengittää sain kuulauttansa,
kun vakaan kuulin, Chapman, poljentos:
Silloinpa tunsin niinkuin kiikariin
planeetta uusi uinut oisi niin;
ja koin kuin Cortez, kotkankatseinen,
avaraa Tyyntämerta katsastava
– miehistön pälyillessä uumoillen –
laella Darienin, vaikeneva.

Tässä runossa kiteytyy monta minun tuntemalleni Keatsille luontaista asennetta: edeltäjien – ja näiden edustaman menneen kulta-ajan – harras ja opinhaluinenkin ihailu; runouden ymmärtäminen muun ohella voiman ja vallan näkökulmasta (Apollon “kunnioittaminen”, “fealty”, Homeros lääninsä “valtiaana”, “kotkankatseinen” tutkimusmatkailija Cortez ja hänen pelästynyt miehistönsä), runous ja runoilu tutkimusretkenä ja, lukijan näkökulmasta, synesteettisenä aistikokemuksensa. Silti melkein koko sen vaikutus perustuu lopun kahteen kuvaan, joissa keskeistä ovat yhtäältä yllättävyys, uutuus, ennennäkemättömyys, toisaalta valtaisuus, kaukaisuus – ja, tahtoisin lisätä, todellisuus, materiaalisuus. Löydetty uusi planeetta ja tutkimusretkeilijälle äkkiarvaamatta paljastuva uusi (maailman suurin) valtameri ovat molemmat olleet olemassa jo käsittämättömän pitkään, mutta samalla ikään kuin koko ajan löytämistään odottaen.(10)

4.

Chapman-sonettia sepittäessään Keats oli vastikään päättänyt jättää lääkärin- tai apteekkarinopintonsa Guy’s Hospitalissa ja omistautua kokonaan runoudelle. “Minut tullaan kuoltuani lukemaan Englannin suuriin runoilijoihin”, hän kirjoitti kirjeessä – ja myös: “En voi olla olemassa ilman runoutta – ikuista runoutta…” (Keats 1970, 7). Päätöksessä on nähty pyrkimystä sosiaaliseen nousuun, mutta Keatsin runouden ja poetiikan kannalta siinä kiinnostaa enemmän muuan toinen uhma-aspekti: nimittäin se, että päätöksen tekijällä ei näytä olleen kovinkaan selvää aavistusta siitä, mitä tuo “ikuinen runous” on, tai mitä eteneminen sitä kohti etsijältä ehkä edellyttää. Uhma on siten alusta pitäen nöyryyden – ja varmuus epäilyn – lävistämä.

Keats oli todellakin kautta tuotantonsa aistimusten ja nautinnon runoilija, ja tässä sitä paitsi korostetun oraalisesti suuntautunut. Kirjeistä tunnemme hänen viehtymyksenä punaviiniin (“clarettiin”), ja tuskin on toista runoilijaa, jonka tuotannossa sana “kitalaki” esiintyisi yhä tiuhaan. Oma mielenkiintonsa on sillä, että vahvat makuelämykset ovat usein, kuten “Oodissa surumielisyydelle”, yhteydessä runoilijalle toisinaan ominaiseen lievään raskasmielisyyteen; maistaminen tai janon tai halun totteleminen toimivat usein myös kynnyksinä ilmestyksiin, näkyihin ja romantiikoille niin tarpeelliseen hurmioitumiseen ja haltioitumiseen. Kun tämä piirre liitetään edellä sivuttuun uhmakkuuteen ja päättävyyteen, joudutaan kysymään, missä määrin luja tahto oikeastaan on sama kuin kyvyttömyys olla toivomatta. Eräässä mielessä Keatsin koko tuotanto käsitteleekin tätä kysymystä.

M. H. Abrams on aiheellisesti, Keats esimerkkinään, korostanut, että runon kieli on perimmältään puhetta, ymmärrettynä kuitenkin yhä aikaa kuulluksi (korva), puhutuksi (kieli, kitalaki, hampaat…) ja merkitseväksi.(11) Ensimmäinen Keatsiin isketty leima oli aistillisen soinnuttelijan – sellaiset sanayhdistelmät kuin “slippery blisses” näyttävät todella ärsyttäneen aikalaiskorvaa, ja voimme uskoakseni olettaa runoilijan tavoitelleenkin juuri tällaista ärsyyntymistä: ei itse ärsyyntymisen vuoksi, vaan koska runouden puheen “ennenkuulumattomuus” (voisimme sanoa “keinotekoisuus”) oli hänelle sen “uutuuden” (eli aitouden) ensimmäinen testi.

Itse asiassa Keats, mielikuvituksen ja unen lyyrikko, kuuluu samalla runoilijoista konkretistisimpiin: kuten joku Rimbaud myöhemmin, hänkin näyttää käyttäneen runollisen merkityksen perusyksikkönä vokaaleja ja konsonantteja eri keskinäissuhteissaan – ja Abrams on valmis palauttamaan tiettyjen säkeiden “keatsmaisuuden” niiden (ääneen tai mielessä) lausumisen aiheuttamien kielen liikkeiden poikkeuksellisuuteen (poikkeukselliseen miellyttävyyteen, mikä tässä lienee mainitun ärsyttävyyden synonyymi…).(12) Kuvaavasti Keats itse sanoo kesken jääneessä “Hyperionin kukistumisessa” (“The Fall of Hyperion”, 1819) runouden piirtävän (hienolle) paperille “shadows of melodious utterance” – “sointuisan puheen varjoja”. – Paino tässä langennee sanalle “varjo”: jos Keatsin koko estetiikka voidaan toisaalta kiteyttää “tuonpuoleisuuden” kieltämiseen (tai ehkä paremmin sen “tämänpuoleistamiseen”), se koko ajan myös alleviivaa kaiken tärkeän tietomme rajallisuutta, suhteellisuutta, keskeneräisyyttä ja summittaisuutta – sanalla sanoen varjomaisuutta.

5.

Ei ole ihan helppo kuvitella Keatsia käyttämään sanaa “keinotekoinen” (lainasinkin sen itse asiassa amerikkalaisen Language Schoolin teoreerikolta Charles Bernsteinilta (13)), mutta yllättävästi myös termeillä, joilla Keats luonnehti runollisuutta ja runollista totuutta, on yhteys tieteen, tuotannon ja muun fyysisen todellisuuden manipuloinnin maailmaan. Stuart M. Sperry osoitti jo 1970-luvulla, että esim. sana”eteerinen” tuli Keatsin kirjeisiin Guy’s Hospitalin kemianluennoilta.(13) Niinpä kun erään tuon ajan kemian käsikirjan tekijä kirjoitti mm., että “there are /–/ forms of matter which are known to us only in their states of motion when acting upon /–/ other matter” – niin seuraava Keatsin kirjeiden lainatuimpiin kuuluva jakso on helppo nähdä niiden kaukaiseksi vaikutukseksi:

Silti täytyy ohimennen sanoa yksi asia joka on painanut mieltäni viime aikoina ja lisännyt Nöyryyttäni ja alistumisen kykyäni ja joka on totta – Nerolliset Miehet ovat suuria samassa mielessä kuin tietyt eteeriset Kemikaalit vaikuttavat neutraalin älyn massaan – mutta heillä ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä, mitään määrättyä luonnetta. (Keats 2000, 85.).

Samanlainen tausta on Keatsin niin ikään usein käyttämällä sanalla “intensiteetti” (tai “kuumuus”). Tässä näiden käsitteiden täsmällistä kemiallista merkitystä tähdellisempää on se suunta, jonka ne antavat Keatsin käsitykselle totuudesta ja tiedosta yleensäkin. Ainakin runollinen totuus on Keatsille, ensinnäkin, jotakin uutta, vasta runollisen aktin – kirjoittamisen tai lukemisen – myötä havaituksi tullutta, toiseksi, jotakin sanan vahvassa mielessä todellista (voisimme varmaankin sanoa: vähintäänkin mahdollisuutena jo ennakkoon olemassa ollutta), ja kolmanneksi aina kuitenkin epävarmaa, satunnaista, ohimenevää, ei-lopullista. Näin Keats muotoili asian kuulussa “negatiivinen kyky” -kirjeessään:

äkkiä käsitin, mikä ominaisuus se on mikä tekee ihmisestä Aikaansaavan erityisesti Kirjallisuudessa & jota Shakespearella oli niin valtavasti – tarkoitan Negatiivista kykyä, toisin sanoen kun ihminen kykynee kestämään epävarmuuksia, Mysteereitä, epäilyjä ärsyyntymättä tavoittelemaan tosiasioita & järkeä – Coleridge esimerkiksi päästi herkästi menemään jonkin mysteeriin Tunkeutumisesta sieppaamansa hienon todentunnun koska ei saattanut tyytyä puolinaiseen tietoon /–/ (Keats 2000, 86-87.).

6.

“…tyytyä puolinaiseen tietoon.” Korostin epäilyä Keatsille tunnusomaisena älyllisenä ominaisuutena. Hän kirjoitti lyhyessä ajassa hämmästyttävän paljon, ja monimuotoisesti. Silti olen taipuvainen ajattelemaan, että hänen taiteellisesti kypsimmät ratkaisunsa koskivat kesken jättämisiä – ennen kaikkea molempien “Hyperion”-runoelmien kohdalla. Joskus minusta suorastaan näyttää, että Keatsin tuotanto ei olisi voinutkaan jatkua – että se eli käyttämällä tyhjiin sen (uusiutumattoman) polttoaineen, jonka negatiivinen kyky -oivallus runollisen luomiskyvyn maaperästä hänelle puhkaisi – ja kieltäytymällä sankarillisesti jatkamasta tätä pidemmälle.

Ainakaan ei mennyt kauaa itse oivalluksen muotoilusta, kun runoilija jo pohtii eroa “oikean” ja “väärän” intensiteetin välillä. Ja selväähän onkin, että jos intoutumisen tapainen tila joskus auttaakin näkemään tavanomaista (“arkista”) syvemmälle tai pidemmälle, se voi myös tarjota verukkeen lykätä havaitsemisen, ajattelun tai ilmaisemisen ponnistusta. Mutta vieläkin haastavampien kysymysten eteen Keats käsityksineen joutuu pohtiessaan runollisen totuuden ja tiedon intersubjektiivisuuden (ja näin viime kädessä perinteen olemassaolon) ongelmia.

Keatsin vaistomainen kanta on tässä erittäin selkeä ja yksiselitteinen. Hän näyttää kuin unissakävelijän varmuudella (tekisi mieli sanoa: synnynnäisen runoilijan intuitiolla) ymmärtävän, että runous ei ole eikä voi olla kommunikaatiota sanan totutussa merkityksessä. “Kavahdamme runoja, jotka pyrkivät tietoisesti vaikuttamaan meihin”, hän kirjoittaa, painokkaasti. (Keats 1970, 61). Samalla hän kuitenkin epäröimättä hyväksyy (meille) modernin reseptioteorian käsityksen, jonka mukaan runo on viime kädessä niin kuin se luetaan, ja syntyy vasta lukukokemuksessa. Hän toistaa kantansa kirjeissään tiuhaan, ja aina varauksitta..

Näiden kahden aksiooman väliin jännittyy vaikeita kysymyksiä juuri runon ja runouden olemassaolosta – jos runo ei yhtäältä pyri vaikuttamaan, ja jos sen arvo toisaalta kuitenkin on sen (jos kohta ennalta arvaamattomassa) vaikutuksessa, niin “missä” (jos “missään”) se siis “sijaitsee”, ja miten sillä ylipäätään voi olla pysyvästi mitattavaa arvoa. Palaan vielä siihen, että juuri nämä ovat kevään 1819 oodien kantavia kysymyksiä. Vuoden 1818 alkupuolelta on seuraava hellyyttävän optimistinen perustelu:

Mutta kuolevaisten mielet ovat niin erilaiset ja niin erilaisiin matkoihin taipuvaiset, että ensi alkuun voi näyttää mahdottomalta minkään yhteisen maun tai toveruuden vallita kahden tai kolmen välillä. Aivan päin vastoin kumminkin on. Mielet voivat erota ja lähteä vastakkaisiin suuntiin, kulkea ristiin lukemattomissa pisteissä, ja lopulta kohdata määränpäässään. /–/ Ihmisten ei tulisi kiistellä ja saarnata, vaan kuiskata tulokset naapurilleen, ja näin henkensä joka solulla imeä yliaistillisen maan mahlaa, jokaisesta ihmisolennosta voisi tulla suuri, ja ihmiskunta muuttuisi tästä piikkiherneen ja orjantappuran peittämästä aavasta nummesta, jolla vain jokunen orpo tammi tai mänty kasvaa, metsän puiden suureksi demokratiaksi! (Keats 2000, 87.).

7.

Viittasin jo siihen, että tekninen hallinta (ei-kömpelyys) tulee Keatsin tapaisella tietoisella ja intohimoisella runoilijalla pakosta jollakin tapaa jälkikäteen. Millä? Muun muassa sillä, jossa runoilija niin sanoakseni herää havaitsemaan, että immanentteja tekniikoita (“omaa ääntä”) ei ole.

Keats oli teknisesti tietoinen, runouden käsityöläinen. Hän teki kokeita sonettimuodolla, pelkisti esikuvanaan pitämänsä runoilijat aina viime kädessä näiden sanontaan (15), ja kehitti jokaiseen tärkeään uuteen luomukseensa uuden, harkiten lainatuista aineksista koostetun tyylin. Avainsana tässä on “lainatuista”. Itse asiassa: juuri sikäli kuin jokainen runokokemus on ainutlaatuinen ja atomistinen, myös – ja sanotun edellytyksenä – jokainen runo puolestaan on pakosta suhteessa muuhun runouteen, perinteeseen, ympäristön puheenparteen jne. – ja olemassa vasta tämän suhteen kautta. Keatsin kaltaisella suurella runoilijalla tämä suhde – kuin satakielellä – on “helppo”, pakoton, leikkivä ja produktiivinen. Mitä laveammin nojaat muihin, sitä paremmin voit saada käyttöön omat kykysi.

Tämä valaisee myös kysymystä runon ns. monimerkityksisyydestä. Teesi älä pyri vaikuttamaan purkautuu itse asiassa muotoon pyri mahdollisimman moniin vaikutuksiin – mikä taas on oikeastaan ironian synonyymi. Ja ironiassa taas olellsisia ovat sen päättymättömyys, kertautuvuus, produktiivisuus, kielisidonnaisuus: että se ei satiirista poiketen koskaan saavuta kohdettaan, vaan itse asiassa faustiseen tapaan vaatii jatkuvasti uusia kohteita (uhreja).

Mieliesimerkkini tästä asenteesta Keatsilla on “St. Agnes Eve” -niminen romanssi vuoden 1819 alusta – spenceriläiseen säkeeseen puettu keskiaikainen tarina, jonka yhtenä teemanakin ovat lainaaminen ja varkaus. Mutta se soveltuu, uusia näkökulmia avaten, myös myöhemmin samana keväänä sepitettyihin kuuluisiin oodeihin. Anglosaksisella uuskritiikillä, Geoffrey Hartmanista Helen Vendleriin(16), on ollut taipumus lukea niitä Keatsin tuotannon “kypsänä” huipentumana, temaattisesti yhtenäisenä kokonaisuutena, joka majesteettisen muotonsa pakosta “summaa” runoilijan tuonhetkisen ymmärryksen – muiden seurata ja noudattaa.

Tuskin kuitenkaan päädymme yhtään vähemmän arvostaviin lopputuloksiin, vaikka päinvastoin lähestymme oodeja nopeasti kyhättyinä “sormiharjoitelmina”, joilla runoilija pyrki yhtäältä antamaan väliaikaisen muodon eräille mieltään askarruttaneille taideteoreettisille kysymyksille, toisaalta testasi – noiden kysymystenkin kannalta tärkeää – mahdollisuutta kiistää ja myöntää sama asia samassa runossa. Mutta samalla myös jäähyväisinä, joiden tahattomana ei-teemana on taiteen “ikuisuuden” sijasta sen mahdottomuus ja petollisuus.

Myös oodien kohdalla puhuisin mielelläni prismasta tai kaleidoskoopista. Useimmat niistä muodostavat määrämittaisine säkeistöineen ikään kuin säännöllisen n-tahokkaan, jonka jokainen kylki on oman värisensä tai -sävyisensä – värien ja sävyjen taas vaihdellessa, kun levollisesti kääntelemme esinettä (siitä itsestään…) tulvivassa valossa… Yhtä kaikki, oodien muoto esittää saman kysymyksen, joka kreikkalaiselle uurnalle omistetussa on sisältönäkin: Miten jokin (kuten taideteos) voi muuttua ja pysyä kuitenkin koko ajan samana. Tai jyrkemmin: miten sellainen, jonka olemassaolon oikeutuksena on kyky ikuistaa(17) voi samalla perustua jatkuvaan muutokseen. Yksi, tietysti illusorinen, vastaus tähän on “Syksylle”-oodin paisumismetafora – kiintoisaa että Keats jo negatiivinen kyky -pohdinnoissaan oli käyttänyt ilmaisua “swells into reality”…(Keats 1970, 42).

Toisaalta oodien “sisällöksi” voidaan kiteyttää niiden muodon moitteettomuuteen kätkeytyvä arvoitus, sama jonka runoilija itse ilmaisee samaisen kreikkalaiselle uurnalle omistetun oodin loppusäkeen paradoksina:

Beauty is truth, truth beauty, – that is all
Ye know on earth, and all ye need to know.

(Keats 1988, s. 346)

Jaakko Tuomikosken suomennoksena (1917):

“On kaunis totta, tosi kaunist’ on.”
Se muistaos, muu kaikk’ on turhuus vain.

(Keats 1917)

Aale Tynnin suomennoksena (1974):

“On totta kaunis, kaunista on tosi.”
Vain sen me tiedämme, se riittääkin.

(Keats 1974)

Tämänkin lausahduksen varjolla Keatsia on paljon pilkattu – ja (kenties yhtä väärin perustein) ihailtu ja kunnioitettu tyttöjen muistosanakirjoissa. Hänen tunnetun tuotantonsa taustaa vasten sen kärki voidaan kuitenkin myös kääntää kriittisesti taiteeseen itseensä, esim. seuraavina mahdollisina tulkintoina:

1. todella totta on vain se mikä on myös kaunista, ja todella kaunista se, joka myös totta, ja tämän ymmärtäminen voi valaista muutakin käsityskykyämme
2. en tiedä paljoakaan, mutta se minkä tiedän, on sekä totta että kaunista, ja tällaisena harvinaista ja arvokasta
3. tiedän vain sen ja piittaan vain siitä, mikä on sekä totta että kaunista – eli en juuri mitään, juuri mistään…

Kaikissa näissä tulkinnoissa korostuu runollisen totuuden väistyvyys, pakenevuus, väliaikaisuus ja paradoksaalisuus. Ne voivat tuntua abstrakteilta, mutta tulevat äkkiä täyteen lihaa ja verta kun luemme ne yhteydessä mm. seuraavaan kirjeiden paljon lainattuun toteamukseen (ja muihin vastaaviin, sillä näitä on paljon):

Runoilija on runottominta mitä olemassa on; sillä hänellä ei ole lainkaan Identiteettiä /–/ (Keats 2001)

Todellakin: oodit päätyvät melkein kaikki epäilyyn, ratkeamattomaan, arvoitukseen, (peiteltyyn) umpikujaan. Tämä ei vähennä niiden arvoa, mutta auttaa paikantamaan ne paremmin tekijänsä mentaaliseen kokonaiskuvaan. Teesi “runoilijalla ei ole identiteettiä” saa kuin saakin nimittäin Keatsilla johdonmukaisen jatkonsa: myöskään runoilijan identiteettiä. Ja viimeistään tässä muotoilussa se lakkaa olemasta pelkkää iloista anarkiaa ja muuttuu potentiaalisen ahdistavaksi. “Hyperionin kukistuminen” -katkelma kuvastaa Keatsin painiskelua sen varjojen kanssa. Katkelma vilisee halvaantumisen, nihiloitumisen ja yksilöllisen arvonmenetyksen kuvia. Teemaksi näyttää lopulta jäävän sama, minkä Keats toteutti käytännössä jättämällä runoelman kesken: että siis runoilijaksi tuleminen on myös ei-runoilijaksi tulemista, tai että “tuleminen” ja “lakkaaminen” ovat saman prosessin osia. Joka tapauksessa siinä, missä varhaisempia runoja ohjaa tietty päättäväinen uteliaisuus (Mitä runous on?), “Hyperionin kukistumista” siivittää yhä hellittämättömämmäksi käyvä epäilys/lupaus (Onko runous mitään? / Entä sitten?). Keatsin oma kanta häilyy, ja hän on enimmän aikaa “kuin sumussa, tuskin tiedän mikä on mitä” (Keats 1970, s. 292). Mutta samaan aikaan käy selväksi, että hän päättävästi kieltäytyy asettumasta (kuten Harold Bloom odottaisi) Shakespearen/Miltonin “seuraajaksi” – mikä merkitsisi “identiteettiä”, ja kuolemista taiteen perinteeseen. Ja varsinkin kirjeissään Keats viittaa pidemmälle: runouteen eräällä tapaa “taiteen tuolla puolen” – “metsän puiden suureen demokratiaan” (Keats 2000, 87.).(18) Silti varsinkin runojen Keats tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia ja virikkeitä rauhanomaiseen rinnakkainoloon perinteen kanssa – yhäkin …

Kuin metsät lumouksessa kesäyön,
vakaisten tähtein valo oksistoissaan,
vaieti aamuun asti näkee uniaan
vain virin yksinäisen toisinaan
tuon hiljaisuuden täyttäessä – taas
vain vaipuakseen, ilmaan kuultavaan,
niin saapui sanat nuo, ja meni; Thea
otsansa painoi maahan kyynelin
ikään kuin kiharainsa silkki yhäkin
matoksi soveltuisi Saturnukselle.
Niin pitkään viipyivät he ääneti
kuin patsaat paadellaan – allaan nyt
vain hauta oman valtiutensa. Pitkän
ja kauhistavan tovin heitä katsastin:
Jumalaa liikkumatta kumartuvaa,
Jumalatarta jalkainjuuressaan,
Monetaa äänetöntä. Turvaten
vain omaan, kurjaan kuoleevuuteeni
ikuisen hiljaisuuden taakan ponnistin,
hämärän muuttumattoman, ja hahmot nuo –
kuun täyden mieltäni ne painoivat.
Aivoilla palavilla mittaa koin
mä ottaa kausistansa, yllä yön,
päivästä päivään murheisemmaksi
mä muutuin: aaveeksi aivan. Usein
jo siinä rukoilinkin kuolemaa
mut vapauttamaan koettelemuksistaan,
ikeestä laakson sen. Huohottain
muutosta soimasin, ja itseäin –
Saturnus kunnes katseen haaltuneen
viimeinkin nosti, menneen mahtinsa
hän näki, ja hämärän, ja murheen tuon,
ja Jumalattarensa, polvillaan.
Kuin kaste kukkain, tuoksut ruohojen
sopukat metsäin täyttää viipyillen,
niin täyttivät nuo sanat Jumalan
hämärän sammaleisen, tammein onkalot
ja ketunkolot perimmäisimmät,
kun sävyin tummin, oudoin aatoksin
hän kääntyi puoleen Panin, erakon:

“Vaikerra veljeni, on meidät nyt
jo hautaan pantu, emme enää säädä
viisaasti tietä kirkkain planeettain,
tyynesti määrää sadonkorjuun aikaa
ja töitä toisten, joihin jumaluus
kernaasti mielistyy. Sä vaikerra!
Oi veli, vaikerra, ja katso! yhä
kiertävät tutut tähdet ratojaan,
kasteisin varjoin pilvet peitää maan
valoa auringosta, kuusta ammentain,
yhäti versoo puu, rannat kuiskailee (…) “

(Keats 1988, [säkeet 372-422] 445-446)

Viitteet

(1) Kirjeiden ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1883. Tällä hetkellä viimeistä sanaa edustaa vuonna 1954 ilmestynyt The Letters of John Keats, 1814-1821. I-II, toim. Hyder E. Rollins.. Hyvä lyhennetty laitos on Robert Gittingsin toimittama 1966 ilmestynyt Letters of John Keats. – Osa kirjeistä on säilynyt vain Keatsin vanhemman veljen lesken uuden puolison kopioimina (ilmeisesti reippaasti typistettyinä) versioina. – Ellei toisin maita, artikkelin suomennokset Keatsin kirjeistä ja runoista ovat kirjoittajan.

(2) Bate 1963. Muita hyviä elämäkertoja ovat Ward 1963, Gittings 1968 ja Motion 1997.

(3) Vrt. T.S. Eliot: “There is hardly one statement of Keats about poetry, which /–/ will not be found to be true; and what is more, true for greater and more mature poetry than anything that Keats ever wrote.” (Eliot 1933, 101).

(4) Anhava 1958, 363.

(5) Bate käyttää sanontaa “the emergence of modern poet”, ks. Bale 1963, 316-338. Hänen tiivistelmäänsä kannattaa lainata pidempäänkin: “[Keats] anticipated questions and speculations that were to become endemic in the sophisticated literary world from the later and middle nineteenth century to the present day, especially after the first World War, when discussions of modern art and literature often begin with the premise Keats only suggested: our life and thinking, when we contrast our situation with that of Renaissance, inevitably suffer from the embarrassments of complexity; and since modern life is difficult, complex, involved, then modern art must naturally and perhaps morally ought to be difficult, complex, and involved.” (Bate 1963, 331).

(6) Keats-reseption vaiheet voidaan tiivistää mm. seuraavasti:
1. runoilijan elinaika: muutamien kollegojen (Shelley) ymmärrystä, toisten (Byron), kritiikin ja suuren yleisön lähes totaalinen torjunta;
2. 1800-luku runoilijan kuoleman jälkeen: runollisten ansioiden vähittäinen tunnustaminen ja vahva vaikutus mm. ns. prerafaeliittoihin; jälkimainetta värittää kuitenkin sentimentaalisten ns. Fanny Browne -kirjeiden julkitulon aiheuttama shokki ja uusi torjunta;
3. 1900-luvun alkupuolisko: kirjeiden merkityksen käsittäminen “ikkunana” runoilijakehityksen “laboratorioon”, kokonaiskuva korpuksesta;
4. 1950-1980: Keats tulee (varsinkin uuskritiikin silmissä) edustamaan varhaista modernistia ja runollisen monimerkityksellisyyden keksijää,
4. 1900-luvun loppu: tiettyä postmodernia uudelleenarviointia – varhaisen torjunnan paluu feministisessä kritiikissä (Keatsin naiskuvan “patriarkaalisuus”).

(7) Hyvän yleiskuvan tästä Keats-näkökulmasta tarjoaa Roe 1997.

(8) Tämän esityksen piilevänä teemana on Harold Bloomin ns. vaikutusteorian kyseenalaistaminen nimenomaan Keatsin kirjeiden avaamassa “väljemmässä” taideteoreettisessa kontekstissa. Bloomin omasta Keats-tulkinnasta ks. esim. Bloom 1976, 112-142.

(9) Vrt. Keats kirjeessä Richard Wodehouselle 27.lokakuuta 1818: “uskon lujasti, että kirjoittaisin silkasta tuntemastani Kauneuden kaipuusta ja rakkaudesta vaikka yön aherrukseni poltettaisiin joka aamu eikä yksikään silmä koskaan loistaisi niille”, Keats 2001.

(10) Mielessäni on harvoin esitetty kysymys runon tai runouden ontologisesta asemasta: ovatko ne “olemassa” toteutuneista sepitelmistä riippumatta – ja tulisiko runoja pitää pikemmin “löydöksinä” vai “artefakteina” – ja onko näiden välillä eroa… Parhaan tuntemani modernin vastauksen tähän kysymykseen on antanut amerikkalainen runoilija William Bronk, jolta haastattelussa kysyttiin, ajatteleeko hän runon olevan”outside you and you’re transcribing it”. Bronk vastasi: “Of course, where else? Do you think it’s something in your goddamned head?” (Weinfield 1988, 39).

(11) Abrams 1998.

(12) Ks. myös Walter Jackson Baten analyysi Keatsin “vokaaliteoriasta”, Bate 1963, 413-417.

(13) Ks. Bernstein 1992, 9-89.

(14) Sperry 1973, 30-71.

(15) Tyypillinen on Keatsin kirjeessä esittämä perustelu sille, miksi hän jätti “Hyperionin kukistumisen” kesken: siinä oli “liikaa miltonilaisia käänteisiä sanajärjestyksiä”. Keats 2001.

(16) Hartman 1973, Vendler 1983, esim. 289-296.

(17) Kyky ikuistaa, pysäyttää, toistaa samana on mm. Deleuzen ja Quattarin mukaan taiteen luonnehtiva piirre: “Taide säilyttää; vain se maailmassa säilyttää. Se säilyttää ja säilyy itsessään /–/ mutta toisin kuin tuotanto /–/ Taiteessa esine on alun perin riippumaton /–/ “mallistaan” /–/ Samoin se on riippumaton aktuaalisesta katsojasta tai kuulijasta /–/ Entä sitten [teoksen] luoja? Kyllä [taideteos] on riippumaton myös hänestä /–/”. KS Deleuze ja Guattari 1993, 168.

(18) Itse asiassa uskon, että Keatsin pohdinnat runouden asemasta, sepittäjän ja lukijan suhteesta jne. ajankohtaistuvat vielä verkottuneen kommunikaation maailmassa – jossa mm. anonymiteetti asettuu jo nyt niin sanoakseni kypsän keatsilaisena teemana.

Kirjallisuus

Lähteet

KEATS, JOHN 1988 The Complete Poems. Edited by John Barnard. London: Penguin Books.

KEATS, JOHN 1970/1966 Letters of John Keats. A selection edited by Robert Gittings, Oxford: Oxford University Press.

KEATS, JOHN 1917 Runoelmia. Suomentanut Jaakko Tuomikoski, Helsinki: WSOY.

KEATS, JOHN 1974 Kreikkalaiselle uurnalle. Satakielelle. Teoksessa Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Toimittanut ja suomentanut Aale Tynni. Uusittu ja täydennetty laitos. Helsinki: WSOY.

KEATS, JOHN 2000 Kirjeitä. Suomentanut Leevi Lehto. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toimittanut Tuula Hökkä. Helsinki: SKS.

KEATS, JOHN 2001 www.leevilehto.net/junkets

Tutkimuskirjallisuus

ABRAMS, M.H. 1998 Keat’s Poems. The Material Dimensions. Teoksessa Ryan, Robert M. ja Sharp, Ronald A.: The Percistence of Poetry. Bicentennial Essays on Keats. Amherst: University of Massachusetts Press.

ANHAVA, TUOMAS 1958: “‘Humaltunut venhe’, ‘Juopunut pursi'”. Parnasso 8/1958.

BATE, WALTER JACKSON 1963 John Keats. Harvard: Harvard University Press.

BERNSTEIN, CHARLES 1992 A Poetics. Cambridge: Harvard University Press.

BLOOM, HAROLD 1976 Poetry and Repression. New Haven: Yale University Press.

DELEUZE, GILLES JA GUATTARI, FÉLIX 1993 Mitä filosofia on? Suomentanut Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.

ELIOT, T. S. 1933 The Use of Poetry and the Use of Criticism. London: Faber & Faber.

GITTINGS, ROBERT 1968 John Keats. London: Heineman.

HARTMAN, GEOFFREY 1973 Poem and Ideology: A Study of Keat’s ‘To Autumn’. Teoksessa F. Brady, J. Palmer, M. Price Literary Theory and Structure. New Haven: Yale University Press.

MOTION, ANDREW 1997 Keats. London: Faber & Faber.

ROE; NICHOLAS 1997 Keats and History. Cambridge: Cambridge University Press.

ROLLINS, HYDER E. (ed.)1954 The Letters of John Keats, 1814-1821, I-II. Cambridge: Harvard University Press.

SPERRY, STUART M. 1973 Keats the Poet. Princeton: Princeton University Press.

VENDLER, HELEN 1983 The Odes of John Keats. Harvard: Harvard University Press.

WARD, AILEEN 1963 John Keats. The Making of a Poet. New York: Viching Press, Secker & Wartburg.

WEINFIELD, HENRY (ed.) 1988 A Conversation with William Bronk. Sagetrieb 7.3 (Winter 1988).