Tuli&Savu 1/2009

Leevi Lehto: Alussa oli kääntäminen. Esseitä, 258 s. Savukeidas 2008.

Alussa oli kääntäminen – 2000-luvun poetiikkaa -esseekokoelma piirtää kuvaa runoilija Leevi Lehdon ajattelusta. Luen kirjaa alaotsikon mukaisesti ehdotuksena poetiikan suunnaksi. Voisin kehua kirjaa vuolaastikin, mutta tilanpuutteen nimissä keskityn muutamiin mielestäni tärkeisiin kysymyksiin, joita kirja herättää kaikkiaan julman joukon. Alussa oli käännös on holistisin ja kiinnostavin runouden poetiikkaa koskeva teos miesmuistiin.

Kokoelma heijastelee tematiikkaa, jonka piirissä alkuperä (arkhe) ideana on täysin kyseenalaistettu, tarkoittaa se runoudessa sitten luonnollista kieltä, kielen paikallisuutta, ekspressiivistä subjektia, hallitsevaa sisältöä tai edes alkuperäistä tekstiä.

Lehdon polttopisteenä toimii kääntämisen akti runouden alituisena tapahtumisen paikkana. Tähän siirtymään (autori -> kääntäjä) on useita motiiveja. Ensinnäkin kääntäjän suvereniteetti perustuu itseoikeutetusti efekteihin ja keinotekoihin, onhan kääntäminen tavallaan mahdotonta jo jokaisen lauseen kaoottisuuteen yltävien merkitysdynamiikkojen vuoksi.

Toiseksi kääntäjän rooli on sillä tavoin välittäjän, ettei se salli subjektin kaltaisten mytologioiden patoutua huomiohakuisuudeksi itseään kohtaan merkityksen leikin kustannuksella. Kolmantena, ehkä tärkeimpänä, kääntäjän rooli on ennen kaikkea (tietoisen) lukijan rooli. Teosta voikin pitää vielä eräänä luonnostelmana lukijuuden radikalisoimiseksi kirjallisuudessa.

Lehto selvästi ihastuu runouteen, joka on enemmän löydetty kuin tehty, tai tehtynäkin juuri kielestä löydetty. Lehto kirjoittaa: ”(M)inä on pysyvästi “vieras”: sivusta ihmettelevä olento, joka on kyllä ymmärtänyt paljon, mutta ei varsinaisesti tyrkytä meille ymmärrystään, vain, itse väistyen, näyttää.”. Tämä kirjalle harvinainen minuuden ideaa lähenevän pohdinnan muotoilu on ilo allekirjoittaa.

Kirjan puheelle leimallisempi suunta on se, joka puhuu keinotekoisuudesta, reaktiona kaikkea luonnollista, orgaanista, itseoikeutettua alkuperäistä jne. vastaan. Lähtökohta on osittain peräisin Charles Bernsteinilta, laajemmin language-runoudelta, ja vielä laajemmin tietyltä 1900-lukua leimaavalta ”kopernikaaniselta” käänteeltä kielikäsityksessä. Tässä sen erityinen muotoilu voisi olla: kieli on sosiaalisesti ehdollistunutta, aina ideologista, eikä tästä ole poispääsyä.”(L)anguage-ryhmän tuotannossa runouden omin väline ja ympäristö, kieli itse, tulee runouden aiheeksi - ja samalla problematisoidaan perustavalla tavalla.”

Esseiden kieli on täynnä varauksia, peräytymisen mahdollisuuksia, varautumista ja varustautumista - lisäyksiä sulkeissa, kiilalauseita. Retorinen positio pitää ilmassa ”kaikkia” käsitteellisten ongelmavyyhtien historioita – performatiivisesti. Lainausmerkkien yltynyt käyttö ilmauksissa, joiden kautta kuljetaan. On ikään kuin hän kävelisi jäällä, mutta pitäen varauksen aina epävarmojen askelten kohdalla, astuen heikon riitteen päälle vain virtuaalisesti, lainausmerkeissä. Ja kuitenkin hän etenee. Paitsi että: tähän kielikäsitykseen ei kuulu senkään vertaa kielen ja jään samuus. Luonnollista kieltä ei ole.

Vaikutelma on kahtalainen: toisaalta kohostettu tietoisuus noiden aina-jo fraseroituneiden ja banalisoituneiden ilmausten pettävyydestä, toisaalta myös väistämätön vaikutelma: epäluottamus kielelliseen ilmaisuun. Tässä on eräs poeettisen kahtiajakautumisen kohta: (1.) kantaa tuota diskurssien tietoisuutta, tai (2.) jättäytyä riippumaan tarkoin valikoituneiden kielen ilmaisemien ambivalenssien varaan. Jälkimmäinen lähenee runoutta, mutta silti näen tärkeäksi tehdä tämän huomion esseiden kielestä. Ne ovat pitäytymisen ja liikkuvuuden poetiikkaa, retorisesti taitavaa, strategista – kieltä käyttävää sanoen samalla, ettei kieltä voi käyttää. Siksi kirjan kanssa on vaikea väitellä. Se on vaikeaa osittain myös siksi, että hyvin monessa kohtaa olen samaa mieltä. Samaa mieltä ei voi olla.

Seurauksena syntyy myös vaikutelma, että Lehto operoi sangen laajasta mittakaavasta käsin. En puhuisi sammakko- tai edes lintu-, vaan ehkä satelliittiperspektiivistä. Todistusaineisto on kyllä olennaisissa kohdin kielen ruohonjuuritasolta, mutta visiot ja mielikuvitus tuntuvat hengittävän eräänlaisen kielellisen Google Earth -toisinnon sfäärissä.

Eräs läpikäyvä idea on babelisaatio: Kielet hengittävät vain vaihdossa toisiin kieliin, eikä näin ollen mitään kieltenvälisiä eroja tai äidinkielellistä suvereniteettia tulisi pitää itseisarvona. Tämän vaihdon korostamisen vankkana kiintopisteenä toimii barbaarinen, toinen (n:s) englanti tulevaisuuden runouden kielenä. Lehto kirjoittaa: “paikallinen voidaan “tehdä” oudoksi itselleen, koska se on outoa itselleen - en siis (…) usko vaikutteista vapaan autenttisen kielen mahdollisuuteen tai ideaaliin.” Aivan. Mutta kuinka tämä hengitys vaihdossa vieraisiin paikallisuuksiin kyseenalaistaa kielellisen paikallisuuden sinänsä? Sen sijaan ymmärrän että se banalisoi hygienismin ja kielellisen puhtauden. Mutta olemme jo menettäneet valtavan osan sitä kielellistä monimuotoisuutta, joka yhtenäistämisprojekteissa vähitellen katosi murteiden myötä. Asian langetessa näin, Lehdon ajamat ideat voisi hyvin perustellusti kääntää myös nurin, jolloin radikalisoitu paikallisuus johtaisi vastaavaan vierauteen ja outouteen - “singulariteettiin”. Lopulta kysymys on tietoisuuden lankeamisesta kielen ominta, aina outoa logiikkaa kohtaan.

Lehdon huolenaiheena on kieli heimon kielenä, sosiaalisena yhteisyytenä, joka perustuu aina myös poisrajaamiselle. Mutta hetkenä jolloin on arvioitu 90 % maailman kielistä kuolevan “sukupuuttoon” seuraavan sadan vuoden aikana (analogia myös laajempaan ja totaalisempaan lajien diversiteettikatoon), on  pääteltävissä, että yhdenmukaistumista tapahtuu huolestuttavassa mitassa.

Vieras kielellinen materiaalisuus ei ole helppoa saavuttaa: emme tiedä mitä olemme menettämässä. Ja niin verestävää kuin Lehdon visioima vieraan outouden efekti kielellisten siirtymien kautta onkin, koko kirjan ajattelua ja runouskeskusteluamme hallitsee eurooppalais-angloamerikkalainen ajattelu. Mikä takaa, ettei tällainen “huono englanti on tulevaisuuden kieli” -ideologia ole vain uusi kulttuuri-imperialismin muoto, jossa eurooppalaisille kielille ominainen metafysiikka (jonka reunaehtoja ei pysty sisältä käsin perustavasti analysoimaan) jyrää kaikki muut, meille niin vaikeasti saavutettavat kielelliset todellisuudet? Jo suomella on rypäs kuolevia sukukieliä, joista vain harvat ovat kiinnostuneita. Paikallisuuden kysymys nykyisellään on, kuinka kuunnella niitä ääniä, jotka ovat katoamassa ennen kuin olemme edes huomanneet niitä.

Ehkä Lehto ei ajattele kielten olevan toisiinsa palautumattomia olemisen muotoja, vaan ainoastaan  dynamiikkoja, joita voidaan vapaasti liikutella, mutta katson että kirjan moniaalla ajama “pluralismin” aate kätkee implikaation, että jollain tavoin olemus lopulta edeltää eksistenssiä. Tuntuu että prosodisten erojen ja kytkyjen ansiokas selvitystyö peittää alleen toisen, metafysiikkaa ja olemisen rakennetta koskevan kysymyksen, jota kielet kantavat omilla toisiinsa palautumattomilla tavoilla.

Language-vaikutteinen muodollisesti dynaaminen runous tekee merkityksen muodostumista tutkiessaan konkreettiseksi, miten ”kieli itse”, enemmän kuin mikään muu, on kielellisen energisyyden, polysemian ja luomisvoiman takana. Mutta mikä tai miten on tuo ”kieli itse”? Ymmärrän, että ”itse”, koska se merkitsee erästä välttämätöntä eksistenssin paikkaa, josta käsin oleminen purkautuu. ”Kieli” taas herää kysymyksenä siitä, miten tämän itsen oleminen olisi ylimalkaan mahdollista ilman jotain kieleksi ymmärrettävää ilmenemisen tapaa, jota voidaan jo tavalla tai toisella lukea:

Mitä Lehto jättää kirjoittamatta todetessaan: “enkä muuten ole varma myöskään “luonnollisen kielen” olemassaolosta, mutta se(…) (ei) mahdu tämän kirjoituksen tilaan.”? Hän viittaa mahdollisuuteen kielestä keinotekoisena asiana. Ajatus on hankala - miten pitkälle sitten kuvittelemmekin kielen redusoitumisen yhä lähemmäs jotain keinotekoista, jää jakojäännökseksi aina jokin olemisen ilmaisu (so. kieli). Saavutaan ahtaaseen pisteeseen, jossa täytyy kysyä: Mikä on ilmaisun ja ilmenemisen, ja viimein olemisen ja ilmenemisen fundamentaalinen ero? - äärimmäisen kiinnostavia perustuksia, joiden nyt hiukan ohjelmallisen oloinen syrjäänvienti luo retorisesti kuvaa hallussa olevasta kokonaisuudesta, kuitenkin pitäytyen kääntämästä näitä kiviä.

Haluan huomauttaa, että kielen sosiaalisuutta koskeva havainto on kaikesta huolimatta kielen välttämätön, ei riittävä ehto. Kielen olemus paljastuu tuon huomion myötä ainoastaan sen sosiaalisen ehdollistuneisuuden osalta.

Nämä katsannot ovat välttämättömiä, sillä kokoelman itseään perusteleva logiikka palautuu pitkälti juuri keinotekoisuuden ideologiaan. Sitä voi viedä pitkälle, ja se on hedelmällistä kielen tekniikan tai joidenkin vallitsevien mekanismien paljastamisen kannalta. Mutta lopulta poissaoleva polttopiste tuntuu asettuvan siihen, missä sijaitsee vastakäsite ”luonto” tai ”luonnollinen” (ainoa viittaus luontoon on Keatsilta lainattu faabeli ”puiden suuresta demokratiasta”). Jos luonnollista yhtään mitään ei olisi ja kieltäisimme luonnollisen puunkin luonnollisen kielen sijasta, olisimme takaisin lähtöpisteessä, joskin huomattavasti hedelmällisemmin.

Rajatessaan kysymyksen tavallaan epistemologiseen käsittämättömyyteen (Mitä voidaan tietää? Miten identiteetti rakentuu? Miten kieli toimii?), jää koko olemista koskeva ontologinen käsittämättömyys (Miksi on jotain ennemmin kuin ei mitään? Onko ei-mitään? Miten on? Mistä kieli tulee?) runouden ulkopuolelle. Kysymyksen ”Onko luonnollista kieltä?” ala on tavattoman monisyinen. Vastatessa ”Ei.”, luonto kuitenkin asettuu jonnekin ulkopuolelle. Samalla tulee siirtäneeksi runouden paikkaa poispäin siitä kohdasta, jossa itse olemisen käsittämättömyys purkautuu, hurjana kuin metsä; totaalinen outous, jonka kohtaamana voi vain olla kielessään yhtä käsittämätön. Onko tässä vaihdossa mitään eroa? Siis: Luonnollista puuta ei ole.

Näillä varauksin tai marginaalihuomioin pidän Lehdon kirjaa erityisen tärkeänä tapauksena.

  • Share/Save/Bookmark