Kirjo 1/2009

Leevi Lehto: Alussa oli kääntäminen, esseitä, 258 s., Savukeidas 2008.

Elämme uskonsotien aikaa. Alussa oli kääntäminen, esseekirja, lähtee sitä väittämästä, että ensimmäinen mytologinen lause, jonka Homo logos ymmärsi, oli kömpelö käännös alkuperäisestä lauseesta, jota kukaan ei enää ymmärtänyt. Tämä siis lähtökohtana ennen kuin avasin Leevi Lehdon teoksen.

Aluksi Lehto sanoo olevansa ”sisäinen maanpakolainen”. Muistuttaisin että kirjoitettu maailmanhistoriamme alkaa maanpakolaisuudella, kun Aatami ja Eeva karkoitetaan toisinajattelijoina Paratiisista. Omakohtaisesti näkisin kyseisen tarinan arkkityyppisenä kertomuksena siitä, kun isä häätää lapsensa kotoa, etteivät jää nurkkiin notkumaan. Lasten mieliin tuo lapsuudenkoti jää paratiisina, jossa ei tarvinnut evää liikauttaa vaan kaikki oli yhtä leikkiä ja seikkailua – tällainen mielikuvahan meillä useilla on omasta lapsuudestamme.

Sisäisenä maanpakolaisena Leevi Lehto pakenee yksitoikkoista arkipäivää kieleen, jossa kaikki unet, eksynnät, tulkinnat ja uroteot ovat mahdollisia – ja toivottavia. Kutsuessaan itseään pakolaiseksi hän tekee itsestään ”toisen”, sivullisen. Lehto asuu kielessä joka on yhä vieras, outo, kutsumaton, oikullinen, kuriton. Murtautuessaan ulos äidinkielensä vankikopista Lehto ahmii itse (suurieleisesti) oman napanuoransa huomattuaan poliittisen ja uskonnollisen kielen päättämättömyyden pysyttäytyä totuudessa. Kielenkääntäjänä hän ryhtyy kääntämään sanoja nurinpäin ja ylösalaisin kuin esineitä, punoen näin kielestä oman käärmeshamaanivyön jolla roimii omaa isäänsä, pahoinpidellen isäkielen syntaksia. Hänestä tulee katatoninen Baal, jonka lähes tietoinen päämäärä on pyramidisoida kieli niin, että pyramidin huipulla on tuo kaikkien mystisin ja ratkaisevin lause, josta alussa oli puhe. Hän toki unohtaa sen, että pyramidin huipulla on kaikkitietävä tuli, joka kaiken aikaa polttaa tuhkaksi sitä lippua jota kaikki eri kansat ovat sinne pystyttämässä.

L-A-N-G-U-A-G-E

Teoksen keskeinen aihepiiri on language-runous, jossa Lehdolla on vankka tuntemus. Hän on suomentanut Charles Bernsteinin teoksen sekä pitänyt aiheesta lukemattomia esitelmiä, jotka eivät enää ole lukemattomia, sillä tähän kokoelmaan on poimittu niistä muutamia.

Language-runoutta voisi sanoa Leevi Lehdon helmasynniksi, ellei hän itsekin hieman ironisoisi itseään kutsumalla Leevi Lehtoa amerikkalaiseksi runoilijaksi joka kirjoittaa suomeksi. Vuonna 2006 hän julkaisi teoksensa Ääninen (Like 1997) englanniksi (Lake Onega, ntamo [oik.: Salt Publishing – LL]), ja käännökset olivat hänen omiaan. Itse olen kokeillut kirjoittaa englanniksi, ja kirjoittihan Samuel Beckett myös ranskaksi, mutta omien runojen kääntäminen toiselle kielelle on temppu johon harva uskaltautuu. Leevi Lehto onnistuu siinä. Toisaalta hän myöntää itse kääntäneensä erään Charles Bernsteinin runoista vilkaisemattakaan alkutekstiin. Tällaiseen poikkikansalliseen tilanteeseen olemme ajautuneet, kun internetiin on perustettu poikkikielisiä runolehtiä, joissa käännöksiä julkaistaan ristiin ja rinnan. Tilanne on toki mielenkiintoinen, mutta aineiston määrä tekee mahdottomaksi materiaalin sulattamisen.

Leevi Lehto edustaa käsittämättömyyttä ja ei-kommunikaatiota (omien sanojensa mukaan) sekä runoudessaan että kritiikeissään. ”Mikään, mikä alkujaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.” Hän on paitsi kaistapää, niin myös erittäin suvereeni sanallistaja, lähes joycemainen säilisti. Hänen maneerinsa on hyvin elitististä, jopa niin että helsinkiläisen koulukunnan keskustelua (jota he itse kutsuvat symposiumiksi tai konferenssiksi) kuunnellessa on pidettävä mukanaan erinäisiä erityisalojen sanakirjoja siltä varalta, että ”Ikuisen Paluun eettinen imperatiivi” liuskahtaisi käsityskyvyn piikkilanka-aidan tuolle puolen. Käsittämättömän käsitteellistämisessä Lehto on uranuurtaja, ja tämä teos toimii onnistuneena dokumenttina tästä häiriötilasta. Tervetullut teos!

  • Share/Save/Bookmark