On And the Stars Were Shining (1994) by John Ashbery

Neljä sattumoisin samaan pöytään osunutta suomalaisen taidemaailman tuntijaa on spontaanisti yhtä mieltä: “Ei voi olla.”

Soitto Turun Taidemuseoon kuitenkin vahvistaa, että lieve ei valehtele eikä erehdy: John Ashberyn uuden kirjan kannessa oleva työ on kuin onkin Autuaitten saari, by Akseli Gallén-Kallela, öljy kankaalle vuodelta 1902, joka tosiaan löytyy museosta, joskin varaston puolelta…

Vähän kuin jokin yksityiskohta Ashberyn runossa. Katsot sitä irrallaan kokonaisuudesta, ja ajattelet: ei voi olla – mahdollista, runossa, totta.

Sitten luet puoli sivua. sivun verran ympäriltä, ja alat ihmetellä, miten mikään siinä ylipäätään voisi olla toisin.

Erilainen vanhus

Viimeistään nyt on ilmeistä, että kokoelmasta April Galleons, jonka ilmestyessä 1987 runoilija oli kuudenkymmenen, käynnistyi lyriikan historiassa aika erikoinen myöhäisvaihe. Massiivinen Flow Chart (1991, kirjoitettu 1988-89), lähestulkoon pakonomaisen monimuotoinen Hotel Lautréamont (1992) ja nyt And the Stars Werre Shining, jossa runoilija kirjoittaa paremmin kuin koskaan – anteeksi kukaan, kukaan koskaan…

Ehkäpä selitän hiukan, mitä tarkoitan.

Mehän elämme aikaa, jolloin kuka vain kirjoittaa paremmin kuin koskaan; kieli kun sattuu olemaan se melkein ainoa asia, josta varmuudella voimme sanoa että se kehittyy. Samasta syystä tämä paremmin kirjoittaminen on samalla koko ajan huonommin kirjoittamista.

Suhteessa mahdollisuuksiin, nimittäin.

Mitä enemmän ja täsmällisemmin – Ezra Poundin fasistisen estetiikan käskyn mukaan – ilmaistaan, sitä enemmän jää sanomatta.

Mutta… koska todella hyvin kirjoittaminen ei koskaan ole ollut jonkin ilmaisemista, vaan tietoisuutta kielestä ja siitä, miten hyvin se ilmaistessaan epäonnistuu, myös todella hyvin kirjoittamisen mahdollisuudet kasvavat samalla.

Eksponentiaalisesti.

Yksinkertaisesti, koska tätä epäonnistumista on ympärillä, niin määrällisesti kuin laadullisestikin, yhä enemmän.

Niin hirveää se on.

Ashberyllä, ainakin.

Mutta hirveintä on, että se ei ole totta

Ashbery, kuten kriikiton yleisesti myöntävät, on aina kirjoittanut hirveistä asioista – niin kuin vaikkapa ajatus ihmisen sisäisen elämän eli tietoisuuden olemattomuudesta (Omakuva kuperassa peilissä, 1975).

Silti voidaan sanoa, että itse asioiden hirveys ei koskaan ole ollut hänelle pääasia, tai ainakaan hirveintä.

Hirveintä Ashberyn runoudessa on näet aina ollut se, että se ei ole totta.

Että siitä – unimaisena – puuttuu totuuden ja todentunnun tuoma lohduttava satunnaisuus: että olisi voinut, voisi vielä joskus olla toisinkin, jos me vain…

Hauska puoli tässä on, että se tällaisena luonnostaan on vanhuuden runoutta, sillä vanhetenhan toteutumatta jääviä – aivan kuten toteutuneitakin – asioita tulee lisää.

Paitsi että on aivan väärin sanoa että hauska “puoli”.

Tällainen merkitsisi uiskentelemista yhdessä modernin kirjallisuuden valtavirrassa, jossa huumorin sovittava aurinko väikkyy laineilla, auttaa kestämään, luo perspektiiviä, (vaikka absurdiakin) mielekkyyttä. Tässä virrassa huumori asettuu aina tavalla tai toisella kielen ulkopuolella, sitä vastaan: juuri niin kuin vitsi oli Freudille perimmältään virhetoiminto, kielen väärinkäyttämistä, lapsus.

Ashberynkin rivit toki vilisevät suvereeneja lapsuksia – Oswald Spengleriä puhuttelevassa runossa Punahilkan englanninkielisestä nimestä vääntyy käsite “red ridinghood”; otsikko “Ice Cream in America” panee ajattelemaan kummallisia Whitmanista ja Ginsbergista.

Silti niiden lukija tulee nauraneeksi ennen kaikkea sille, miten koomista oikein käytetty kieli – ainakin amerikanenglanti – on.

Ashberyn runous ei – vastoin takakansitekstien toistuvia epätäsmällisyyksiä – ole koomista ja traagista, eikä edes traagista koomisessa, vaan suoraa ja kompromissitonta naurua, jolle voi vain itkeä.

Ei todellisia hirveyksiä, joita – “vastoin kaikkea todennäköisyyttä” – todella tapahtui.

Vaan toteutumattomia kauheuksia, jotka juuri tällaisina – “varsin suurella todennäköisyydellä”, kuten kuolema – toteutuvat.

Ja ahdistus on puhdasta

On ehkä syytä korostaa, että tämä runous – jolle olen valmis hakemaan vastinetta sadankin vuoden takaa, Mallarmélta ja kumppaneilta – ainakin osaksi kumpuaa hyveistä murrosikäisimmästä: rakkaudesta hämärää ja absrudiin, ei-merkitsevään ja merkityksettömään.

mutta tämähän ei ole elämisestä, eihän?
Vai onko? Tarkoitan että monta illallista sen seitsemine sortteineen
ja lajeineen, niin monta kuin vain voidaan saada riittämään
kunhan pomot jäniskoirineen ensin ovat menneet läpi.

Juuri ehdoton kieltäytyminen esittämästä, olemasta hyödyksi näyttää varjelevan Ashberyn vanheneville taiteilijoille niin tavalliselta nololta “yhä vähenevien totuuksien” kiillottamiselta. Hänen myöhäiskaudessaan on päin vastoin picassomaista rajuutta – kuitenkin ilman edes tämän “taitelija ja malli” -ahdistusta.

Sillä hänellä ahdistus on puhdasta.

Myöhäisvaiheen Ashberyä lukee kuin lahjakasta esikoisrunoilijaa, jonka säkeet saavat ansiotonta arvonnousua kaikesta siitä, mihin kirjoittaja epäilemättä vielä on kykenevä.

Paitsi että tuota “kaikkea” on niin paljon enemmän, ja se niin ilmeisesti jää kirjoittamatta.

Näinkin voi kirjoittamatta jäävä muodostua runoilijan pääteokseksi.

Niin kuin Ashbery sanoo yhdessä Flow Chartin mieliinpainuvimmista lauseista: “Vain hullut, irtilyödyt päät, tietävät.”

Autuaitten saarella?

1994