My piece for the Finnish literary magazine, Särö (4/2008)

Photo by Saku Soukka, 2009

Olen tavanomaisessa mielessä huono lukija. Tai suhteeni kirjoihin muistuttaa pikemmin sitä, joka oikeilla viinintuntijoilla sanotaan olevan viiniin: tuoksu, maistelu, jälkimaku ovat itse juomista  tärkeämpiä. Ja koukkuun ei jäädä. Jos  lukeminen on kimmoke jollekin, niin kirjoittamiselle. Ja tällaiset kimmokkeet taas eivät tule niinkään siitä, mikä tekstissä ehkä joillain perusteilla on ”hyvää”, tempaa mukaansa, vaan päin vastoin siitä, mikä haraa vastaan. Kaikkein mieluiten luen ”huonosti” käännettyjä dekkareita.

(Ihmisten tapaan olen kehittänyt myös suojakeinoja tämän heikkouteni varalle. Yksi niistä on vaimoni, toimittaja, joka on ahkera lukija. Vaikka hän ei varsinaisesti harrastakaan runoutta, hän on vuosien myötä oppinut tietämään ja ymmärtämään, miten minä runoudesta ja kirjallisuudesta ajattelen. Niinpä hän auliisti lukee puolestani: ”Et sinä tätä jaksaisi lukea.” ”Sinusta tämä on liian suoraviivainen.” Jne. Erityisesti tämä koskee uutta kotimaista kirjallisuutta. Tämän perusteella pystyn keskustelemaan siitä missä ja milloin vaan…)

Sitten on ”tärkeitä” kirjoja, sellaisia jotka jotenkin muuttavat tuota lukutapaa. Ne ovat harvinaisia, ja oikeastaan tärkeimmät niistä aiheuttavat pienen tyhjyyden: mitä minä nyt enää luen? Tässä yksi versio kymmenen sellaisen listasta:

1) Unto Kunnas: Orpo-Olavin koettelemukset. Ristin Voitto 1957.

on ensimmäinen ”kirjan kokoinen” kirja, jonka luin kannesta kanteen. En muista mitään itse koettelemuksista; muistan tyynen, kuulaan tunteen viimeisellä sivulla. Siinä oli tietysti ylpeyttä suorituksesta, mutta myös melkein juhlallinen kokemus fiktiivisestä totuudesta: olin seurannut tuota maailmaa tuolla kaikkien näiden sivujen ajan; nyt se jatkui jossakin, minä vain en voinut tietää missä ja miten. –  Jos lapsuuden lukukokemuksista haluaisi poimia jotakin muuta, ne olisivat Jules Vernen seikkailukirjat: jo nimet – Salaisuuksien saari, Matka maan keskipisteeseen, 80 päivässä maailman ympäri – tuntuvat nyt hohkaavan jotakin myös myöhemmästä tuttua…

2) Pentti Saarikoski: Kuljen missä kuljen. Otava 1966.

”Panisinko Jarl / Souranderin, / avustavan kaupunginvoudin joka kuitenkin ulosmittaa / tästä runosta tulevan palkkion, sellaisenaan / tähän runoon, vai puhuisinko / metafyysisestä epätoivosta, apeista vesistä?” Aloin lukea – ja kirjoittamisessani matkia – suomalaista modernismia noin syksyllä 1966. Voi olla että ostin tämän Saarikosken vasta Parnasson lyriikkakilpailun palkintorahoilla alkukesästä 1967 (osin myös Joycen-Saarikosken Odysseuksen). Saarikosken tilalla tässä voisi olla myös Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä tai Pellisen Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua. Mutta ”epätoivo” saa minut valitsemaan Saarikosken: tiesi hän sen itse sitten tai ei, tuon sisäänviennin jälkeen se ei voisi olla syvempi, vedet apeampia.

3) Antonio Gramsci: Vankilavihkot 1-2. Suom. Martti Berger, Mikael Böök ja Leena Talvio. Kansankulttuuri 1979, 1982

Gramsci (1891-1937), italialainen marxisti, Torinon tehdasneuvostojen (1919-20) ja sittemmin ideologian, intellektuellien ja hegemonian teoreetikko Vankilavihkoissa, on ehkä ensimmäinen ajattelija, jolta koen jotain oppineeni. Vaikeampi on, vaikkapa Särön varmaankin pääosin minua nuoremmille lukijoille, selittää mitä. Sanon tässä vain: sen, että on mahdollista, hyödyllistä ja melkein välttämätöntäkin arvostella marxilaisia, porvarillisia ja muuten vain tavanomaisia idealismeja, joissa todellisuus oletetaan tunnetuksi ja väistämättömäksi. Gramsci oli valtion ja valtionmuodostuksen teoreetikko, mutta ainakin minulle hänen lukemisensa pysyvä anti on ollut sen hoksaaminen, että jokainen valtio on satunnainen, keskeneräinen, keskipakoinen, ja typistävä, tukahduttava, omien mahdollisuuksiensa tyhjäksitekijä.

4) Marko Tapio: Arktinen hysteria 1-2. WSOY 1967, 1968

Neliosaiseksi suunniteltu mutta kesken jäänyt romaani, jonka luin kesällä 1978, on minulle loistava poikkeus suomalaisessa (suomalais-kansallisessa) proosassa – ja tekisi mieli nyt jälkikäteen sanoa: nimenomaan gramscilaisessa anti-ideologisuudessaan. Se on täynnä pirullisen tarkkaa luokka-analyysiä, mutta ei koskaan (toisin kuin esim. Linna) tämän tai tuon luokan idealisoiduista lähtökohdista. Se on – ehkä Haavikon myöhemmän Kansakunnan linjan ohella – harvoja suomalaisia teoksia, jotka tietoisesti asettuvat lattean patriotismin tuolle puolen. Ja tätä se on nimenomaan radikaalin epäjatkuvan muotonsa puolesta: sen luettuani en kokenut, että tarina jatkuisi tietymättömiin, vaan päinvastoin, että saatoin nähdä, mitä julkaisematta ja ilmeisesti paljossa myös kirjoittamatta jääneet kaksi loppuosaa olisivat olleet. Julkaistun kakkososan koostamisperiaate – Tapio haastatteli saarijärveläistä Vihtori Kauttoa tämän sotamuistoista ja vähintään 2/3 kirjasta on Kauton puhetta suoraan nauhalta – on ainakin minun kokemuksessani ainutlaatuinen esimerkki ”todellisuuden” marssittamisesta eräänlaisena Troijan puuhevosena ”fiktion” vatsaan –  Joyce teki pienemmässä mitassa samaa Ulysseksessa. – Nyt teosparia selaillessani havaitsen muuten myös, että ykkösosan loppu, jossa Tapio on kokeellisimmillaan, on alkuperäinen impulssi myöhemmälle runolleni ”Hän kirjoittaa” (1. versio vuodelta 1986): Tapiolla(kin) on kuin onkin kyse intertekstuaalisuudesta ei vain kirjoittamisen vaan tietämisen ja olemisen perusstruktuurina. Joku päivä vielä kirjoitan tästä lisää.

5) Jacques Derrida: ”Living On / Border Lines”

ei taida olla kirjana olemassakaan, luin sen osana kokoomateosta Deconstruction and Criticism, ed. Geoffrey Hartman (Continuum, 1979) ja mainitsen tässä toisena herätteenä yllä mainittuun runooni: sekin käsittelee tekstiä (ja elämää) jonakin pakosta ”jäljessä tulevana”, jatkuvaa ”eloonjäämistä” –  viivytyksen poetiikkaa ja poetiikkaa viivytyksenä (”minäkin olen ainoastaan siis vain jäänyt henkiin”, kirjoitin itse paljon myöhemmin rivissä, jonka lakonisuudesta olen uskaltanut hiljaa mielessäni olla ylpeä…). ”Living On” oli myös ensimmäinen elävä kosketukseni Englannin romantiikan runouteen –  Shelleyn ”The Triumph Of Life” on siinä keskeisessä osassa. Ryhdyin tuolloin suomentamaankin sitä ja muistan yhä sen arroganssin, jolla D:stä filosofisesti kiinnostuneet hankkeeni kuittasivat: ketä tämä nyt muka voisi kiinnostaa. Derrida parka!

6) Thomas Mann: Tohtori Faustus. Suom. Sinikka Kallio. Gummerus 1979.

70-luvulla luin saksalaisen arkkiporvarin kaikki suomennetut teokset. Faustuksen Andrian Lewerkühniin olen aina vähäsen samaistunut – taiteilijuus jonkinlaisena paktina, ei välttämättä pirun (se nyt ei olisikaan kovin kiinnostavaa), mutta kuitenkin jonkin elämän ja tietoisuuden ulkopuolelle jäävän kanssa. Muistan myös, että jo muinoin sain jonkinlaista lohtua siitä, miten Andriankin oli vuosikaudet säveltämättä, ja sitten äkkiä, kuumeisen innon vallassa, tuotti taas uutta.

7) George Steiner: After Babel. Oxford University Press 1975.

Kaikkien kääntämistä käsittelevien tekstien joukosta mainitsen tämän tiiliskiven, en välttämättä oivalluksiensa, mutta kylläkin kattavuutensa vuoksi: vuosikaudet palasin siihen uudestaan ja uudestaan, ja aina se viittoi etenemään taas jonnekin. Kirja, jonka yhä voisi hyvin julkaista suomeksikin.

8) Gilles Deleuze, Felix Guattari: Kafka: Pour une Littérature Mineure (1975). Minuit 1975.

olisi sekin suomennossuositusteni listalla – ei vähiten siksi, että sen käsitys ”littérature mineuresta” sopii muunnettavat muuntaen selittämään sekä meillä syntynyttä (vähäistä) merkittävää kirjallisuutta että sen (runsasta) puuttumista. Kuten olen joskus sanonut, suomi olisi ymmärrettävissä maailmankieleksi par excellance: monikaan muu ei ole niin eristetty, yhteismitaton, marginaalinen – ja kuitenkin kaikki ovat. ”Pimeään piiloutuminen”, ”puihin kiipeäminen”, ”ylenpalttinen raivoaminen”, ”itkeminen tai laulaminen”, ”täydellinen vetäytyminen yksinäisyyteen” ja ”passivoituminen maahan istumaan” ovat arktiseen hysteriaan (käsitteenä) liitettyjä ominaisuuksia (Matti Kuhnan Tapio-väitöskirjasta, Jyväskylän yliopisto 2004). Hyväksyn, allekirjoitan, ja pyrin itse toteuttamaan kaikki nämä – mutta vasta suhteessa ulkopuolelle jäävään ne käyvät kiinnostaviksi.

9) Letters of John Keats. A Selection Edited by Robert Gittings, Oxford University Press 1970.

Keatsin tilalla voisi tässä yhtä hyvin olla Charles Bernstein (vaikka esseekokoelma A Poetics, Harvard University Press 1992, jonka keskeinen teksti löytyy suomentamanani: Bernstein: Runouden puolustus, poEsia 2006). Kyse on teksteistä, joihin lakkaamatta palaan, ja jotka eivät koskaan petä (ts. lakkaa vastaamasta mahdollisiin kysymyksiini, ja osoittamasta niiden oikeutusta viemällä kysyjän jonnekin muualle). Tällaisina teksteistä, jotka perustelevat runouden kulttuurisen merkityksen. Eri asia on, tarvitseeko sitä perustella. Minulle kuitenkin ainakaan ei ole ollut yhdentekevää, että joku on sen tehnyt.

10) James Joyce: Ulysses, Shakespeare & Co. 1922, Random House 1984, ja julkaisematon suomennokseni, 2008

Kyllä: Ulysseksen lukeminen – suomentamalla se –  lopulta lunasti alussa mainitsemani omituisen lukutapani. Millään muulla lukutavalla sitä ei voisi kääntääkään – varmaankin, koska se on kirjoitettu sillä. Kyllä: Ulysses on  ”littérature mineurea” kutakuinkin Deleuzen ja Guattarin  mielessä – eikä vähiten siksi, että se suuntautuu omaa kieltään (Irlannista katsoen valloittajan kieltä, Triestestä, Zürichistä ja Pariisista katsoen hylätyn kotimaan kieltä) vastaan (”It’s a full-scale attac against the English language”, Joyce sanoi). Kyllä: Ulysses on käännettävissä, koska se itse on niin käännös… Kyllä, nimenomaan, huono käännös sikäli, että yksikään lause ei ole kiistattoman jäännöksettömästi ”oikealla” paikallaan – ja kääntäjän tehtäväksi jää tämän syrjäytyneisyyden säilyttäminen (hoksaaminen ja uudelleen toteuttaminen). Kyllä: vaikka listaani ei  pujahtanut yhtään naiskirjailijaa, minun suomennokseni ainakin pyrkii välittämään Joycen radikaalin (joskin viktoriaanisin liiveihin puetun) sukupuoltenvälisyyden, ja Leopold Bloomin muuttuminen naiseksi mieheksi muuttuneen bordellinemännän kurituksessa kävisi, näin lopuksi, kuvaamaan sitä, mitä toivoisin tapahtuvan Ulysseksen – tai kelle tahansa minkä tahansa –  lukijalle.

  • Share/Save/Bookmark