On Pimeys (1984) by Paavo Haavikko, Parnasso 2/1985

1.

Paavo Haavikon kirjassa (Pimeys, WSOY 1984) tulevat puheeksi metsänhoito, puut, taide ja kuvaaminen, yksinäisyys, yhteiskunta ja moraali, sota ja suurvallat, kauppa, ja informaatioyhteiskunta, Jumala ja kirkko, yhteiskunta, kehittynyt (Suomi), ja miten taiteilijan on sitä vastutettava, ja rikollisuus; ja itse kirja ja sen tekijä, edellinen alussa ja lopussa, jälkimmäinen kaiken matkaa. Saman tai likimäärin saman voisi sanoa myös kirjan sanoin sivulta 14: “Sielu, ruumis, nainen, mieli, omaisuus, jumalat, Piru, pimeys ovat maailman kehät.” Ynnä: “Pimeys on keskellä, sitä ympäröi sielu, pimeys on ulommaisena, se ottaa kaikki.”

Jo kirjasta Puhua, vastata opettaa (1972) tiedämme, että “instituutioiden on elämä” ja että “erillistä olentoa” “ei voi tutkia, koska se tutkittaessa menettää mielensä ja merkityksensä (pakenee)”. Instituutiot elävät, niiden luettelo ei koskaan asetu paikoilleen, ja niiden suhteet (sikäli kuin sellaisia on) muuntuvat aina: tämä kaikki on vahvistuksena sille, että ne kattavat tunnetun maailman ja täyttävät sen. Minusta sille nimenomaiselle ja merkilliselle, mitä Haavikko niiden elämässä milloinkin havaitsee, ei tulisi antaa liiaksi painoa. Kun hän esimerkiksi vuonna 1972 ihailee suurvaltoja, jotka ovat kylliksi varustautuneet rauhan puolesta, ja katsoo pienvaltojen haavoittuvuudellaan hakevan sotaa; vuonna 1984, kesällä, suurvallat ovat hänelle yksiselitteisesti kuoleman ja pimeyden kauppiaita: pienvaltoja ei enää ole, vain liittolaisia, ne ostavat pimeyttä, kuolemaa, lempeää rohtoa. Taikka kun vuona 1972 aprikoidaan voisiko koron lopettaa, vastataan: “Korko on rahan palkka. Kun se alennetaan, ei raha enää tee työtä.” Ja nyt taas: “Vain hullu voi kuvitella saavansa korkoa. Reaalinen korko tarkoittaa, että jäätyy kuolleen saatavansa kanssa yhteen, kuolee siihen.” Niin se on kyllä kiinnostavaa, sille, joka haluaa nähdä ajan merkkejä ja niitä tulkita. Mutta Haavikon “sanottavan” kannalta merkitys käy kirja kirjalta vähäisemmäksi ja tautologisemmaksi. Mikä ei toisaalta tarkoita, että voisi oikopäätä syöksyä toiseen pooliin, “erilliseen yksilöön”, siihen jota ei ole: siitä voi puhua vain instituutioiden kautta.

Vuoden 1972 kirjasta, sen alkuluvusta, vielä: “Että muita kohteita [kuin instituutiot] ei voi olla, tulee tässä prosessin kuluessa todetuksi. Sitä ei varsinaisesti väitetä.” Tämä voisi olla avain myös Pimeyden tekstistrategiaan. Se on muodoltaan ihmisen ääni -kirja, yhden ihmisen puhetta. Ja tuo ihminen on yksinäinen, yksin, yritän sanoa, mutta turhaan, sillä tällä kohden sanat ovat pettäneet jo kirjoittajan, ja minä voin vain siteerata taas: “ettei millään voi sanoa ihmisen olevan yksin”. Miksi? Koska nuo yrittämäni adjektiivi ja adverbi konnotoivat kielessämme aina toisiin ihmisiin, yksinäisyys on sen sanastossa toisesta eroon joutumista, toisen ja toisten puuttumista, tila johon on jostakin jotenkin jouduttu, taikka johon voidaan vetäytyä kuin johonkin paikkaan, “itseyteen”.

Haavikon Pimeyden puhuja on yksin toisella tavalla, en keksi parempaa vertausta kuin: kuin Kullervo Haavikon tekstissä Kullervo. Se tarkoittaa, ensinnä, että hänen yksinäisyytensä ei ole määriteltävissä tilapäivyyteen viittavin käsittein, puutostilana: “Yksinäisyys ei ole sairaus” (Pimeys, s. 15). Toiseksi se tarkoittaa (sillä “instituutioiden on elämä”), että yksinäisyys ei liioin ole jotakin itseriittoista, alkuperäistä, terveyttä liioin; pikemminkin seurausta siitä, että ihmistä itseriittoisena ei ole, että hän on olemassa vain toista vastaan asettuvana, niin kuin puu, jolla, kun se kerran on istutettu, on “tahto kasvaa oksansa toisen kurkulle poikki”. Ja vielä: juuri tämä käänteinen riippuvuus toisista ja maailmasta se tietää, että “erillistä yksilöä ei ole”: hän, hänessä on “pimeä huone, jonne kuva heijastuu, se ei ole oikeinpäin nyt kun katsot sitä seisaaltasi, eikä käänny oikein, / jos roikut polvitaipeittesi koukussa puun vahvassa oksassa”. Kuva ei käänny oikein, siitä voi yhtä kaikki puhua; pimeys taas, yhä, on “asia joka ei ole sanottavissa, siihen voi vain viitata. Pimeyttä on siteerattava, kun tahtoo ilmaista sen luonteen.”

2.

Sorrunkohan liian syvälle psykologiaan jos sanon, että Haavikon alinomaiset retkeilyt instituutioiden alueille voitaisiin tulkita hänen tuontantoaan määräävästä Kullervo-tilanteesta? Sen, joka on olemassa vain toisia vastaan, on asetuttava kohtaamaan maailmaa koko sen laveudelta, ja aina yhtä verekseltään. Kuten Pimeys käynnistyy: “Tämän on kirjoittanut eräs ainut kaikkien alojen asiantuntija tässä maassa, minä.” Ja heti, välttämättömästi, täsmentää: “Se tarkoittaa tyhjänpuhujaa.” Tyhjän, lähtökohtana, edellytyksenä, mutta yhä hyvin päätepisteenä: “Joka ei ole kaikkien alojen asiantuntija, ei saata tietää, ettei tunne yhtään.”

Tässä tyrkyttäytyy muuan avain myös Haavikon aforistiikan, näytelmien, historiallisten runoelmien ja miksei runojenkin eräisiin tunnusomaisiin, sinänsä jo hyvin luokiteltuihin tyylipiirteisiin: anakronismeihin, paradokseihin, anomalioihin, kuvien katakreettisuuteen. Otettakoon esimerkiksi Pimeyden jakso 10, suurvalloista, liittolaisista, pimeydestä. Sen 22 ensi jaetta piirtävät tehokkaan, mutta jossain määrin totunnaisen kuvan päivämme maailmasta, jota suurvallat hallitsevat “sen omalla pelolla”: kuvat ovat metaforisia tyyppiä “tuhon suuri uhripelto”, “muuta ruokaa kuin suun täydeltä pimeyttä”, “jota riittää jokaisen uskollisen liittolaisen keittoastioihin aina ja ikuisesti. Se ei lopu.”

Vaan nyt tulee jae, joka alkaa sekoittaa keittoa uudelleen, eikä tämä vatkaus tunnu loppuvan. “On hyvä olla liitossa kuoleman kanssa”, se alkaa. Kuka puhuu? Haavikko, joka ironisoi liittolaisten – Suomi luvussa – pettävää turvallisuudentunnetta, epäilemättä. Mutta eikö myös se Paavo Haavikko, joka Ikuisen rauhan ajassa (1981) kirjoitti: “Hyväksyn pimeyden. Paavo Haavikko, kirjoitin, vakuudeksi.” Ja: “Pimeys on tämän kirjan lohtu. Pimeys alkoi lohduttaa minua. Pimeys lohduttaa minua.” Tämän kirjoittajan kynästä saa, ensiksi, katkerammin herjaavan sävyn kohta seuraava, paradoksein lastattu jae, jäin kuuluva: “Liittolaisten pitäisi lukea liittolaisten vaihteita ja historiaa, jota ei koskaan kirjoiteta, jota koko ajan tuotetaan, vähän luetaan.” Pitäisi lukea! vaan vrt. myös “uusi ilmiö, lukutaito” (Pimeys, s. 53), sekä että Haavikko jo Ikuisen rauhan ajassa taisi verrata tätä ilmiötä konekivääriin: niin, että kun sitten saamme tietää, että toista tuota historiaa kokoavista koulukunnista “ei ole olemassa koska ei ole kuka kokoaisi, ei kustantajaa eikä kulutusta”, ja vielä tämä kokoaminenkin olisi “sellaisen kokoamista, joka todistaisi vain kokoajastaan, eikä mitään hyvää”, alkaa olla vähintäänkin luvallista tulkita, että tuossa “pitäisi lukea” on kysymys liittolaisten siirtymisestä ykskantaan siihen kuolleitten kansojen kokouksen osanottajakuntaan, joka myöhemmin, jaksossa 19, kootaan intiaanien vuorille ja koka näköjään vailla ironiaa lausuu: “Jos me emme olisi kuolleet, maailmassa olisi liikaa ihmisiä.”

Kysymys on jo asioitten, kansojen, ihmisten olemassaolon ehdoista maailmassa, ei siitä miten päin se sen asiat milloinkin sattuvat olemaan, saati miten niiden tulisi olla. Mutta vielä yhden tason tuo kuvaan se toinen koulukunta, “joka olen minä”, sanoen, että “tosiolevaisten valtioiden ja valittujen voittajien historia / on itsensä sinetöivien sivujen historiaa.” Ja edelleen: “Todellista on se mikä ei ole sanottavissa. Totuus on kauppatavara ja viimeiden käyttöpäivän ilmaus.” Minkä jälkeen tulee jakeita, joissa tuon sanomattoman totuuden paikaksi eksplikoidaan juuri sama, missä kuolleet kansatkin nyt kuolleina ovat, ja tapettuina, nyljetty nahka katsojaan päin voittajien kirjoissa: totuus on nahan tuolla puolen, “informaatio” “kuultavissa täällä”. Ja sitten solmu umpeen: “Pysy täällä. Sinä jolla on vielä varjo. Anna sen vain muistuttaa jostakin.” Sinä, “tarkoittaa minä”, tulkitsen: nyt ovat puheena kirjan tekijän, kirjoittajan ylipäänssä, taiteilijan, kenties, ehdot: niin kauan kuin olet olemassa, kirjoitat, niin “pysyt täällä”, kirjoitat voittajien historiaa, itseään sinetöivää, ja on totuus sinulle, miten sen sitten itse soisitkin, vain kauppatavara ja viimeisen käyttöpäivän ilmaus.

Palaan noihin taitelijan ehtoihin; tässä haluan vain saada sanotuksi, että jos on jonkin verran totuutta, varsin vähän oikeutusta ja ei mitään mieltä siinä “vasemmistolaisessa” kritiikissä, jossa Haavikon tapaa kuvata instituutioita syytetään niiden mystifioimisesta, sielullistamisesta ja sen sellaisesta, ei ole juuri enempää apua niistäkään, jotka iloitsevat kielen hengissä, herkkänä pitämisestä uusille totuuksille. Muistettakoon takavuosien presidenttiä, joka popularisoi Haavikon tokaisun fasismista. Lieneekö sattunut että sitä olisi koskaan myöhemminkään lainattu alkuperäisten ambitioitten suunnassa, mitkä ne sitten mahtoivatkaan olla. Haavikon katakreesit, nurin käännetyt kielikuvat, ovat niitten taimien kaltaisia, joiden kohdalla, koska ne ovat jo saaneet kuivua, ei ole väliä, “miten päin puu istutetaan, hyöty tulee siitä, että maan pinta rikotaan, kuntta särkyy; siemenet tulevat aikanansa”.

3.

“Runoilija, paperit on kirjoitettava loppuun.” Yrityksestä omaksikuvaksi luemme, että ne olivat Linen Bankia, jota tekijä osti kymmenen riisiä kun luuli sen valmistuksen loppuvan. Luemme myös: “Olen rajallisen maailman kannattaja. Sen rajat on päätettävä itse.” Ja: “Yksikin vale, kaunistus tai yleistys, tuhoaa kirjailijan.”

Nämä lauseet ovat tässä auttamassa esiin yhtä puolta yhdestä ristiriidasta taikka jännitteestä, joka minusta on Paavo Haavikon tuotannossa, ja aika olennainen. Ajattelen jännitettä rajallisuuden ja rajattomuuden, elämän ja ajattelun, konkreettisen ja abstraktisen, ja mitä niitä on, välillä; sen metaforana ovat Haavikolla toisaalla erottuva äärimmilleen viety esinerunous, yhtä puhtaaksi viljelty käsiterunous toisaalla. Yritys omaksikuvaksi valottaa hauskasti ja mieleenpainuvasti tämän jännittteen keskiluokkaista taustaa, alemman keskiluokan ylemmällä portaalla, jossa tiedetään maailman logiikka, mutta myös sen vaatimukset: että on pidättäydyttävä omiin asioihin, huolehdittava itsestään, “pysyttävä ihmisenä, se on hyvin kallista”. “Isä ei puhu paljon. Hän ei opeta. Hän ei neuvo. Hän vaatii. Ja hyväksyy, ainakin ihmisen, ja minut.” Siitä se liikuttui Kullervokin kun kiitettiin, että osaat kirvestä käyttää, ja halusi osata, hakata kasken ja aidata, rajata, mutta voi: hirvimetsän kaatoi ja pilkkoi, viljan hakkasi ruumeniksi. Jo “Maailmasta”-sikermässä (1974) Haavikko ensin ihasteli sitä, mikä ihmisessä on parasta: hänen lyhytaikaisuutensa, ja että hän on kuollut maailman alusta aina syntymäänsä saakka, mutta voi: “miksi hänen sitten pitää herätä, tekemään tekoja, / jotka säilyvät ikuisesti”.

Ohimennen: Yritys omaksikuvaksi on parhaimmillaan parasta esinerunoa mitä Haavikko on kirjoittanut; Pimeydessä ei ole ainuttakaan esinettä. Asiaan liittyy myös, että Haavikko ei näihin asti juuri ole kirjoittanut taiteen ongelmasta, sen teoriasta (puheen ja kommunikaation kyllä); hänelle on niin sanoakseni riittänyt Omakuvan mutkaton maksiimi: “Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä.” Taide on, vaikka työläästikin (“saan tuskin kulujani”), mahtunut elämään, sen itse rajattujen rajojen sisään. Ja vielä tähän kuuluu se sinänsä ulkokirjallinen seikka, että Haavikko, Paavo, tämä joka julkisuudessa kaataa puita ja patsaita, on useaan otteeseen ja filosofialleen johdonmukaisena ilmoittanut lopettavansa kirjoittamisen, 50, 55 täytettyään. Tässä katsannossa, ja semminkin Omakuvan peilissä, Pimeyskin on after the deadline, ja varmaan sitä joskus ryhdytään pitämään taannehtivasti postuumina. Eikä tämä rajan ylitys suinkaan tapahdu viattomasti. “Ääriviivaa ei ole olemassa”, Pimeyden kirjoittaja jotakuta piirustusopasta lainaten kolmesti kieltää, kuin varmistuakseen, ettei kielto kieltäisi itse itseään. Tässä ilmaistu asenteenmutos on kenties tärkein Pimeydessä esiin tuleva siirtymä Haavikon ajattelussa. Maailman rajallistamisen pyrkimyksestä, taikka oikeudesta tähän, sen toivosta, on luovuttu. “Kuu ei kilpaile eilisen pyöreytensä kanssa. Ääriviivaa ei ole olemassa, vaikka syksy ja kevät niin väittävät. (…) Kuu on täysi ja niin pilviverhon takana kuin verhon takana yksin tukkaansa pesevä nainen. Kuu on pyöreä painonsa takia.” Ja vielä: “Jos jotakin alkaa piirtää, niin siitä ei selviä yhdellä piirroksella.” “Pitkän taulun täytyy olla pitkä.” Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse?

Toinenkin Haavikolle, taikka ainakin monelle hänen tulkitsijalleen näköjään mutkaton suhde katkeaa Pimeydessä ja kääntyy päälaelleen: jos taiteen ja elämän, niin myös ihmisen ja luonnon. Älä ajattele. Tämä on Pimeyden koko käskyjen ja ehdottomuuksien kirjo yhteen pisteeseen kohdennettuna. Jos et osaa, älä ajattele; tämä sanotaan liike-elämää koskevassa jaksossa. Toisaalta ihmistä, hänen yhteiskuntaansa, sen teknologiaa useampaankin otteeseen verrataan muurahaisten yhteisöön, kalojen suomupeitteeseen, samassa hengessä kuin jo Ikuisen rauhan ajassa sanottiin, että kasvien elämä ja ruohot ovat pelkkää informaatiota. Onko lupa tulkita, että mikä ihmisen luontoon yhdistäää, on, onkin hänen ajattelunsa? eikä sanokaamme biologia. Mikä taas erottaa: pimeys: se tyhjä tila, joka jokaisen yksilön kohdalle sattuneena panee hänet liikkeelle, rajoja ylittämään; ja katso: käy niin hassusti, että kun tämä liikkumisen pakko panee ihmisen toteuttamaan luontoaan, sitä että hän on luontoa, keräämään siis tietoa, panemaan sitä kiertoon ja kiertoon, hän tuhoaa luonnon ja itsensä. Maailmassaan, joka sillä korjaamisella menee rikki: mutta tämä ei todista mitään pahaa luonnosta sinänsä (“tätä ei ole pidettävä muurahaisiin kohdistuvana loukkauksena”): ihminen itse se on alkuaan paha, eivät hänen instituutionsa, niin päin vastoin kuin Haavikon itsensäkin on usein katsottu sanoneen ja tarkoittaneen. “Nyt sanotaan, että valta turmelee ihmisen. (…) Mutta valta ei ole paha, se on tyhjä ja ihmisen pahuus täyttää sen ja sanoo, että palatsi turmeli (…)” Ja Pimeyden Haavikko reagoi, Neustadt-puheensa teesiä toistaen, tehtävänsä uudelleen määritellen: “Kaikki taide on moraalista.”

4.

Kun nyt olemme alkaneet puhua taiteesta ja elämästä, emme mekään siitä selviä yhdellä lauseella. Tässä niitä on kolme lisää (nämä tuntuvat minusta Pimeydessä keskeisiltä): “Taideteos on nähtävä valmiina mielen tyhjässä kohdassa ennen kuin on alkanut piirtää tai kirjoittaa kynällä, taikka muuta”, ensiksi. “Taideteoksessa toteutuu päätöksenteon ja hahmon yhtäaikainen yhteys. Kumpikaan ei tule ensin.” Ja vielä, ihan alkujaksosta: “Kirjoitan sanoja vähemmiksi, kertomuksia pois, kirjaimia. Jo jotenkin tuntuu vähemmältä.”

Platonismia, epäilemättä, hakeutumista taaksepäin, näkyväisen takana olevaan tosiolevaiseen. Ja kun näköjään Haavikkokin on alkanut piirustaa, en malta olla muistelematta mitä äskettäin jostain luin kubismista, että sillä oli aikalaisensa, fenomenologinen filosofia, ja kuinka Picasso ja Husserl kumpikin alistivat aistihavaitun, “silmin nähdyn” (samanmuotoisiin kuviin mahtuvan!) todellisuuden määrättyyn eideettiseen reduktioon, joka, sallittakoon tulkita, mahdollisti maailman näkemisen “mielen kautta”. (Ja kun nyt tuli puhe tällaisista, niin Haavikko transponoi tekstiinsä myös Picasson vaalilauseen en etsi, minä löydän: “Vaanimalla, juosten, katsomalla, miettimällä voit saada kiinni vain jäniksiä ja kaniineja, et kuvaa etkä kalliota.” Ja Gertrude Steinin Picasso-kirjassaan esittämä luonnehdinta kuvataiteilijan itsekeskeisyydestä istuu myös yllä sanottuun: tämä kun, päinvastoin kuin kirjailija, ei ole olemassa ennen tuotettaan, vaan vasta suhteessa kuviin, jotka luo.) Tässä olisi jollekulle tutkimuskenttää: ja jos hän lisäksi on kiinnostunut kysymyksestä miten todellisuus alkaa jäljitellä taideteosta, “jo ennen”, tulkoon haastattelemaan minua siitä, miten Suomen kommunistisen puolueen osapuolten taistelut alkoivat, olivat jo alkaneet siteerata Haavikon runoelmaa Neljätoista hallitsijaa, pedantisti, rivi riviltä, ja likimääräisesti, tietty.

Mutta asiaan. Sillä toisaalla Pimeydessä sanotaan myös, ja jälleen vailla ainakaan pintaironiaa, että tosiolevaisia ovat “valtio ja yhteiskuntaluokka”. Saadakseni tästä irti jotakin minun on jatkettava pahuudesta ja moraalista. Teen sen liittämällä pimeyttä Pimeyteen, vapaasti ja lupaa kysymättä.

Moraali, kuten taidekaan, ei ole kokemsperäinen asia. Se ei siten kumpua siitä, että ihminen näkee jonkin pahaksi, itsensä vaikka, ja sitten herra ties mistä syystä alkaa etsiä tervehdystä tästä. Pahaksi voi jonkin nähdä vain edellyttäen, että on itse paha. Maailman, tämän Kullervon maailman, pahuus oli yhdeltä kantiltaan puitten pahuutta, niitten tahtoa kasvaa oksansa toisen kurkulle poikki. No, puu kestää, toisaalta, yksinkin, “yksin puu kestää menettämättä mieltään”, ja “puitten yksinäisyyttä ei ole kriminalisoitu”, ja jos niitä on monta, niitä vain “sanotaan metsäksi”. Ihmisen on toisin. Häntä, hänen mieltään ei ole olemassa muutoin kuin tuon kurkunleikkauksen tietä. Sen voi tehdä yhteiskunnan metsä, itse ja ilmaiseksi; siihen voidaan käyttää pystykarsintaa, koulutusta; yhtä kaikki: sitä et voi harjoittaa perusluonteista pahuuttasi tulematta siinä harjoituksessa hyväksi: toisten ihmisten alueelle, käymään auppaa ja “yhdessä metsästämään”. Jos ei toisia olisi, et voisi olla yksin; ja että heitä on ja sinä olet siitä riippuvainen; tämän myöntäessäsi jo annat periksi pahuudestasi, muutut hyväksi: olet sillä tavalla paha. Siksi on moraali väistämätöntä, ja kysymyksiä vailla vastauksia. Siksi ei ole meille pimeyttä lohduksi, enää: et voi kätkeytyä siihen kuten Ikuisen rauhan ajan puhuja, voit vain lainailla sen koottuja teoksia.

Niinpä: “Yhteiskunta ei koskaan tee niin oikeata ja tervettä päätöstä kuin silloin, kun se tuomitsee väärin, lakiensa mukaan tai niiden vastaisesti; / sen moraalia luova oikeus näkyy sen väärissä päätöksissä ja heti se tervehtyy hetkeksi hulluudestansa ja on iloinen.” Moraalin ikiaikainen loukko: yhteisö tarvitsee näyttöjä yhtä aikaa siitä, että se on hyvä ja siis täyttää norminsa, ja paha, ja siis normien tarpeessa; ja kaikki tämä vie siihen, että niin yhteisön kuin yksilönkin on oltava kaiken aikaa paha, paha, ja paha.

Tämä pätee myös, ja semminkin, taitelijaan. Koska hän on pimeyden puolella, hän siten väkisin myös sen ja maaiman logiikan puolella ja alamainen: voittajien, “vallanpitäjien” puolella, kuten sanottu. Tämä ensiksi. Toiseksi, ja tässä Haavikko enimmältään vain toistaa jo aiemmin sanomaansa, jos hän päättäisi asettua vallanpitäjiä vastaan, vallanalaisten (“kuolleitten kansojen”) puolelle, hän olisi, paitsi tietenkin kuoltava, nieltävä maailman pahuus, ryhdyttävä esittämään “parannusehdotuksia uusien mahdottomuuksien luomiseksi, / joiden ratkaisemisen yritys ja uusien synnyttäminen työllistävät ja tekevät välttämättömäksi laajentaa yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.” Tästä logiikasta Haavikko esittää kaksi huolellisesti umpikujiinsa viljeltyä esimerkkiä, silmukkakuviota (Kinnunen): siitä, mitä seuraisi jos kuolemanrangaistus taas otettaisiin käyttöön, sekä siitä, miten kurkkuaan myöten lahjotussa yhteiskunnassa ei lahjoman ottamista voida ryhtyä pitämään rikoksena: se ei vastaisi “rikollisuuden siirtymistä pois / lainsäädännön kaavoittamilta alueilta”.

Vaan vielä: Kullervonsa lukenut on epäilemättä jo ehtinyt huomauttaa, että itse puolelle asettumisen kategoria on tässä puheenaolevassa maailmassa absurditeetti. Joka on pimeyden, voittajien ja vallanpitäjien puolella, on siten siinä samassa niitä vastaan: oppositio, jolle “voi maksaa palkkaa”, mutta joka “ei ole ostettavissa, kaupan”. Ja “se ei muuta politiikkaansa tiukemmaksi, sen seikan osoittamiseksi. Taikka siitä tulee lojaali oppositio, pörssissä arvioitava” (kuollut). Ja jatko tekee selväksi, että tässä on puhe nimenomaan taiteilijan mahdottomasta (siis perimmältään moraalisesta) tilanteesta. Se ei ole kaukana Jumalan (Juhlajumalan, Julkijumalan, ei välttämättä jaksossa 20 tavattavan Finanssijumalan) tilanteesta jaksossa 24: “Orja hallitsee maailmaa.” “On Julkijumala tämän palvelijan orja.” “Julkijumala tietää kaiken.”

5.

Onko vielä tähdennettävä, että tämä tilanne, johon Haavikolla ei, tällä kertaa, ole vastauksia, edes avoimia, niitä jotka ovat kaikkien nähtävissä ja yksiehtoisia: paradoksisia. Liioin ei Pimeydessä voisi olla sellaista itseään kaikkivaltaisesti kieltävää, perimmältään läpeensä utopistista lausetta kuin että “kun sinun ei tarvitse toivoa, sinun ei tarvitse toivoa, eikä toivoa”. Toivosta ei Pimeydessä puhuta, mutta se on läsnä teoksen logiikassa, sen itsepetoksena, ja ylösnousemukseen kirja sitten päätyykin, ja miksi ei päätyisi: “Maaiman ketju on ehjä / vaikka sen renkaat eivät ulotu toisiinsa. / Se tieto ja tahto yltävät.”

Vaan tätä ennen on täytynyt kirjoittaa – ja lukea: (1) Käsitykseni mukaan sellaisenaan, sanasta miestä, otettava anarkismin toimintaohjelma, eikä se toiminta totisesti ole sellaisen lempeän anarkistin pikku puuhailua, jollaiseksi Kyösti Pulliainen ensimmäiseksi Haavikon tulkitsi Joensuun symposiossa vuonna 1976. Se sanoo ja käskee: kätkeytymään “tähän väkivaltaiseen yhteiskuntaan” ja toimimaan “sen hyväksymällä tavalla”; varastoimaan “uskollisuutta joka kasvaa täydeksi ja käyttökelpoiseksi, kun on aika luopua siitä”. (Että tässäkin on puhe taiteilijan tilanteesta, vahvistuu jaksossa 21, jossa ajatuskuvio varioimatta toistuu: “Sillä siihen sisältyy vapaus olla lojaali siltä osin kuin siihen on syytä, lakata olemasta kun on pakko.”) (2) Useampiakin kirjaanvientejä siitä, miksi tällainen ohjelma käytännössä muuttuu, vaikkapa tämä: “Defoe kirjoitti lopulta kahdelle puolueelle / jotka tahtoivat päteviä mielipiteitä. Väitteli itsensä kanssa. Hän täytti kirjailijan moraalin, olla heikomman puolella. / Se merkitsee väittelyä itsensä kanssa, puolen vaihtamista, mielen säilyttämistä.”

Sekä (3): johtopäätös I: “Miksi oi kirjoittaja olet saanut mielesi liikkeelle, kun näet, että maailman rakennuksessa on neljä mittaamatonta seinää juuri jotta maailman kaikki paha ja rikos olisi niille maalattavissa. Eikö juuri siinä ole tehtävä nöyryyden ja intohimon kynälle. / Ja miksi harmistut siitä, että olet joutunut sen kohteeksi. Se on osoitus sitä, että yhä elät. / On täysi syy yhä olla lojaali tälle järjestelmälle.” Ja (4): Johtopäätös II: “Onnettoman rakkauteni maailmaan minä / kiellän, kiellän, / jos tahdot sen kuulla.”

Jolla on korvat kuulla, se tahtoo.

6.

Mitä Pimeydessä sanotaan sodasta, suurvalloista, liike-elämästä, Suomesta ja rikollisuudesta, on suurelta osin vain näittein vastauksettomien kysymysten toistoa ja jäljittelyä, ennalta ja jälkeen, ja silläkin uhalla, että syntyisi dialogia ja vastaus alkaisi “konstruoida kysymystään”. Niinpä suurvallat, miksei liittolaisetkin, toimivat aika lailla anarkistin tapaan: pyhittäen sen, mikä valtiossa (lue: maailmassa) on keskeistä ja elävää, väkivallan, ja varastoiden sitä ja uskollisuutta sille ja pimeydelle “maan alle”: siis kieltäen sen, kuten ihmisen on kiellettävä pahuutensa ja hyvyytensä, vuoron mukaan. Ja tietty maailma on näin kulkeva tilaan jossa jo on, ja suurvallat hallitsevat sitä pimeydellä ja kuolemalla, “sen omalla pelolla”; eivät voi käyttää sitä enää. Siksikin pimeys on sanomattomissa ja totuus nahan toisella puolen, maailma täynnä sopeutumista ja liittolaisia ja yya-sopimusta – on kuolleitten kansojen luettelo yhtä kaikki pitkä ja pitenevä kuin taulu. Tässä asia ja yhteydet käyvät selviksi, kuten jo koin esittääkin. Vähän toisin on silloin, kun Haavikko uhraa yhdeksän paksua ja hillitysti kiiltelevää sivua maailman taloudellisen logiikan ja pahuuden tientynlaiseen vulgaarimarxilaiseen kansaantumis- ja romahduskonseptioon viitttaavaan tulkintaan: tässä tulee lukijan ennalta tietää mitä sanotaan sivulla 51, että “rahan tekeminen on ainoa keino jottei sitä vihaa, halveksi, pidä arvossa, taikka halveksi, mystifioi”.

Ja mitä Suomeen, “kehittyneeseen yhteiskuntaan”, tulee, niin on kait, kun maailman mieli kerta on rikollisuudessa, selvää että se oikeusturvataistelu, johon yhteiskunnallisen rikollisuuden “pyörremyrskyllä suojattu” tyyni keskus tässä maassa tasavallan presidentin johdolla on ryhtynyt, voi saada osakseen vain katkeraa herjaa ja pilkkaa. Parisen kysymystä tietysti herää sitä, että sitä syytää kansakunnan linjan arkkitehdiksi asettunut mies. Niissä vielä viivyn: en vastaa, kysyn itse lisää.

Suomi on siis kehittynyt, valmis, kolmen viinilasin ikäinen maa, jossa senaatiksi on valittu hevonen, hevokseksi senaatti. En minäkään tiedä miksi, ymmärrän kyllä. Sen maan seinät on tilkitty hulluudella ja järjellä; kaava on sillä hevosella päässä, elää se yya-sopimusta ajattelematta. Ja se menee kirpputorille ja vaihtaa siellä paikkaa myyntipoydän kahta puoleta, ei tiedä onko ostamassa vai myymässä; ja saako nyt selittää, mitä tarkoittaa että tätä ei saa selittää? Totisesti, päätöksiä on alettu tehdä niin kuin numerot olisivat muuttuneet kirjaimiksi ja alkaneet puhua; ja mitä nyt auttaisi että päättävä vähemmistö ei saisi tulla hulluksi kaikki yhtä aikaa, konsensuksessaan? Ja mitä järkeä on siitä vertauksessa, että kun Suomi ennen vanhaan rakensi laivaston ja lähetti vierailulle, sehän on järjetöntä jo sellaisenaan: mutta kun ne laivat vielä menivät nurin, upposivat, hyödyttämättä siinä siten edes mitä kuivien taimien istuttaminen juuret ylöspäin. Niiin että sitten tämä oopperatalo, Haavikon painajainen, eihän taloa voi lähettää, se on tänne jäävä todistamaan tämän maan köyhyydestä, siitä, että se on rikas, silla on siinä lasti kallista korkoa eikä se uppoa, uppoa vaikka upottaisi.

Vielä, vielä on vertauksen mieli siinä että se ontuuu, kuten tämäkin, jonka saat kun käännät vielä sivun pari, itse painotan: Sodankäynnissä, kaupankäynnissä, elämässä on sen kultturi tärkeintä, ja tärkeintä kulttuuri. Sadassa vuodessa. Sitäkö se siis on, että kun sota nyt on lakannut allekirjoittamasta vekseleitään, ei ole kulttuurillakaan enää mieltä, sitäkään, mitä sodallaan ei ennen ollut, eikä tällä maalla. Sitäpä, niin mitätöntä ja surullista ja julmaa se on, ja mitä jää on mitata asioita sadan vuoden mittatikulla, totisesti, ja panna niitä kaksi peräkkäin, se on ryhtyä kirjoittamaan kolmannen maailmansodan historiaa nyt itse edeltäkäsin, itse tosiasiat valiten, ennen kuin se valitsevat sinut. Niin, jotenkin tuntuu jo vähemmältä.

7.

Kova retki se oli, ja matka tunnetun kielen lävitse kohti seutua joka ei ole paikka. Mistä ja minne? Hannu Launosen väitöskirjan tarkastustilaisuudessa näkyy syntyneen hauska pikku keskustelu siitä, onko Haavikon maailma maakeskeinen vaiko aurinko-, vai kenties peräti suhteellisuusteoreettinen piirustuksiltaan. Käypiä kysymyksiä, missä muutkin, sillä tosiaan, millä on rajat, sillä on keskus. Ja jos on keskus, on rajat: ei toista ilman toista. Ja kuten sanoo itse asiasta kuultu: “Taikka tämän jutun nimenä voisi olla Kahdeksankulmainen maailma. Pyöreä muodoltaan, suuresti ottaen, mutta ankarista suorista rakennettu.” (Yritys omaksikuvaksi) Ynnä toisaalla: “Kehä on umpikujista pahin. Sitä pitkin ei voi edetä kuin loogisesti. / Kehää kulkien ei tule koskaan umpikuja vastaan. Ei koskaan, vaan kerran.” (Pimeys)

Puhuin esineistä ja käsitteistä. Liitän nyt joukkoon kolmannen: kuvat. Kuvien runouttahan Haavikon runous tunnesti on, “pakotan kuvia vierekkäin niin että ne puhuvat”. Mitä sitten on kuva? Todellisuuden esittämistä, toisin, sanoo klassinen retoriikka, ja luokittelee joukon tapoja, joilla kuva voi olla suhteessa esittämäänsä: samankaltainen (metafora), rinnakkainen (metonymia), sisäinen (synekdokee)… olkoon luettelo nyt tässä. No hyvä, näitä voi käännellä ja väännellä, sovitella paikoilleen, etsien avainta jolla kuva kääntyy asiakseen, mielekseen, siksi, mitä on haluttu esittää. Mutta “pakotan kuvia vierekkäin”: uskon että tässä on haluttu viitata haluun ilmaista jotakin, ei niinkään siitä, mistä kuvat puhuvat, kuin että ne puhuvat, yhä puhuvat, eikä niiden ääni ole vaiennettavissa, kuten Omakuvassakin viitataan: “kävi ilmi, että kuvan käyttöä ja kuvankäytön tehostamista koskevassa asiassa hän oli antanut ohjeen, joka oli tarkasti ottaen tulkittava niin, että kuvasta on rajattava pois kaikki olennainen, painettava ja julkaistava se mitä jää, eli kaikki muu, se mitä siinä ei enää ole. Niin tehtiin, hyvä tuli.”

Kun minua nyt on kielletty selostamasta ja selittämästä, en voi sanoa mitä, on minun astuttava kirjavierauden kiertotielle, lainattava Nietzscheä (voi, hän aivastaisi), joka eräässä postuumissa katkelmassa keväältä 1887 kirjoittaa “kyvyttömyydestämme vahvistaa ja kieltää yhtä ja samaa asiaa”: tämä on subjektiivinen empiirinen laki, ei minkään “välttämättömyyden”, vaan silkan kyvyttömyyden ilmaus. Ja Nietzsche jatkaa pohtien, miten tämä kyvyttömyys on logiikan perustana: logiikka (joka aksioomanaan sanoo tietävänsä, että mikä on niin kuin se on, ei ole toisin) on pelkkä meidän tapamme ilmaista tuo kyvyttömyytemme ja sen aiheuttama frustraatio, ja, ja voittaa se! sillä mitäpä muuta Aristoteleen perusaksiooman lausuessamme teemme kuin ilmaisemme toisin (siis kuvana, tark. metaforana) sen tukahduttavan havainnon, että kun havaitsemme, havaitsemme vain, ja siinä kaikki: eikä silti ollutkaan. Siten kaikki ajattelu on kuvallista ja kuvaa, ja itse kutomaamme, ja logiikka vain kuvan erityistapaus, Nietzschen sanoin: “… yritys ymmärtää todellinen maailmamme itse asettamamme skeeman avulla, tai tarkemmin: tehdä siitä helpommin formalisoitava ja laskettavissa oleva…”

Itse asettamamme. Esineet, käsitteet kuvat; itse: on jo ilmeistä, että koko kela pyörii viimeisen jäsenen, itseyden ympärillä. Rajat, keskus, itseys on keskus; ja kun sitä ei ole, takaisin maailmaan: mutta siltäkin on edellytettävä keskusta, tai vähintäänkin “silmät jotka ovat nähneet silmät jotka ovat nähneet silmät” jotka keskuksen. Voit sanoa, että maailmassasi olet vain sinä itse: “näkyväistä maailmaa ei ole olemassa”: yhtä kaikki, tältä mitä ei ole sinun on edellytettävä keskus, Rooma, Bysantti, palatsi, Paasikivi, suurvallat (aina näitä liittolaiset ympäröivät ja kantavat): ellei sillä ole keskusta, ei se keskus ole sinun kohdallesi asetettavissa, vaatteen tavoin, jolla tulee olla ulko- ja sisäpuoli, muita vaateita ei ole.

Identitetssökande poesi, muistan Bo Carpelanin kirjotitaneen ruotsinnosantologiansa johdannossa, Haavikkoa tarkoittaen. Siinä se onkin tavallaan kaikki. Olen puhunut Haavikon kuvien katakreettisuudesta: täsmennän, että tarkoitan sitä kuvien muista erottuvaa joukkoa, jossa sen sijaan että pyrittäisiin sanomaan sama asia toisin sanotaankin yhtä, “yksiehtoista”, niin, että se viittaa kahteen asiaan: ironia on tässä tyyppitapaus. Ironian peruskaava voisi olla: haet itseäsi maailmasta, itsestäsi maailmaa. Ironia on Kullervon puhetta, ja puhtaaksiviljeltynä se on “traagista”: jos nimittäin traaginen ymmärretään koomisen potenssiksi, tilanteeksi jossa vitsi alkaa nauraa itse itselleen. Niin kuin Haavikon umpikujan kuvat, silmukat, jotka säännön mukaan ovat itse umpikujia. Kullervon maailmassa (se on meidän “länsimainen” maailmamme) ironia ei perimmältään ole vieraannuttamis- vaan samastamisefekti: ja on vain johdonmukaista, että mitä lähempänä tuo maailma on (todellista, aineellista) loppuaan, sitä suoremmin itsestä siitä puhuttaessa puhe tulee. Pimeyden lukijan mieleen hiipii rinnakkaistapaus vuoden 1984 suomalaisesta kirjasadosta: Terho Pursiaisen Sokea äiti, jossa täystuhon kokemus yhtä lailla vie etsimään sanomatonta tai lähestulkoon sanomatonta “periminää”; kumpikaan kirja ei suoraan rohkene sanoa, että sinä kerrot siinä yhä sitä samaa tarinaa, ja nyt kenties vasta kerrotkin.

Ja kun tähän on tultu, ei auta: seremonia on vietävä loppuun. Sanon kuin sanonkin, että Paavo Haavikon runous istuu kotonaan “länsimaisen” puheen ja ajattelun suuressa puussa, jossa maailma on kokonainen, yksi, ja yhden, sinun itsesi, ympärille jäsentyvä; ja itsestä puhuessaan se johdonmukaisesti siirtyy puhumaan itsen tiedosta, sitten itse oikeudesta tietää. Että maailma on kokonainen ja ehjä, ja silmukan muotoinen, määrää myös itsen suhteen historiaan: tästä anomaliat ja anakronismit, jotka ovat käänteinen tapa ilmaista usko historiaan, siihen että ollaan tiellä ja tiellä ollaan, ja se tie vie jonnekin, ja ellei, ei minnekään: helvettiin. Ollakseni muodikas voisin sanoa, että kyseessä on leimallisesti moderni suhtautuminen maailmaan; postmoderni eklektismi on suljettu tämän lippaan ulkopuolelle.

Yllä olen viitannut, että Haavikko Pimeydessä liukuu tiukasti yhteensolmituista katakreettisista silmukoista kohti metaforaa, kaihon ja toivon kielikuvaa: puu ei Pimeydessä ole kertaakaan vain puu, puu, taikka puu: siitä puhutaankin aika johdonmukaisesti konditionaalissa: “Mäntyjä ja koivuja tulisi istuttaessa istuttaa vuororivein jotta, jotta nuoruus olisi männylle nuoruuttta sekametsässä ja saisi sen ryhdin, rungon suoruuden, karsisi itse itsensä. Se löytäisi näin suoruutensa ja kasvaisi ylös koivujen sitä piiskatessa.” Tosi asiantuntija, johon luotan, kertoo minulle että näin ei juuri käy: koivut kasvavat mäntyjä nopeammin ja piiskaavat ne käytännössä ei korkeiksi vaan hengiltä. Mutta hyvä, hyvä niinkin että vertaus vielä edes ontuu. Ja meille riittää kysyä, lopuksi, mistä alkaisi ontua vielä tämä, vielä yksi maailman kokonaisuutta tähdentävä kielikuva, jonka omin lupinemme panemme kirjoittamaan Haavikosta itsestään ja hänen tuotannostaan, sen asemasta Suomen (pystykarsitussa) kirjallisuudessa: “Monopoli on huono tai hyvä osa markkinoista, osa joka on paikallensa syntynyt ajoissa ja ensin, monopoli varhaisen sijaintinsa takia, säilyttää osansa sillä, että toiminta on niin huonoa, ettei siihen kukaan tule, niin hyvää että tuhoaa muiden yritykset. Monopoli on kokoelma muuttumattomia, sanomattomissa pysyviä toimintaedellytyksiä.” Vieläkö joku viitsisi ryhtyä haeskelemaan ei-monopolistista tuotantotapaa?