On Hämärän tanssit by Pentti Saarikoski, from Uusi nainen, 1985

Häpyhuulet paisuvat kun minä nuolen niitä, pilvet ajatukset
niin kuin kaikki elävä
hätkähtää, ei halua mutta haluaa

Niin, tunnustan, että epäröin pitkään, ja yritin montaa kiertotietä, ennenkuin rohkenin kirjoittaa, lainata ja varastaa tuohon alkuun nuo säkeet, jotka, kuten ehkä tiedät, eräällä tapaa päättävät Pentti Saarikosken pitkän runon Hämärän tanssit (Otava, 1983). Mitä sopii sanoa runossa, ei sovi arvostelussa ja analyysissä. Ja vielä naistenlehdessä.

Kuten ehkä tiedät. Tarkoituksemme on tässä ja tulevissa numeroissa tällä aukeamalla lukea runoja, runoilijoita, runoutta. Ajattelin, että pääsemme parhaiten alkuun kirjalla, jonka useimmat meistä tuoreesti tuntevat. Sellainen on Hämärän tanssit, joka sitten viime syyskuun on ehtinyt jo kolmanteen painokseensa.

“Kuten kaikki elävä”, sinäkin, oletan, “hätkähdit” nuo rivit lukiessasi, kirjasta ja/tai tuosta yltä. Tapaamme tässä yhden hyvän runouden pettämättömistä tuntomerkeistä: se ravistelee, havahduttaa, panee näkemään uudella tavalla.

Niin kuin joskus sateen jälkeen, tai vähän kuten Saarikoski muualla Hämärän tansseissa sanoo: “se joka on katsonut tarkkaan / jäänyt katsomaan, tuoreena leikatun lihan sisäpintaa / ymmärtää / mistä minä puhun”.

Mutta mitä oikeastaan hätkähdimme? Tuskin silkkaa “epäsovinnaista” aihetta, sen “suorasukaista” käsittelyä. Saarikoskea lukiessa herää samantapaisia tunteita tämän tästä, kulki puhe missä hyvänsä. Niissä on kyse, en perustele pidemmälti, todentunnusta, sekin suuren runouden ominaisuuksia. Tiedämme, että runoilija sepittää; yhtä kaikki uskomme mitä hän sanoo: “noin on tapahtunut”, kokemus on aito.

Kuitenkaan säkeissä ei selvästikään ole “kyse”vain tästä. Tosin runoista usein luetaan (vain) kirjoittajan omia kokemuksia ja elämäntapoja – eräskin arvostelija valisti lukijoitaan, että Hämärän tanssit sisältää “Saarikoskelle niin luonteenomaisia putkakokemuksia”. Totta, tuossakin ahtaassa paikassa tämä epäilemättä on ollut, mutta runossa kokemuksesta tulee jotakin muuta, se palvelee muita tarkoituksia.

Ylevämpiä, jalostuneita? Joskus, mutta ei välttämättä. Asian ydin on siinä, että kokemuksista runossa tulee kielen materiaalia ja että ne näin saavat uusia merkityksiä – ja usein, Saarikoskella aina, vieläpä loputtoman tuntuisesti: niin että emme voi kertakaikkisesti päättää, mistä runossa “oli kysymys”.

Tutkimme vielä rivejämme. Modernin runouden tutkijoiden kielellä voimme sanoa, että ne ovat kuva, joka muodostuu suhteista, sekä kuvan omien elementtien, että kuvan ja sen esittämän asian välisistä. Kuva on aina niin-kuin, tai vähän-niin-kuin; rinnastusta (häpyhuulet / pilvet ajatukset) ja vertausta (niin kuin kaikki elävä).

Toisin sanoen, siis niin kuin iskelmänikkari kirjoittaa: “mieleni on synkkä kuin syksyinen yö”? Ei. Toivon, että tosiaan pysähdyt tähän, sillä tämä on olennaista, tulevienkin lukuyritystemme kannalta. Iskelmänikkarin (taikka jonkin koskenniemen) kuva viittaa yleensä johonkin selvään, kiinteään ja pysyvään. Hän niin sanoaksemme lukitsee tekstinsä, pyrkii varmaan ja luotettavaan kokemukseen. Puhutaankin, että runot kohottavat, antavat aavistuksen ikuisesta, auttavat kestämään yms. Saarikoski taas, moderni runoilija, sivuutan enemmät perustelut ja kuvansa viivatekniikan, sanon vain: jättää kuvan itsenäiseksi, niin että se vaikkapa Kleen (Saarikosken mielitaiteilijoita) akvarellin tavoin ei esitä mitään, ja viittaa, jos jonnekin, vain itseensä, ts. muualle runoon, muualle kirjoittajan tuotantoon, (kaikkeen) muuhun kirjoitettuun tekstiin; sangen kauas siis.

Niinpä, lukeaksemme rivimme vielä kerran, niitten “niin kuin” voidaan käsittää niveleksi, jonka varassa kuva helposti kiepsahtaa ympäri. Mikä näytti abstraktilta ja ikuiselta, “kaikki elävä”, “ei halua mutta haluaa”, onkin kokemus, mikä kokemukselta (“häpyhuulet paisuvat kun nuolen niitä”) taas on vertausta ja kuvaa. Ja nyt kysymme: mitä esittävää?

Päädymme selaamaan kirjaa (mikä onkin paras tapa aloittaa, tehden kuten runon puhuja, joka kertoo: “menin metsään otin käteen / tarkastelin väriä, puraisin palan kielelleni / maistelin syljin pois”.

Kirjassa lukee myös, että “toteutumaton raha on häpeäksi pankkiirille”. “Tämä on Apeiron / koskaan päättymättömän kasvun ideologia / että sinun on pakko / ajatella ajatuksesi loppuun / illalla”, siinä lukee. Ja heti ensi riveillä on “tyttö”, “kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä ja sanoi: / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään”. Kerran tyttö istuu kannolla, itkee, en voi mennä kotiin, minä olen eksynyt. “Miksi sitten tulit tähän metsään vaikka minä kielsin / Kun minä en tiennyt mitä eksyminen tarkoittaa.”

Vielä on “Aristoteles”, joka purjehtii laivalla nimeltä Lady Ellen, istuu “täyttyneen unelmansa kajuutassa”, katselee merta.

“Ei halua mutta haluaa.” Apeiron: antiikin kreikkalaisten käsite, joka tarkoitti äärettömyyttä, koskaan päättymättömyyttä; hyvin paha asia heille. Ja muuan Aristoteleen ajattelun periaatteista sanoi vähän yksinkertaistaen, että mikä on mahdollista, toteutuu myös. Kaikki poimintomme kantavat samaa teemaa, yhtä runon keskeisistä: se on inhimillisen ja historiallisen kehityksen pakonomaisuus. Ns. Tiarniatrilogiansa ensimmäisessä osassa Tanssilattia vuorella Saarikoski pani toivonsa paluudeen, näki maailman labyrinttina, mutta piti sen purkamista mahdollisena. Nyt hän tokaisee: “labyrintti oli pelkkää petosta, minä itse sen / rakensin.”

Kun en tiennyt mitä eksyminen tarkoittaa. Tulkitsen: ei, että tyttö ei ymmärtänyt kieltoa, vaan: hän meni metsään, koska halusi – hänen oli pakko – saada tietää, mitä eksyminen tarkoittaa. Ja että näin on käynyt, ja käy, kaikille, koko ihmiskunnalle, aina. Hämärä runon nimessä on myös Herakleitos, toinen antiikin filosofi, Saarikosken kääntämä (Yksi ja sama, Otava 1971). Ja Hämärä on hämähäkki, joka tanssii verkossaan, joka on yksilöllinen, sen “kasvot ja sormenjälki, se “hajoaa illalla / sitä ei voi korjata hämähäkki ei kuole”.

Tässä on toinen runon teema, edelliseen liittyvä. Herakleitos opetti, että alku ja loppu ovat yksi ja sama, ja että kuolemaa ei ole, jos se tosiaan on loppu, tyhjiin raukeamista. Hämärän tanssit on kirja tällaisen kuoleman kaipuusta, joka kuitenkin nähdään turhaksi. Tyhjiin voi raueta vain sellainen, joka hämähäkin, siis luonnon, tavoin ei tiedä; ihminen, joka tietää (puhuu, kirjotitaa, kuuntelee, lukee; ja siinä kaikki) on siksi aina suuntautunut johonkin muuhun, aina muuttuva ja kehittyvä; hän kaipaa aina, niin sanoaksemme kuoltuaankin. Kaipaa, eikä tiedä mitä, ja juuri siksi kaipaa: kaipaa tietää. “Enkä minä tiedä minkä nälkä minulla on”, on Saarikoski muualla sanonut. Ja Hämärän tansseissa lukee: “kun olen lähtenyt tietämään / mitä nyt en tiedä”.

Tästä puhuvat myös alkurivimme, runon ainoa suoranaisesti seksuaalinen viittaus, ja siksi, luulen, Saarikosken piti lopettaa niihin, aloittaa minun: äidin, naisen, takaisin kohtuun pääsemisen turhasta kaipuusta; kuoleman mahdottomuudesta.

Niin, ja Saarikoski elää keskellämme, tässäkin jutussa, eikä kuole, siksikään, että tämäkin täytyy lopettaa kohta, jättää kesken. Saarikoski tiesi itkeä tätä jo ennalta: “Ennen, jos muistat, me keskustelimme, nyt olemme keskustelun aihe”; niin kuin näemme. Voimme, ja meidän on pakkokin, yhtyä itkuun, mutta lopettaa sitä emme; ja tarkoituksemme onkin tässä ollut vain tähdentää, että runoja voi, saa ja täytyy tulkita, niistä keskustella – jo siksi, että ne itse ovat tulkintaa, keskustelua, kieltä. Ne välittävät kokemuksia, jotka ovat kielen ulkopuolella, kuten lapsuus taikka kuolema. Mutta jos niiden mieli olisi vain hiljaisuudessa, sanoitta omaksuttavissa, miksi ne sitten olisi kirjoitettu? Otamme todesta, ja haasteeksi, Saarikosken lupauksen: “yritän puhua niin yksinkertaisesti, että aikuinenkin ymmärtää”.