Julkaistu Parnasossa 8/2006

Charles Bernstein: Runouden puolustus.Runoja ja esseitä, 254 s.Toimittanut ja suomentanut Leevi Lehto. poEsia 2006.

Opettajan täytyy voida kuvata runouden käsittämättömyys käsitettävällä tavalla. Charles Bernsteinin menetelmä ja teoria on yksinkertainen; runoilija puhdistaa sanan, tuottaa kirjaimia. Etsimällä kaikki merkitykset ja kumoamalla ne Bernstein pyrkii synnyttämään kieltä, joka samalla kertaa sisältäisi kaikki ja lakkaisi ne.

Bernstein on akateeminen, mutta akateemisille ihmisille kaiketi hyödyksi. Luonnolliselle runoilijalle Bernsteinin käsitykset ovat suuressa määrin itsestäänselvyyksiä, joskin tietysti kirkastettuja. Olen kutenkin itsestäänselvyyksien kirkastamisesta yhtä hölmistynyt kuin kissa, joka katselee puuhun nousevaa koiraa.

Runouden puun jokaisen oksan päässä kukkii ainutlaatuinen kukka, joka pitää itseään tähänastisen kirjoittamisen historian huipentumana. Ja jos on alimmassa oksassa, kääntää puun kyljelleen. Kissa hyppii puussa. Koira ei kykene siihen – kun seuraat sitä, paluuta ei ole, joudut lakien ja filosofioiden akateemiseen mielettömyyteen.

Bernsteinilainen ajattelu ei ole uutta, ainoastaan täsmennettyä ja ohjelmallista – ei uutta, mutta palautumattomuudessaan ja humanistisessa tieteellisyydessään täsmällistä ja laillista. On hyvä rakentaa laki, joka pakottaa anarkiaan. Mutta esimerkiksi Alpo Jaakola kirjoitti jo 60-luvulla: Taidekäsitykseni on ei ole.

Esseistinä Bernstein maksimoi runouden luonnolliset taipumukset. Jokainen lyyrikko joutuu tutkimaan kirjoittamaansa kirjain kirjaimelta, sana sanalta. Bernstein kokoaa nämä tutkimukset alfabeettiseen maksiimiin. Kirjaimet synnyttävät sanoja, ajatukset muuttuvat kirjaimiksi, aakkosiksi muuttuneet sanat kokoavat merkityksiä, esteettisiä arvoja, historiaa – likaantuvat. Likaantuneet sanat on puhdistettava, palautettava kirjaimiksi, kirjaimet on kadotettava, merkityksistä on päästävä eroon.

Modernismi saa alkunsa siitä, että muodosta päästään eroon. Hyvin pian irrottaudutaan yleisistä merkityksistä – yksinkertaisesti jo siitä syystä, että yhteisölliset merkitykset, perheet, kodit, uskonnot ja isänmaat menettävät asemansa. Viimein päädytään semiotiikkaan: jokaisen sanan juuret on tutkittava, historia purettava. On oltava hereillä.

Mutta Bernstein vaatii runoilijalta vielä enemmän: on päästävä eroon omasta äänestä, niistä rakennelmista ja merkityksistä, joita runoilija luo py­syäkseen hengissä. Runous on vain nyt. Runous voi syntyä vain tässä ja nyt.

Ongelmaksi muodostuu se, että ihminen, runoilija täydesti hereillä, synnyttää oman äänen, niin kuin varis tai mustarastas. Tiedän itsestäni, että alan kirjoittaa aina raivokkaasti jotakin aivan uutta – olen kuin syntynyt vasta, hereillä, läsnä – tässä ja nyt – mutta silti kaikki kirjoittamani teksti tuntuu myöhemmin luettuna saman lähteen vedeltä.

Bernsteinilta kysytään, että eikö olisi hyvä kirjoittaa runoja nimettömänä eikä hän pysty välttämään sitä huomiota, että se saattaisi olla runoudelle hyväksi, mutta olisi epäoikeudenmukaista runoilijaa kohtaan.

Oman äänen ongelma on sama kuin sanojen synnyn ongelma. Lyhyessä historiankirjoituksessaan ”Ikimuistettavuuden taide” Bernstein vastaa lähes kaikkiin kysymyksiin paitsi siihen miten sanat saivat alkunsa.

Mikä on se oma-äänisyys, jota vastustetaan? Leevi Lehto huomauttaa, että Bernsteinin runous suuntautuu ”oman äänen” ajatusta vastaan ja koko ajan purkaa ”lyyrisen minän” ideologiaa, paitsi että: kaikessa mitä tässä on sanottu yksilöllisyydestä, kriittisyydestä, avoimuudesta jne. on kuitenkin todettava, että runoilija antaa persoonallisuutensa pidäkkeettömästi kyllästää runoutensa.

Eikö tämä ole hölynpölyä? Tällä voidaan tarkoittaa vain sitä, että runoilijan oma ääni ei ole hänen oma äänensä ellei se ole sitä.

Runoilijalla ei ole lupaa tehdä itselleen ääntä, hyvä, mutta hänellä ei ole myöskään lupaa koskea tuottamaansa tekstiin – ei lupaa itsekritiikkiin?

Itsekritiikki on luonnollista tunteelliselle ja älylliselle kirjoittajalle; Bernsteinin aistiälyiselle teknologialle itsekritiikki on häpeällistä.

Pidäkkeettömyys? Objektiivisuus? Historian ja merkitysten purkaminen, tietoiseksi ja tajuiseksi tuleminen, hetkeen vapautuminen, tämä kaikki on inhimillistä pyrkimystä. Tulee mieleen Paul Klee, tai Majakovski. Majakovski oli robotiikan Bernstein, Bernstein on teknologian Majakovski.

Esseessä ”Miten tyhjä onkaan leipävanukkaani” Berstein on hulvaton, ja Lehdon käännöstyö parhaimmillaan. (Mielelläni näkisin Bernsteinin esseistiikkaa erityispainoksena!)

”Omahyväinen runoilija uskoo, että koko maailma on hänen runonsa.” Mutta entäpä jos runoilija ei usko, että maailma on aistien, tunteiden, älyn sepitelmä?

Omassa objektiivisuuden vaatimuksessaan Bernstein on hyödyllinen – mutta erittäin omahyväinen eikä näe metsää puilta. Sitoutumalla omaan taidekäsitykseensä hän sitoo itsensä myös ainutlaatuiseen omaan ääneen, vaikka kuinka väittäisi sitä vihaavansa. Jos Sandburg kirjoittaa ilosta todistajanlausunnon, ei häntä kannata moittia valehtelijaksi. Ja on väärin lainata Blakea hyödyttäkseen omia objektiivisuuden vaatimuksiaan, kun Blake nimenomaan vannoo tunteiden nimiin.

Bernsteinilla on tapa teroittaa aseensa niin kuin opettajilla yleensä. Sanoin kerran oppilailleni, että tunnen runoiljoita, jotka syyllistyvät tiettyihin virheisiin, ”omahyväisiä” runoilijoita. Yllätyksekseni jouduin havaitsemaan, että kaikki oppilaani ottivat huomautukseni itseensä. Tällaiset huitaisut sattuvat jokaiseen. Silti lausuma on merkityksellinen. (Mm. tätä ilmaisua Anna-Maria Tallgren käytti Leinosta.)

Kritisoin Bernsteinin negaatioita. Puolestapuhujana hän on oivallinen, mutta kieltojen ja rajojen rakentajana petollinen.

”Perinteiden mitallinen runous on 2000-luvulla kuin seksi verkon läpi.” Hyvä. Mutta huomautan, että 2000-luku on seksiä verkon läpi. Tai: Se, että käytän vanhoja sukkia, ei tarkoita, että käytän toisten miesten likaisia sukkia.

Ei opettajalla tai teoreetikolla ole oikeutta määrittää sitä rytmiikkaa, jolla lintu laulaa.

Bernstein on kuitenkin luettava, aivopesu. Runoilijalla, aivan samalla tavalla kuin kenellä tahansa, on taipumus uskoa sanaan, kirjaimiin, kirjaimellisesti – mutta ennen kaikkea uskoa merkityksiin (jotka saavat sanat näyttämään hautakirjoitukselta.) Tai mikä pahinta, runoilijalla on taipumus pitää itseään oman äänensä vankina, tarkoituksellisesti rakentaa itsestään merkkituotetta.

Mikään ei ole terveellisempää kuin oikku, mitään niin puhdistavaa ei ole kuin se, että kirjoittaa mitä tahansa, tolkuttomasti, hereillä – ja se, että vasta sitten huomaa olevansa täysissä järjissään. Mieleeni palautuvat juopot taolaiset hullut runoilijat, joita Kiinassa esiintyi ennen ajanlaskumme alkua.

Runoilijana Bernstein näyttää ennen kaikkea esitaistelijalta, omien teorioittensa uhrilta. Esimerkiksi runoilija Kari Aronpuro, mm. teoksellaan Kirjaimet tulevat, lyö runoilija Bersteinin sata nolla.

Luen Bernsteinin runoja ikään kuin kuuntelisin vallankumouspuheita sen sijaan, että katselisin vallankumousta. Bernstein kirjoittaa:

Joskus, yksin yöllä, vaipuessa

johonkin unen tuolle puolen,

hermona hutkien kierteen & kaarteen

sääntöpuolia ennakoita,

ryömien kohti sitä asemaa joka

on tulinen kuin kehtolaulu, horjahdellen

Poimin palan runon keskeltä. Kysyn: Kuinka monta tällaista runoa tulee kirjoittaa? Eikö yksi riitä kirjoittamisen historian lopettamiseksi? Onko hetkessä, tässä ja nyt tuotettua lyriikkaa mahdollista kääntää? Ja mitä järkeä siinä on? Eikö käännöksen tulisi olla omaehtoisen ja satunnaisen inspiraation tuote – ei käännös lainkaan vaan vastaus. Entä suomenkielen ja englanninkielen valtava syntaktinen ero? Leevi Lehto puhuu kääntämisen ongelmasta asiallisesti, mutta näyttää kunnioittavan Bernsteinia niin paljon, että tyytyy paljolti suomentamiseen.

Joitakin todella mielenkiintoisiakin tekstejä toki löytyy. Bernsteinin englanninkieliset runot kykenevät jopa herättämään lukijan hetkeksi – suomenkieliset versiot pääosin ainoastaan rasittavat. Voi hyvinkin olla, että englanninkieli on kadottanut oman historiansa – suomenkielellä tähän teknologiseen objektiivisuuteen pääseminen vaatii hitosti työtä, meidän sanamme ovat joka reunalta liimaa täynnä.

Luonnollinen taiteilija lentää puuhun vapaasti laulamaan, mutta näyttää siltä, että hän kohtaa siellä Bernsteinin, joka on noussut tyvestä puuhun. Mies sanoo: Puhun mielettömiä, että te ymmärtäisitte puhuvanne vielä mielettömämmin kuvitellessanne käyttävänne sanoja mielekkäästi.

Bernsteinilaisuudessa taiteilija luopuu taiteesta taiteen vuoksi, runoudesta runouden vuoksi, synnyttääkseen mitä tahansa – todistaakseen että ru­nous on runoutta ja elää vain silloin, kun kirjoittaja on menettänyt merkityksensä. En ole lainkaan varma siitä, että kirjoitetun runouden historia kuolee Bernsteiniin. Sanat löytävät itselleen uusien merkitysten paljastajia. Merkityksiä merkitysten takaa. Ehkä, suomeksi sanoen, jopa syntysanojen synty­sanat.

Älkää, hyvät bernsteinilaiset, vain tehkö merkityksettömyydestä merkityksettömyyden merkityksetöntä merkitystä.

Runouden, lukijan ja runoilijan monimutkaista suhdetta ei voida purkaa sillä tavalla, että jokainen tämän draaman näyttelijä luopuu yhteisestä juonesta, pyrkimyksistä. Kari Aronpuron Pomon lumo osoittaa, että jonkun näistä kolmesta on otettava vastuu.

Koira riemastuu kissan hulluudesta vain siksi, että se on pohjimmiltaan akateeminen ja kunnioittaa lakia – vain suuressa järjestyksessä on täysi anarkia mahdollinen. Leevi Lehdon kokoama teos on vain erään runouden puolustus – ja oikeastaan perimmältään hänen oma uskontunnustuksensa ja nimenomaan siinä mielessä riemukasta luettavaa.

Runous on runoutta. Miksi? Sitä en tiedä.

Kaaduin pyörällä, kun aloin ajatella pyöräilyn omituisuutta. Kompastuin kävellessäni, jos ajattelen jalkojeni liikkeen omituisuutta.

Älyllinen ajattelu on naurua kielen ja kaunopuheen mustassa aukossa; koska rakastan vapautta – kieltäydyn tulemasta ymmärretyksi.