A review of Charles Bernstein: Runouden puolustus. PoEsia 2006, published in Nuori Voima 1-2/2007

Olen aina pitänyt lyriikkaa kirjallisuuden lajeista vastenmielisimpänä. Usein inhimillinen huomionkipeys saa liikuttavimmat ilmenemismuotonsa juuri lyriikan alueella. Tasapuolisuuden periaate vaatii kuitenkin, että kallistan korvani myös runouden ystävien puolustuspuheille. Ryhtyessäni lukemaan Charles Bernsteinin tuotannon pohjalta koostettua tekstikokoelmaa Runouden puolustus joudun riisuutumaan ennakkoluuloista ja seuraamaan vihollisteni argumentointia avoimin mielin.

Kirjan esipuheessa Leevi Lehto antaa ymmärtää Charles Bernsteinin olevan kova luu nykyrunouden kentässä. Koska vieroksun runoutta, en tunne Bernsteininkaan tuotantoa ennalta. Tunnen kyllä John Ashberya, jonka intellektuaalisena sukulaisena (ilkeänä äitipuolena?) Bernstein on joskus mainittu. Ashberyn nimi kieltämättä on jo sinällään vahva peruste nykyrunouden olemassaololle; esimerkiksi Leevi Lehdon suomentaman Vuokaavion kohtelias, maltillinen ja asioista perillä oleva puhetapa herättää minussa kunnoitusta. Olisi hyvä, jos muutkin runoilijat viitsisivät keksiä itselleen yhtä hienostuneet käytöstavat.

Runouden puolustus ei yritäkään toimia sisäsiistinä runo- tai esseekokoelmana. Kirjan tekstimassa koostuu eri lajityyppien ristisiitoksista: ”Absorptio ja keinotekoisuus” on säkeisiin pilkottu kirjallisuustieteellinen essee, ”Sotajuttuja” näyttää paria murtumaa lukuunottamatta aforismisikermältä, ”Normaalien ihmisten tunteita” nivoo readymade-henkisesti yhteen käyttöohjeen, virallisten kirjelmien, kirja-arvostelun yms. tyylejä. Kirjan nimikkoruno on dyslektisilla kirjoitusvirheillä ryyditetty vastauskirje Brian McHalen esseeseen.

Lisäksi mukana on muidenkin kirjoittajien – Mallarmén ja Leevi Lehdon – runoja, joita Bernstein on käyttänyt omien kokeilujensa materiaalina.

”Lentokone on hyödyllinen. / Ihmisten tulisi jatkuvasti auttaa köyhiä. / Vaimoni tahtoo, että lähden Zürichiin. / Politiikka on kuolemaa. / Kaikki nuorukaiset tekevät typeryyksiä. / Espanjalaiset ovat kauheita koska he murhaavat härkiä.” Katkelma on runosta ”Venäläinen baletti”, jossa Vaslav Nijinskyn muistelmien mielenmaisema ja moraali kiteytetään 31 ytimekkääseen lauseeseen. Tässä lehdessä vuonna 1993 (suppeampana versiona) ilmestynyt ”Runoustesti” pohjautuu kiinalaisen kääntäjän Bernsteinille osoittamaan kyselyyn: ”Viittaako rahti lastiin vai vesitse, maitse tai ilmateitse / korvausta vastaan kuljetettuun kuormaan? Vai tarkoittaako se / tällaisesta suoritettua maksua? Vaiko rahti- / laivaa? Ja kun sanot tavaroitu matka, / tarkoitatko miellyttävää matkaa vai hyvää junaa, / jossa on hyvin varustettuja tavaroita? Mutta miksi, näin ollen, / panet ilmaisun unelias ystävä nominatiiviin? Entä / kun kirjoitat runossasi ‘Miksi en ole kristitty?’: / Aina sinä paiskaat sen alas / Etkä koskaan / nosta ylös‘, mikä on se?

Yhdysvalloissa Bernsteinia kuulemma pidetään humoristina. Leevi Lehto reagoi kirjan esipuheessa tätä itsestäänselvyyttä vastaan ja puhuu Bernsteinin prosofian ”älyllisesti kontrolloidusta surusta”. Naurun ja surun dialektiikasta ei mielestäni kannata sen enempää saivarrella, sillä esimerkiksi yllä siteeratut runot voi lukea mainiosti pelkkinä vitseinä. Eikä tämä ole mikään puute, tunteehan kirjallisuuden historia paljonkin hyviä vitsejä. Erityisesti minua huvitti runon ”Muuratin kädet” jylhä transsendentiaalinen romantiikka: ”Muurarin kädet ovat muurarin / olkapäiden mielikuvituksen / tuote. Kyvyttömyyden kannattamina, / odotukseen riittävinä, ne ovat / avuttomien lupausten ja lausumattomien toiveiden / lopullinen päämäärä.”

Vaikka Bernsteinin tyyli voi näyttää hahmottomalta ja hajanaiselta, hän vaalii muutamia esteettisiä ihanteita. Yksi niistä kiteytyy termiin antiabsorptiivisuus eli ”läpäisemättömyys”. Bernsteinia ei kiinnosta tyylin ja havainnon täsmällisyys, aidon tunteen pukeminen sanoiksi eikä latteudessaan vaivaton kommunikaatio. ”Minä puolestani toivoisin että jotkut runot saisivat lukijat sanomaan: ‘Helvetti, en tunnista tuota paikkaa tai aikaa tai tämän lauseen ”minää”. Se on minulle vieras.’” Tällainen läpäisemätön runo alkaa tietenkin vuotaa heti, kun antiabsorptiivisuus ymmärretään sen julkilausuttuna muotoperiaatteena. Siksi Bernstein puhuukin absorption ja anti-absorption välttämättömästä keskinäiskytköksestä. Helposti lähestyttävän tusinaviihteen imukyky ja korkeakirjallisemman tyylin lumovoima toimivat samalla periaatteella mutta vetävät lukijaa vastakkaisiin suuntiin. ”(…) ei-absorptiivisin keinoin mahdollistettu voimakkaampi, teknologisoitu absorptio voi johtaa lukijan absorpoitumiseen tavallaan ideologisempaan tai poliittisempaan tilaan; ellei peräti – vähemmän ohjelmallisesti ilmaiseten – sellaiseen, joka todella voi ilmaista: ei korvikkeeseen vaan, lopultakin, itse asiaan.”

Useimpia Runouden puolustuksen tekstejä ei ole kovin vaikea hahmottaa reaktioiksi johonkin kulttuurikeskustelussa vallitsevaan totalisoivaan ideaan. Jos joku hölmö erehtyy vaikkapa esittämään uuden yleistävän määrittelyn runoudesta, Bernsteinin tapaiset vastarannan kiisket rientävät oitis kumoamaan sen kirjoittamaan tuohon määritelmään sopimattomia runoja. Asenne on terve, mutta toisinaan tulokset jäävät laihoiksi. Jos esimerkiksi jokin metakriittinen ajatus on runon ainoa koukkku, runo tyhjenee merkityksistä heti lukijan oivallettua tuon koukun. Outoa kyllä, monet vitsit lakkaavat naurattamasta kun ne on kokonaan ymmärretty.

Ääänikäännökset ovat yksi Bernsteinin muotokokeilujen laji: vieraskielisestä tekstistä muovataan uusi versio pelkkää äänneasua seuraamalla. Esimerkiksi Leevi Lehdon runon säe ”Olen sanonut tästä jo monta kertaa” kuuluu Bernsteinin äänikäännöksenä: ”O when sanity tasted of muffled curtsy.” Näitä runoja ei varmaankaan ole tarkoitettu pelkiksi hahmopsykologian havaintoesimerkeiksi – luultavimmin ne liittyvät Bernsteinille tärkeään kommunikaation teemaan. Sen kummempia merkityksiä en kuitenkaan saa äänikäännöksistä irti. Toki tästäkin voi bernsteinilaisessa hengessä jaaritella loputtomasti: miksi runon pitäisi uskotella olevansa ”kestävä” tai ”ehtymätön”, miksi kaikesta täytyy etsiä syvempiä tasoja?

Ynseähköstä yleisasenteestani huolimatta on myönnettävä, että Runouden puolustus onnistui jossain määrin avartamaan arvostukiani lyriikalle suopeampaan suuntaan. Vapauduin muun muassa siitä ennakkoluulosta, etteivät kirjallisuuden teoria ja semiotiikka voi kiinnostaa aidosti ketään aikuista. Bernsteinin ajoittain puberteettiselta vaikuttava kielifetisismi ei ole pelkkää poseerausta, hän etsii uusia näkökulmia tosissaan. Leevi Lehto kirjoittaa, että runousaktivistina sattaa hyvinkin olla ”nykymaailman vakavasti otettavaan runouteen eniten vaikuttanut henkilö”. Mikä vakavasti annetaan, se on vakavasti otettava.