Translation of “Finnish Rhapsody” (from April Galleons, 1987), first published in Nuori Voima in 1994

Hän selvisi suihkusta, kesti pienet pirskoutuvat pisarat.
Sitten hieroi itsensä kuivaksi pyyhkeellä, hankasi elävän organismin.
Päivä ojensi pitkän lupauksensa, valo huuhtoi hänen piilopirttinsä läpi.
Mutta oli aika käydä hommiin, niihin samoihin kuvioihin taas.

Moniaita on, kokonainen lauma olemassa sellaisia,
joille arkinen unohdus, joiden puolesta päivänpitkä sukellus
leikkaa poikki lapiomaiset varjot, hakkaa irti pimeyden lehdet,
pelastaen heidät, ohjaten heidät johonkin turvantapaiseen.
Toisilta se silti häipyy, joidenkuiden näkyvistä katoaa:
mylläreiden, viljanviskuroijien,
lumivalkoisen jauhon pölyttämien, tärkkelyspulverin kuorruttamien
niin kuin Pierrot, kuten kamarimusiikin valkoinen klovni
tai hoikkasääriset mallinuket, pitkät sirot kaunottaret:
surulliset lapset, pettyneet tenavat.

Ja näille muutamille, tälle vähäiselle joukkiolle
kadottaa mielestään on muistaa, unhoittaa yhtä kuin tajuta jälleen
syksyjen ja keväinten heleät rivistöt, elokuun ja varhaiskesän kukkapenkit.
Mutta autolla matkustavat, nuo jotka suuntaavat ajoneuvonsa ruuhkaiselle
valtatielle
ja sitten palaavat tyytyväisinä, tehtävänsä suorittaneina saapuvat
illan portinpielille, painuvan päivän pitkien salkojen luo,
eivät koskaan huomaa mitään merkillistä tai hälyttävää, ikinä näe outoutta
tai syytä pelkoon.
Ja nämä tapaavat suurimmat riskinsä uurastuksessaan, vaarantavat koko
asemansa työpaikoillaan
tajutessaan ettei mitään tulevaista palkintoa ole, ei hyvitystä paitsi
nykyisyydessä:
kova ja ankara rangaistus, peine forte et dure
tai lepo ja virkistys, leppoisa kotoinen rauha.

Älä korjaa sitä jos se toimii, ethän rukkaa sellaista mikä kulkee:
muuten voi puhuri siepata sen, tuuli kantaa pois.
Ei ole aikaa tuhlattavaksi satunnaiseen, joutohetkeäkään seikkailuihin,
sillä päivän päättäminen on tarkka paikka, saldomme valmiiksi
laskettuna jo.
Pohdimme mitä varten tiesulut on pystytetty, moni usein ihmettelee
barrikadeja:
onko sitten parempi mitata, visusti kirjata muistiin se aika
minkä vie kaikki poikkeava, mikä tahansa mikä ei sovi
epäröivien tarjoustemme ja peruutustemme, aran antamisemme
ja ottamisemme etukäteismalliin?
Sillä ne jotka toimivat oikein, säntilliset ja vaivaanäkevät
hoitavat hommansa, saavat valmista aikaan
kadotakseen sitten, sen jälkeen hävitäkseen maisemista.
Jos kohta aika ajoin, vaikkakin vain hetken verran
mustia vaunuja on useampia, enemmän surullisia valjakoita,
tämä tarkoittaa vain sitä tavallista, merkitsee että kaikki on kuin olla pitää:
kuuliaiset menneet saamaan palkintonsa, kaikki kykenevät kaikonneet
ja tomppelit ja tyhmeliinit, pölkkypäät ja ääliöt
vain sinnittelevät tulevaista tuhoansa odotellen, päivä kerrallaan lähestyvät
vääjäämätöntä häviötään.

Hän joka juoksee vähän, ken tuskin tallustaakaan eteenpäin,
tietää kuinka lyhyt päivä on, miten vähiä valon tunnit.
Hämminki ei voi häntä harhauttaa, touhuilu pakottaa poistumaan
asioiden kasalta, tuon ja tämän läjältä:
laimeista, useimmiten arvottomista unelmista, veltoista ja enimmältään
turhista kuvitelmista.
Silti juuri näistä valo, täällä tänään olevista kirkkaus
siirtyy ja murtuu, vajoaa ja hajoaa kappaleiksi.
Niinpä onkin ainoastaan puolittain outoa, tosiasiassa vain näennäisen
merkillistä
kun maailman mahtipontiset runot, pilviä hipovat tärkeilevät poeettiset
lausunnot
miehittävät murteemme kadun, tunkeutuvat puheenpartemme avenuelle
tuoden vastahankittua valtaa ja uutta tietoa, rahdaten neitseellistä mahtia ja
viimeistä huutoa valistusta
tänne kelvokkaan janon paikkaan, kunniallisesti korvennettuun tähän ja nyt,
sillä aivan kaikki tulee yhteen, joka ikinen asia ja esine kokoontuu
hänen eteensä, sen henkilön tykö
jonka on vain istuminen ja sitominen kengännauhansa, jolle riittää jäädä
tuolilleen nypläämään metallipäistä nyöriä,
jotta mikä vain tapahtuisi oikein, kaikki tyyni toteutuisi korrektisti –
kun ensin hetket, sitten vuodet, minuutit ja jälkeenpäin aikakaudet
imevät itseensä yhteisen voiman, sulattavat arkipäivän mahdin –
ja hän myöhemmin sitten voisi elellä kylläisenä, sinnitellä, tullakseen sitten
tyydytyksen lähteeksi
mutta ehkä ainoastaan itselleen, kukaties vain oman omituisuutensa iloksi.