Translation of “Daffy Duck in Hollywood” (from Houseboat Days, 1977) from around 2002. Some translator’s notes here

Jotain outoa ryömii ylitseni.
Riittää La Celestinan livertää alku kipaleesta
“Sua Aattelin”, tai jotain mehevänpuoleista
Amadigi di Gaulasta, ja johan kaikki – uunituore purkki
Rumfordin Leivin-Jauhetta, selluloidikorvis, Speedy
Gonzales, Helen Topping Millerin tuotteliaan kirjoituskomuutin
Uusimmat, ynnä läjä paljastavia kuvia peessinharmaalla
Silkkipaperilla – tulla rämistelee sateenkaarisäleikön läpi siinä
Missä Pistachio Avenue tömähtää päin Highland Fling
Terracen korttelia 2300. Se piirrustajan pirulainen
Lupasi hoidella meikän irki tästä, ja katso nyt mitä hän nyt on
Minulle tehnyt! Rohjennenko edes kääntyä päin naamatauluni litskattua
Heijastumaa etähisissä pölykapseleissa, niin ovat keltatatautiset ja déconfit
Sen piireet – hupaa, arvaan-ma, jonkun puoskarifrenologin
Saniaissomisteiseen etehiseen, vaan ei sanan varsinaisessa mielessä
Seurallista. Mutta kaikki on tukehtumassa siihen mittaan että
Vaikenee. Vasta äsken ukkonen myllersi taivaalla Hannu
Hanhen autotallin yläpuolla, palauttaen tämän – drastisesti –
Hiilenharmaan hirsimökin auraksi
Guadalupe Hidalgon sopimuksen muistokuoressa. Äkkiä kaikki on
Kuvotusta. En tahdo mennä sisään enää. Riittämiin
Tapaa epämääräistä väkeä tällä smaragdilla viherkaistallakin – tai ei,
Ei väkeä: tulemisia ja menemisiä; mutinoita, läiskähdyksiä,
Onnellisesti pimahtaneiden molonpoikaiskapinain omituisesti
Jos kohta tehokkaasti varustettuja ratsuväkiä, höyhenisiä, pieneen
Valkeaan pahvilinnaan myllykourun yllä suunnattuja. “Ylös
Verkkaista virtaa, onnellisna ah niin?”
Se mihin päätyvä lie? Se verenpisarapunerrus
Anaheimin yllä luetutti madonluvut itselleen
Etnankokoisen ilotulitteen kajossa mikä viime tipassa räjähti
Carte du Tendreksi jonka oikeassa (ihanissa kidutuksissa
Valvottujen öitten parsalaastaria ympäröivän syyhytautisen
Hiekkurin kovettamassa) alakulmassa Amadis
Viekottelee prinsessa de Clèvesiä keskiöisiin virtsanlitkijäisiin
Thames-virralla Walletien (Waltin, Blossomin ja pikku
Skeezixin) seurassa Filmi-Ollin pelätyltä iltapukujen valtiattarelta
“Lainatulla” lameeproomulla. Odottakaa!
Seuraa ilmoitus! Tämä lavea, innottomasti polveileva
Kultivoitu Lethe (tuskin erottaa vappusalkoja ja
Helpotuksen Hotelleita sen rantain saroilta) vie Tophetiin, tuolle
Täytemaata vilisevälle ei-juuri-asuin-seudulle, josta
Eräät palailevatkin! Tämä koko hetki on vatsan-
Kurnintaa potevan jättiläisen nivus – jättiläisen joka nytkin
Kierii yllämme unessaan. Hyvästi puu- ja lehtiaihiot,
Nahkurinverstaat, vetiset niitut. Allegorian takku liian
Nopsaan purkautuu; madonsyömäin mahonkiharppuunain
Suihku on lähes kaikki mitä tornadoilta nähdä ehtii. Minulla
On vain pätkivä elämäni ajatuksissasi elettävänäni,
Mikä on kuin ajattelisi eri kielellä. Kaikki
Riippuu siitä, tuoko joku minut mieleesi.
Että tämä on keksintöä, ja nuo “toiset kerrat” itse
Asiassa sielun hiljaisuuksia, timantteja Styksin
Sametilla, merkitsee vähemmän kuin sietäisi.
Erinäisin mestariajoituksin käy päinsä vakuuttaa heidät siitä,
Että me elämme yhdessä ulottuvuudessa, he meidän. Kun minä
Ulkomailla kautta mustan turmeluksen rantain haen
Vapahdusta meille kaikille, ajattele sillä kielellä: sen
Kylläkin rääkätty syntaksi tarjoaa paviljonkeja
Jokaisilla uusilla hyvästeillä. Pastellit
Ambulanssit noukkivat kerkeät ja lennättävät lasaretteihin.
“Kaikki on palaa ja kappaletta¸ paljetteja, paikkoja oikeastaan; mikään
Ei seiso yksin. Miten luovalle kehityksellekin kävi?”
Huokasi Aglavaine. Jatkaen Sélysettelleen: “Jos hänenkin
Urotyönsä on oleva vain ei-ihan-yhtä-haukotuttava kuin muut,
Mikä meitä täällä pidättelee? Miksei nosteta kytkintä heti?
Minun on pysyteltävä täällä kun he istuvat tuolla sisällä,
Nauravat, juovat, pitävät hauskaa. Minun nuoruudessani
Makailtiin vankkojen vihreiden lehvien alla,
Muka huomaamatta miten ne tihkuivat
Taivaan akvaan, meitä olletikin koskettamattomien alueitten
Häivytettyyn ei-väriin. Ja niin me
Tulimme minne muutkin: fyysisen kestämisen öihin,
Tai jos käytöksemme päivin olikin anarkistisen
Korrektia, ainakin uusbrutalismin mittareilla, kaikki sulkivat
Suunsa aiemmasta sopimuksesta. Meidät kiidätettiin
Poies en bateau, mustan töherryksen suojissa.
Eivät keskenjäävät lähentelyt vaan lopputuotteen
Aavemaisuus. Totta, hulluutta olisi pyytää vähempää, mutta
Jos hän on tulos itsestään, miten paljon parempi
Hänelle että me olemme! Ja miten vähän lopulta
Tästä piittaamme! Tuon aikanaan kaksintaistelupistoolit
Sisältäneen rasian pahkuraisen silkinkö kohdalla
Yksin tunnustamme sen väriä? Tästä yhtään pidä en,
Luulen-ma, ja siltikin tälle itsemme epäonnistuneelle jatkolle on
Osoitettu suosiota Lontoossa ja Pietarissa. Jossain
Korpit rukoilevat puolestamme.”
Ja myrky heltisi nousemasta. Ja niin
Neito kuulusteli kaikki jotka siitä suuresta portista tulivat, ja yhden yhtäkään
Ei löytänyt ketä olisi kuullut Amadiksesta
Tahi tämän ensirakkaudesta ankarasta Aureng-Zebestä. Joitakin
Oli jotka tälle antoivat piut paut: koskapa kaikki
Määritelmän mukaan on täydellisyys (näin
Järkeilivät ulkoisessa pimeydessä he), miksei siis
Hyväksyä sitä sellaisna kuin se paljastua mielii? Kuin kun
Matalat pilvenpiirtäjät matalalla roikkuvista pilvistä paljastavat
Tykkitornin tuolla, Jugend-jyrkänteen täällä, ja viimein ehken
Kuvion, joka voi kantaa merkitystä, mutta pysyttelee
Kätkettynä sivunumeroinnin salaisuuksiin.
Ei mitä näemme, vaan miten sen näemme, merkitsee; kaikki
On samanlaista, samaa, ja me tervehdämme muutoksesta
Ilmoittajaa niin kuin muutosta itseään tervehtäisimme.
Kaikki elämä on keksintöä, ja kääntäen: tuo kädestäsi
Luiskahtava kapoinen nide ei ehkä ole
Puuttuva lenkki tässä näkymättömässä piknikissä jonka nostovoima
Hämärtää tajumme siitä. Sen tähden yövymme me
Taivasalla tällä suurella, vaalealla valtatiellä, verhottujen
Huolten, kuluneitten sanaleikkein estämättä. Aamu on
Väliaikainen. Kortsut messiin ja heittäytyös
Taivaanrannan yli kuni poika
Kalareissullansa. Kenkään ei todella tiedä
Tahi piittaa onko tämä kokonaisuus josta osia
Suvaittiin – muinoin – mutta laahustaminenkin edelleen on
Enemmän perinnettä kuin sen varjelu. Tämä leikki-
Hake pitää ne kiinnostuneina ja puuhassa kun taas iso,
Epämääräisempi aines voi päättää mitä tahtoo – mitä karttoja, malli-
Kaupunkeja, paljonko hukkatilaa. Elämä, elämämme
Ainakin, on välissä. Me emme piittaa
Tai huomaa enää että taivas on vihreä, papukaija
Yksi, mutta tiukka paikkamme on missä meihin panostaa se,
Petollisna, juonikkaana, lisää pyytäen
Ja ainiaasti tuoden mieleen kaiun, kesäpäivän.