From John Ashbery: Vuokaavio (orig. Flow Chart, Jack-in-the-Box 1994, translation into Finnish by Leevi Lehto); pp. 186-193

Meitä kiinnostaa kieli, josta te käytätte nimitystä hengitys,
jos se nyt on mitä meistä tulee, niin kuin luullaksemme on, vasenkätinen sanoi.
Joskus luun henen
jalkoihinsa viskaten, joskus ilmaisten, joskus ilmaisten ikään kuin lievää huolta, tie
on siinä määrin matkalaisten kovertama että onteloinen jo. Se vie päin kuolemaa.
Tiedämme tämän, ja silti vain rajoitetun ajan on toivonamme poimia
auringonkukka,
se poies viedä siitä missa seisoi, ylpeänä, pystypäisnä, bungalowinsinisen taivaan
alla, kaipuunaan aurinko,
ja tuoda sisään, muitten vajotessa samaan muottiin. Päivä
oli alkanut vaatimattomasti, mutta sitten edetessään kohentunut, kunnes vuoteeseen-
menoaikaan sen nähtiin tuoneen rikkautta, ainakin siis minulle, ja Sulle.
Joka ainut aiempi turha yhteysponnistuksemme oli kumminkin jo aikapäivää kuollut.
Ennen matkaanlähtoä olin silti rukoillut ilmalta hiukkaa myotätuntoa, niin kuin itse
asiassa kukin edeltäjänikin oli tehnyt,
mitenkään kärsimättä tästä. Ja vasiten jätin kysymättä hänelta, joka on minä,

sillä cult de moi on kuollut, riekaleina. Juuri sen päässä olin minä.
Kun aamuvarhaisella ryntää katsomaan mikä on muuttunut yöllä, monasti tuntuu kuin
seisahtuisi hengitys.
Mitä vanhempi henki, näemme nyt, sen enemmän kasvonsa valistaa se Sulle,
kynttilä kupeellas. Jos tekisin kuten kuka vain edeltäjäni on tehnyt,
saisimme kohta kaikki haeskella paikkaa jonne paeta kuolemaa;
hän kun nyt on vanhennut ja viisastunut. Vaan jos Jumalalle sopii antaa minun elää
aina nimipäivä-
kutsuihini asti, nilkkarenkaat lasken otsallensa henen, kenestä mun tulee runouteni,
henen
hampaansa paljastaissa hymytessään, niin kuin aurinko voi paistaa sateen läpi.
Sormellaan piirtäen vuoteeseen
jolla lepään hen selittää, miten kaikki oli tuiki tarpeen, miten hyvä että tie
koko ajan oli oma tieni: suihkuihin, ja jälkeenpäin, kun moni oli kuollut
jonka yhä luultiin elävän, aurinko
pilkisti esiin hetkiseksi, taputtaen auringonkukka-

vanhuksen harmaannutta päätä. Se on kuin minä, sellaisna kuin olen, joskin
auringonkukka.
Sen tähden meidän jokaisen tulisi keskittyä olemaan enemman “minä”,
sillä aivan kuten kukaan ei tulisi toimeen ilman aurinkoa, aurinko
suistuisi alas taivaalta jos katsoisimme ylös, yhä itsekeskeisinä, näkemättä kuolemaa.
On aivan sama minä viikonpaivänä päätät lähteä matkallesi. Päivä
on oleva oikea, ja läsnä. Ja kun jo painelet tietäsi, läsnä yhä. Aika tasoittaa hengitys
tulee vasta sen päivän rinteen tuossa päässä, missa henen
katseensa ei enää ole kovin tarkka. Siltikin hyvästelet henet, sillä tie
hohtaa kauempana, edessä. Et tarvitse päivää nähdäksesi sen. Ja vaikka miljoonia jo
onkin kuollut,
tärkeää on etteivät he luovuttaneet taisteluaan, kunnes Sulle
pääsin tuomaan varoituksen siitä mitä joku oisi tehnyt
jos useamman kuin yhden oisi nähty menneen samaan vuoteeseen.

Ja näin päädyin yoksi siihen kuuluun vuoteeseen
jossa Skotlannin Jaakko I kerran oli nukkunut. Keisarillinen auringonkukka
oli kaiverrettu sen päätyyn, tähtisuihkun keskeen. Sanon “keisarillinen”, vaikka hän
päivä-
työnään olikin ihan tavallinen kuningas, vain vähän muita säällisempi ehkä. Ja
seuraavana aamuna aurinko
viilsi säteillään heleänpunaisten verhojen läpi, ja olin kuin olisin kuollut. Vaikka eräät
kait jo toivoivatkin mulle kuolemaa,
se ei toteutunut silloin, eikä nyt, ja yhä tuo minä,
kuten häntä mielelläni kutsun, jatkaa harhailujaan, muista paljon piittaamatta, sillä
menneisyys on kuollut
kirjain mita häneen tulee. Niinpä taas henen
puoleensa kääntyen kirjoitin kirjeen, jossa tiedustelin mahtoiko hen tie-
tää, tai välittää, siitä miten tuo toinen siihen suhtautui, ynnä mitä väki muualla oli
tehnyt
pysäyttääkseen hänet vastaavissa tilanteissa. Henen vastauksensa, joka tuotiin
minulle yömyöhällä, kun edes tuulen hengitys
ei värisyttänyt puunlatvoja ulkosalla, yllätti minut suojatonna. “Jollei Sulle

anteeksipyyntöä tai protestia hän esitä, niin hänelle se kyllä sopii. Sulle
se taas tietää pahaa. Sinuna jäisin vuoteeseen
aamuvarhaisesta iltaan asti, odottamaan, ainakin kunnes aurinko
katoaa taivaaltamme ja menee kaltoinkohtelemaan itse kutakin ken on kuollut
ja kuoleman taloss’ matelee. On sato-onni mahdotonta, ei vaa’at keinahtaa voi
senttiäkään, niin kauan kuni hengitys
hänessä pihisee.” Kiitin lähettilastä ja poistuin varpaisillani mainitsematta sanallakaan
ajatuksistani henen
suhteensa. Eikö ole outoa että heti kun ryhdyt tuumasta toimeen, oli sitten päivä
tai synkkä yö, joku aina yrittää saada sinut jättamään sikseen, korostaen kuolemaa
mahdollisena sivuvaikutuksena. Minä vain en tohtinut, tahtonut, jättää rakastettua
poikaani. Meritie
täältä sinne jonnekin ilman jotakuta josta ideani kimpoaisivat kuin minä
itse, oli ajatusmahdottomuus minulle. Ja niin me ratsastimme yhdessä. Iltapäivä oli jo
lopuillaan kun edessämme vihdoin oli “Auringonkukka”,
kuten tuota valtavaa, rappeutuvaa vuokrataloa kutsuttiin. Totesin että arkkitehti oli
tehnyt

hyvää tyotä: tilaa riitti, oli päiväkoteja ja katettuja käytäviä. Silti, kun hän oli tehnyt
työnsä, ihmiset eivät pitäneet siitä. Kukaan ei suostunut muuttamaan taloon. Se oli
kylmä ja persoonaton. Sulle
se silti oli kuin paratiisi. Pitkät, eksyttävät käytävät joiden poikki aurinko
tasavälein viilsi, olivat hämmentäviä kuin casbach-hedelmä, ja toiminnallisesti kuollut
tenniskenttä-alue vartiotorneineen sai ajattelemaan itseänsa kuolemaa,
jonka lahjoittamia niiden täytyi olla: hämäykseksesi, odotellessasi, aina henen
kosketustaan. Niinpa siis öisin riittikin puuhaa, mutta siellä sovelletun kokopäivä-
siestan aikaan vain uneksuit, huoletonna, ja voit kohtuullisen hyvin. Yhdenkään sian
hengitys
ei liikuttanut mätäneviä rikkaruohoja pikku pihalla verannan edustalla. Sinä ja minä
päätimme nähdä nuo asiat paremmassa valossa kuin tapaus ehkä oikeuttikaan, ja
vuoteeseen-
päästyähän kaikki silti aina ratkeaa, ainakin toistaiseksi. Menin ulos, ja siellä oli
auringonkukka
jonka poimittuani näin tyhjäksi, lintujen syotyä siemenet. Tietenkin on jokin tie

tai keino välttää tuntemasta yksinäisyyttä ja itsesääliä, mutta toistaiseksi mikään tie
ei ole avautunut edessäni, koen kumpaakin, vaikka yksikin jo oisi kyllin. Tehnyt
minkä tehnyt, monikin sanoo, mutta yhäkin mietin, josko, jos vain päivä
oisi ollut toinen, olisit kääntynyt ja kävellyt takaisin luokseni – maatessani siinä kasvot
vuoteeseen
painettuina – ja kertonut kaiken rakkautesi, kunnioituksesi, joka oli kuin hohto sinussa,
minä
kohteenansa, ja olisimme voineet mennä analysoimaan tilannettamme ja sen
nyansseja. Hengitys
oli toki kunkin yksityistä omaisuutta, ja niin sinä siis vähät välitit omastani, mutta nyt
kun henen
isänsä oli uutisissa, ynnä käynyt ilmi että moni muukin virkamies oli kuollut,
olisimme jo parissa vuodessa voineet unohtaa sen kaiken, elääksemme,
auringonkukka
ja aurinko, sateitten ja kuivuuden aikaan, niin kuin Afrikassa tehdään, tuttunamme
aina aurinko.
Kirjoitettu on, ja soitettu afrikkalaisella peukalopianolla, että ne jotka Sulle
uskoutuvat, luokses käyvät sitten muistitonna palatakseen, yksinäistä, tylsähköa
kuolemaa

varten korvamerkitään, ja ne taas, joiden luokse Sina käyt, eivät sure edes silmiin
katsoessaan kuolemaa.
Siksi on ehdottoman tarpeen että meille, seuraajille niin kuin seuratuille, tavallinen tie
on kyllin; vain sillä pysytellen voimme pettää kuolemaa, tyhmänlainen jos hän onkin.
Sulle
taas sanon: seiso vain kuin tikapuilla aprikoosihedelmiä poimien; selkä sinne, missä
aurinko,
ja kaikki menee ohi. Saat nähdä että olet tyytyväinen. Ei ole tarvis ravistella
kuivuneita auringonkukka-
siemeniä kodistaan. Itse asiassa joka ainoa ruohonkorsi on aikapäivää kuollut:
orjantappuroiden viistot, ojentuvat oksat tuskin heiluvat kun tuulen hengitys
käy savannilla. Jos hetkenkään kuvittelisin että viikonpäivä
merkitsisi suojaa, minulle, tai että niin kuin hanhi veden selästään, myös minä
yltäni erehdykset voisin ravistella, niin toki oisin tehnyt niin kuin kuka vain rehti
saarnamies vastaavassa tilanteessa on tehnyt:
pannut tuoreita ruuta- ja mesiangervonippuja maljakkoon pikkupöydälle, mistä
näkyisivät vuoteeseen;
kepilläni osoittanut, en syntejään, vaan naiseutensa ujoon, umpinaiseen kukkaan,
henen

joutsenuntuvansa kurttuiseheen laaksoon, ja siinä olisikin ollut kaikki, paitsi jos henen
vanhempansa saivat päättää. Me kaksi olemme kestäneet liki kuolemaa,
ja yhäkään ei mikään suojaa meitä pyyteiltä joita kuiskii auringonkukka;
öisinkin korviimme kantautuu sen koskaan-laantumaton hengitys:
se se tekee elämästä aseman, jonka ohi kulkee jokin lähiörautatie.
Ikävä että teit minkä teit; minä puolestani olin käynyt pitkäkseni vuoteeseen
ja kuulin miten jymisevin vaunuin lähestyi se päivä
ja sanoin: “Tämä on minun päiväni, jos kohta kuuluukin myos monelle, joka on jo
kuollut.
En sano tätä omistushaluisesti, vain tosiseikkana. Itse asiassa ojennan sen Sulle
kuten niin moni kunnianhimoisten rakastajain ja kirjailijain polvi jo ennen minua on
tehnyt.
Katso, näin minulle on tehty, tämä minuun kirjoitettu. Ota se pois minulta, minä
pyydän.” Ja hen nousi ja alkoi tanssia pikku tanssia, sitten pysähtyen äkisti
havaitessaan että aurinko

oli ohittanut lakikorkeutensa ja vain odotti, etta kotiin päästaisi sen vara-aurinko.
Kuolemaksenikin vain yhä koen jatkaa, ja vaikka henen
tyoläs onkin ymmärtää mun tekemääni, teen sen silti: Sulle.
Sieltä täältä riipienkin varmaan loytyy lyhykäinen muinaisaikain tie;
ja toki olen kohtuullisen ravittu ja vaatetettu, onnellinen, ja yöksi menen vuoteeseen
joka minusta on sangen kaunis. Ennen nauroimme ja hengitys
naurumme kanssa oli yhtä, jonkin uuden hassun jutun alleviivatessa opetusta, ja näin
päivä
sai aina kruununsa kunnes maa vihdoin paistatteli kuumuudessa, ja viimeiseksi aina
nauroi auringonkukka.
“Lujina pysykää, te kukoistuksenne jo ohittaneet! Kunhan itse kukin teistä on kuollut,
palaamme asiaan ja katsomme, miten ymmärrätte tämän mikä ihmisille on kuolemaa,
mutta todellisuudessa vain varjo siitä mitä Jumala on tehnyt
muille, auringolle, ynnä tälle joka olen minä.”

Heräsin, silti uneksuen yhä. Aivan kaikki mita minä
olin tehnyt, tuntui ennakolta määrätyltä, ja kun olin matkustanut pelossa, ja yksin,
aurinko
aina matkustanut myötäni. Yöllä nukkuessaan aina pelkää laskevansa vuoteeseen
mutta hän hyvittää sen viittaamalla meidät kohti ennen pitkää odottavaa kuolemaa
niin kuin opettaja kepillänsa liitutauluun kirjoitettuun ratkaisuun. Tie,
niin kuin hänen tiensä aina, on tutkimaton niin kuin ketun. Hänen ansiostaan
kukoistavat sekä maissi että auringonkukka,
ja sitten kummatkin hän sysää unholaan. Miksi? Jos tietäisin, kertoisin sen Sulle,
mutta koska kärsit paljon, vannon Sulle että ken on kuollut,
käy tietä joka valoa on unillemme, pelkkää riemua ja riehakkuutta. Kaipuussaan
henen
mielensa käsittää niin paljon, ja hen kertoisi sen meille, mutta hengitys
ei enää kulje. Silti tulee aika, pian, jolloin kaikki mitä kukaan koskaan lienee tehnyt
palaa houkuttamaan meitä; voimme mennä takaisin ja maistaa, toistaa sitä joka
päivä.

Näin toistaiseksi, joskin huominen on meidan päivä,
aurinko paistaa läpi verkkojen. Tässä olen: minä
sellaisna kuin olen, taikka tahdon olla, ja korvaan Sinut itselläni, esittelen: Sinä –
aurinko.
Kun kesä kutsuu, ja jokainen meistä toivoo että voisi olla keino, tie,
sakeita liian yöt, ja päiviä taas tuskin alettukaan tuhlata, Sulle
kerron arvoituksen jonka kuulimme jo ennen tuloamme: siitä miten paljon itse kukin
jo on tehnyt.
Tarinan opetus kumminkin on että kaikkialla aina läsnä olevainen auringonkukka
tuntee salaisuuden, ja välittää. Kuin ovi saranoillaan, niin hän vuoteeseen
käytyänsä kääntyilee ja kääntyilee, ja kääntyillessään kuolemaa
uhmaten sen riippulukon ruostehisen avaa: se poies lehahtaa ja hetimiten olen
ripitetty. Ota minut, minulle opeta henen
tiensä, mutta pyydän: älä sysää tuonelaan, en ole kuollut:
elän, vaikka vaikeasti käykin hengitys.

Tarina jonka hen kertoi poreilee minussa yhä, vaikka hen onkin jo kuukausia sitten
kuollut,
lepäämään käynyt niin kuin vuoteeseen. Kaikki mitä aikanamme teimme, minä Sulle,
Sinä minulle, merkitsee yhä, mutta aurinko vain vääjäämätta viittoo tielle kohti
kuolemaa,
vaikka se on vain hänen, ei sinun, minun tie. Hassua vain miten aurinko
voi kantaa sinut vierellensä henen. Ja kun sitten seisahdat ja lepäät, että tasaantuisi
hengitys,
muista sitä, nyt kun vihdoin olen tehnyt sen, ja täynnä siemeniä roihuu auringonkukka.