Authors Note (2002): Tämä on näyte Jyrkin kanssa pitkään kaavailemastamme keskustelukirjasta, jossa ikään kuin harmittoman kirjallisen juoruilun varjolla puhuisimme Pellisen – ja ehkä laajemmin suomalaisen modernismin – poetiikasta. Kyseessä on tuoreeltaan tehty osittaispurku tallenteesta lokakuussa 2002. Samoihin aikoihin tallensimme toisen keskustelun, jossa Jyrki mm. muistelee Pekka Parkkista ja Veikko Polamerta. Se julkaistiin editoituna Tuli&Savun kaksoisnumerossa 4/2002-1/2003. – LL, marraskuu 2005

Jyrki: … vastuita mä en kestä… mutta tästä mulla on yksi hyvä juttu…Westerberg asui ensin Katajanokalla jossain Carolus Enckellin kellarissa yks talvi ja mä luin sen tekstiä ja se luki mun tekstiä ja mulla oli hedelmätön kausi sillä oli pystyynkuolemisen kausi niin kuin sillä on aina ollut … ja sit se muutti … sit se iski jonkun eukon ja se muutti sinne Tehtaankadulle kun se sai asua siellä puoli-ilmaiseksi ja kuunteli Schuberttia ja sit mä kerran tulin sinne ja se sano että mulla on tässä yks tota… Tuomas sanoi että “tässä on vielä paljon tehtävää” että “tee nyt ja sitten tavataan uudelleen” … ja sit mä otin sen tekstin siinä ja luin, se olis kans tällanen hyvä parketti ja mä kuljin edes takaisin ja sanoin “hei hei ota se tota nyt kirjota nyt mä sanon” ja sit mä luin ne läpi jotain kymmenessä minuutissa ja se korjas, ainakin puolet niistä, ja sitten se meni Tuomaan luokse sellasenaan, ja Tuomas sano “mitäs tässä nyt on tapahtunut näähän on ihan kunnossa”, mihin Caius: “Jyrki luki ne..” ja Tuomas sanoi: “Ai jaa, siitä Jyrkistä on tullut yhteiskunnalle ylen hyödyllinen eläin”. Ja sitten mä mietin oliko tuo kohteliaisuus vai eikö se ollut…

Leevi: Siis tuo oli 60-luvulla?

Jyrki: Ei kun tää oli 70-luvun loppua, ellei 80-lukua… Niin että mulla on kova runouden harrastus, mutta mulla ei toi ateljeekriitikkous koskaan, mä en sitä koskaan ole harrastanut…vaikka se on kyllä kivaa…siinä ei paljon väsy… Piano-oppilaita mulla oli kerran mutta niillä oli niin huono rytmitaju, en mä jaksanut niitä opettaa…

Leevi: … niin, tota…[lukee Jyrkin muistiinpanoja Saarikoskesta] nyt mä yritän siis puhua ja lukea yhtä aikaa…

Jyrki: Ai sä luet sitä Saarikoski-juttua. Niinhän siinä oli siinä Dragomoshtshenkonkin jutussa että makaa ja lukee ja kirjoittaa yhtä aikaa, mutta ei saa kustannettua…

Leevi: Ai tässä on Hollokin. Olitko sä Hollon kanssa tekemisissä yhtään…

Jyrki: Hollo on jäänyt mun synkkyyteni takia niin väliinputoajaksi, mutta se oli siellä Lahdessa silloin, sen ainoan kerran kun mä olen sen tavannut, mutta sen enemmän mä olen lukenut sen runoja jotka oli tosiaan hauskoja, vähän muistuttaa tätä Tuomas Juseliusta josta mä sille sanoinkin…siis sillä oli tämä että “merimakkaroita ei voi syödä eikä sen muniakaan”… se osasi puhua just näistä intiimeistä asioista… mikä sitten hävisi koko Suomen kirjallisuudesta… kyllähän se Rekolakin puhuu ajattelevan ihmisen filosofioista ja elämän arvoista ja omasta asemastaan, mutta jotain siitä puuttuu mitä Hollossa on, niin kuin vastakohtia, ja Haavikko on hirveen sellainen kalsea kun se rupee puhumaan yksityisasioistaan… ei oikeastaan hyväksy mitään yksityistä… jopa Tuomas sanoi kerran että se on tavallaan niin kuin – Saarikoskihan oli ihan uskovainen ihminen, mutta Haavikko ei kerta kaikkiaan hyväksy mitään sellaista mikä ei ole tosiasia, ei hyväksy. Siinä on vähän sellaisia fundamentalistisia piirteitä…

Leevi: Niinhän siinä on. No, jos nyt jatketaan juoruilua, niin mikä… onko sulla käsitystä siitä kuinka suuri osa Tuomas Anhavalla oli Haavikon tuotantoon?

Jyrki: Niin. Sen mä vaan muistan tästä kysymyksestä, sellaisia että Tuomas sanoi että “se toi sitten sitä tekstiä” – Synnyinmaasta oli kai kysymys – “ja sitä oli loppumattomiin, pari sataa sivua”…jota kai Tuomas sitten oli pätkinyt… ja kyllä sillä oli vaikutusta, koska esimerkiksi se sanoi yhdestä runosta että se oli huono runo “jos olisin valinnut toisenlaisen ajan” tai “majatalon” tai jotakin…kyllä se paljon sitä Tuomasta kuunteli. Tuo sanoi aina Marja-Liisa Vartio että Tuomas Anhava on Suomen paras kirjallinen aivo, sillä oli tällaisia lääkkeitä kirjailijoille, siis Anhavalla, että “tästä kohtaa puuttuu tasan neljäkymmentä sivua…”… Että millä hiton pipetillä se siellä omassa apteekissaan niitä punnitsi, muutti kieltä, ja vasemmistolaiset, kulttuurityöntekijät ja kulttuurivihkolaiset oli raivoissaan, mä nauroin partaani koska mun mielestä just niin pitikin sanoa. Muistan kun Ritva Turunen, joka oli siis Sadankomitean oikein sellainen naissankari, sanoi, että kyllä kuka tahansa voi tehdä tuollaisia kielellisiä sopimuksia. Nämä kulttuurityöntekijät jäivät minulle tietysti hyvin vieraaksi, ja Saarikoski joka oli niitten paavi, ja koskematon, tietysti kaikkein vieraimmaksi, en mä sitä tavannut kuin neljä viisi kertaa…

Leevi: Entä milloin tapasit Tuomas Anhavan ensimmäisen kerran?

Jyrki: Joo… se oli 61, mä aloin kirjoitella, mä löysin sen tosta tota… radiossa luki mielenkiintoinen ääni, se luki tota Jerome J. Jeromen Kolme miestä veneessä, mä olin ihan niinko … siis ensin mulla oli … mulla oli kolme vaihetta, jos ei Sibeliusta lasketa, jotka mä itse tsekkasin aina, ensimmäinen oli Halosen kupletit 4-vuotiaana…mä sain sellaisia naurukohtauksia, mä en tiedä miksi, musta ne oli ihan nappiin… toinen oli sitten kun mä kuulin ton ton Appassionatan, ei kun siis Hammerklavierin soitettuna siinä Telefunken-radiossa … sana “Hammer”, ja “Klavier”, ja sit se nahkapäällysteinen radio, se toi sellaisen synesteettisen … mä jouduin sen valtoihin… tälläsia henkisiä kokemuksia… ja sit mä kuulin sen – jos vähän lyhentää tätä pyhiinvaeltajan kertomusta – niin sen, kun Tuomas luki sen Jerome K. Jeromen kirjaa, ja sit kun mä rupesin kirjoittamaan, se oli joskus 61 loppupuolella kun mä lähetin sille semmoisia ruutupaperille kirjoittamiani kirjoitelmia joita olin lähettänyt myös Ossi Hiisiölle… sit se tota… ei vastannut pariin kuukauteen .. ja sitte se tota yhtenä päivänä mun ällistyksekseni soitti sitten ja sano että tu tota että voitaisko jutella tuolla Ekberillä… Sit se otti ne lasit, ne lukulasit, näin, ja sanoi: “Kyllä te olette lyyrikko”. Mä muistan sen, se oli, samanlainen haltioitumisen hetki oli se kun mä olin jotain 14-vuotias ja jostain älyttömästä en tiedä mistä syystä kun mä en paljon osannutkaan soittaa, pidin vain soittamisesta, pyrin Sibelius-Akatemiaan, Konservatorioon – se oli silloin Konservatorio – ja sit mä soitin siellä, mä olin soittanut vasta vuoden selloa, mä soitin sitä [?]:n Menuettia mitä mä olin harjoitellut – ja pääsin sinne. Se oli toinen ja tämä toinen kun mä tapasin Tuomaan ja muistan kun sitten bussissa melkein hyppäsin kattoon – sellainen onnentunne, kulttuurionnentunne. Voiton tunne on kaunis tunne sinänsä…

Leevi: 61… sä olit siis, milloin sä olet syntynyt…

Jyrki: Mä synnyin 40, mä olin ihan ajassa, siis 19-vuotiaana ylioppilaaksi, siis hitaasti kehittynyt…

Leevi: Milloin sä opit lukemaan?

Jyrki: Mä opin ihan 2-vuotiaana [?] siinä ei ollut hidastusta ei nopeutusta siinä hommassa. Mä olin kyllä hyvä tota muistamaan, mun ei tarvinnut koskaan lukea kirjoja kun mä opin tunneilla aina jo, vaikka kyllä mä tosin luinkin. Matikassa meinasin kerran saada ehdot… ehdot oli aina kauhea vaara, kun mä olin laiska, mulla oli aina kutosta ja setikkoa, ja sit mä rupesin funtsaamaan että kesällä pitäis lukea, että ei helvettiä, ja sit meillä oli vaihtunut matikanopettaja huonosta hyväksi, oli tullut sellanen Vesa Lyytikäinen, niin sanotun Kouluhallituksen mistä mä en tiennyt mitään että mikä se on, siis Kouluhallituksen tarkastaja Vesa Lyytikäinen, niin tota se oli tullut meidän kouluun opettajaksi, ja mä laskin siinä, mä sain uusia jonkun kokeen ja se menikin kauheen hyvin niin vanhemmat sitten että mitä että onks Jyrki huono matematiikassa, ja se opettaja sanoi “ei hän ole huono ollenkaan”…

Leevi: Siis, toi matikkahan on kiinnostava, koska … siis mullahan on tää että mähän yritin mennä lukeen matematiikkaa… ja sit mun lapsesta on tullut matemaatikko … mutta ei mennä siihen vaan tähän että tossa “Haudatuissa maatiloissahan” on selvä semmoinen…

Jyrki: Sisäänrakennettu…. sisäänrakennettu kuri joka vähitellen hajoaa mutta auttaa menemään eteen ja pysyy kuitenkin sen verran pystyssä että se auttaa eteenpäin, ja jota “harva lukija huomaa”…

Leevi: Aivan. Mutta sittenhän siinä on myös paljon sellaista matemaattista spekulaatiota, siinä on se parin ajatus, ja joku niistä tyypeistä hahmottaa jotenkin numeroiden kautta maailmaa… ja sit sulla on ollut… joissakin muissakin näissä teksteissä… joskus tulee mieleen että melkeinpä pinttymänomaisesti semmoinen…

Jyrki: Tää uusi vaihe johon mä olen nyt ajautunut ton Hämeenlinnan hirveän abstraktisuuden kautta jolloin mä ajauduin ihan … tota … aistimusrikkomusten rajoille noissa tota … runoissa … ja merkitys alkoi hajota … tein prometheusmaisesti epämääräistä … yritin ja epäonnistuin, ja siinä sitten tuli se matikka, semmonen kehikkoajatus avuksi ja sitten mä uskalsin ruveta kirjoittamaan… ja sain paremmin kiinni, proosassa nimenomaan, niistä mielialoista jotka ovat itsenäisiä asioita sellaisia asioiden vertaisia asioita, niin kuin Haavikko sanoo “maailmana maailmojen veroisena haaksirikkoudun muita maailmoja vasten”, niin samalla lailla nämä mielialat tuntuvat erilaisilta ja… ne syntyy maailmasta ja kumminkin ovat siinä rinnakkaisina, ja niistä täytyy kertoa, mutta niistä ei voi muuten kertoa kuin antaa niiden puhua… tää on just se Ashberyn sulakkeet, joita se vaihtaa juuri tällä tavalla, sillä on sellaisia sulakkeita jotka pimahtaa aina välillä ja pitää sitten vaihtaa… mitäs Eliot tähän sanot?

Leevi: Kato mitä mä ostin tänään [näyttää saksalaista Eliot-elämänkertaa].

Jyrki: Joo mä huomasin, mistä sä tän sait?

Leevi: Se oli tuolla Kirjamessuilla Laterna Magican pöydällä… siinä on hienoja kuvia.

Jyrki: Joo mä olen lukenut tän, mä tiedän tän… tässä on paljon sellaista biedermaieriakin ja sellaista Beardsleytä.. jota sullakin on paljon…

Leevi: Hetkinen, kuka onkaan Beardsley?

Jyrki: Se on sellainen, viktoriaanisen ajan lopulla, sellainen muotopuhdas Jugend-taiteilija, teki sellaisia, voisi sanoa, niin kuin Oscar Wilde kuvataiteilijana. [selailee Eliot-kirjan kuvia]. Mulla on tossa yhdessä ryhmässä missä mä olen käynyt niin siellä on aivan tän näköinen äijä… se on Saarikosken ja tän sekamuoto ja se on tota Laatokan rannalta sen äiti ja se on helvetin älykäs ja se on kultaseppä, pilleristi ja namusetä ja lapsiin sekaantuja, hirvee tyyppi… tuli vain mieleen…

Leevi: Lapsiinsekaantujahan tosta Eliotistakin tulee mieleen…

Jyrki: Mutta sillä on noi piilolinssit tossa… ei me nyt mennä ekana epäileen sitä… On täällä muitakin … tää muistuttaa vähän mun isää…paitsi …

Leevi: Sun isä on kuollut?

Jyrki: Se kuoli 73-vuotiaana, se oli, se vasta oli, mutta en mä haluu nyt hukkua puhumaan siitä, mutta se oli taiteellinen tyyppi, sellainen ihmisten ihminen…Juu, Anhava kävi kerran meilläkin sitten kun mä rupesin kirjoittamaan niitä juttuja sille ja kuuluin tavallaan Anhavan perheeseen, mä olin just yks niistä sohvalla istujista siellä, keskustelin tuntikausia Helena Anhavan kanssa, sillä oli kivaa kun oli aina nuoria poikia siellä istumassa…

Leevi: Sinä ja keitä muita?

Jyrki: Siellä oli kaikki… just tuli tää reilu-Hannu Mäkelä…josta nyt on saatu tällainen kansallisen arkun päälle tällanen omakuva, tuli just se ohjelma televisiosta jossa se kerto et se vaan meni sinne ja sit Helena piti sille seuraa… kyllä siellä on käynyt, melkein kaikki varmaan Otavan kirjailijat, Tikkaset ja nää kaikki, niistä mä en muuten tiedä, mä sain aina sellaista ensiarvoista tietoa niistä Tikkasista, kerran mä olin kirjoittanut, lähettänyt yhden runon tonne Tampereelle missä oli Nootti-niminen lehti ja jossa oli…

Leevi: Siis eiks se ollut se Kauko Kareen lehti?

Jyrki: Ei missään tapauksessa ollut Kareen vaan se oli sitä oli tekemässä tää tää Harri Kaasalainen, joka osasi kuulemma ulkoa koko Väinö Linnan runotuotannon, ja omat, ja kun mä olin sille lähettänyt runon, niin Tuomas sitten soitti sille kun mä istuin siinä biedermayer-sohvassa, vai oliko se barokki-sohva, biedermaier se varmaan oli, mä istuin siinä aivan tuskaisen hiljaisena siihen aikaan ja kuuntelin sen meikäläismäisiä puheita ja sen tajuntaa, ja mä aina odotin että koska sillä alkaa tämä että “siis siis minä en tuota siis minä siis tuota noin noin siis siis siis minä ajattelin sitä sanoa silleen että” … mä ajattelin, että saatana, se hankkii tolla siistotaamisellaan aikaa miettiä, ja sit se sano tota Helenalle, kun mä en jaksanut kuunnella jotakin musiikkia mitä se soitti, niin se sano Helenalle: “Nyt se aikoo kyllästyä Bartokiin”. Ja sit se meni kirjahyllyyn ja nosti sieltä… se oli kiva kun sillä oli näitä maailman ihmeitä joita se saattoi varmaan kaikille antaa, mutta mä oon varma että mä on yks niitä jotka on eniten ollut siellä… sehän pyysi musta sihteeriäkin….

Leevi: Sinä sihteerinä…

Jyrki: Niin, mut se kerto siis ensin tän, että siellä oli Brechtin Kerjäläisooppera, sitä se tuputti mulle, että se on vähän niin kuin sinä, uniikki juttu, se Weillin juttu, mä tykkään siitä kyllä ihan oikeesti… niin sihteeriksi siinä kato… se oli Parnassossa siinä se oli kulttuuriosastossa [?] jalat pöydällä siinä, se tavallaan odotti, se ei ollut yhtään sellanen ylpeä eikä itsetietoinen tai kopea tai sellaista, mutta tiedät nuoret miehet ja niiden kaksijakoisen elämän, että sitä on vain osittain tässä, ja kyllähän se tää on hienoa että on runoilija ja näin, mutta on täs muutakin, niin mä olin puhunut sille että mä olin taas kirjoittanut uusia runoja silloin esikoisen aikaan ja mulla oli huoli siitä että oliko niitä nyt liian vähän tai mitä, vaikka ei mulla yleensä kyllä sellaista vikaa ollut, ja sit mä sanoin, mä tulin sinne, niin se sano että missäs ne runot on, mä että “ne jäi sen yhden naisen käsilaukkuun”, ja se sano että “No mutta, millä tavalla minä nyt voin olla henkevä?” Sit se pyysi mua, ja tai just siinä vaiheessa kun se muutti sitä kirjastoa sinne, ei kun ennen sitä oli se kato että Helenan ja Tuomaan piti hankkia uudet sängyt, siellä oli jotain remonttia ollut tai jotain, niin Tuomas sanoi: “Nyt Jyrki lähdet Sokokseen”, pysäytti taksilla mut tuolla Erottajalla ja huusi että “Jyrki tuu tänne”, ja sit se näytti kenkäänsä, se oli ostanut sellaiset uudet jugoslavialaiset kengät joissa oli sellaista käärmeennahkaa, “En tiedä mitä nää on, mutta kun nää tuntuu hyvältä jalassa”. Just Tuomaan ideologia. Sit se sano, kun mä taas näytin mun runoja, mä olin vetänyt yli siitä, se sanoi: “Mitäs nämä merkit tässä ovat?” Mä sanoin että “mä vedän pois aina sen mikä ei ole hyvää”. Se sano: “No sehän onkin hyvä systeemi.” Mutta siitä sänkyjutusta, se sano: “Sähän voitkin tulla valitsemaan meille uudet vuoteet, voit valita sen värin kun sulla on hyvä maku.” Usko tai älä niin mentiin sinne Sokokseen ja mä valitsin niiden sängyn värin, vaalean vihreä. Sit se sanoi että “No sinustahan voisi tulla vaikka mitä. Nyt mä oon ajatellut että sä voisit ehkä tulla mun sihteeriksi, mutta sitten täytyy olla että sun pitää olla tarkka siinä.” Ja sitten mä rupesin, siihen aikaan, se oli 63, Kuuskajaskarin aikaa, mä aina kirjoitin, ja se sanoi, “mehän ollaan nyt kaikki sun pyörteissä täällä”. Mä ajattelin, että tota mä en kyllä ymmärrä… Sit mun isä sanoi kun mä tulin kaupungista usein dokanneena, ja mun muuttu mun elämä ihan totaalisesti sen kirjan jälkeen – sellaiseksi kun mä olin kyllä halunnutkin…niin tota, se sano että “Sä oot seurustellut vähän väärien kanssa…” Isä sanoi. Tämä on tyypillistä Niilo Nikolai Pellistä. Se aina näki sieltä ylhäältä, aina oikein, no tietysti, onhan se helppo nähdä, nuoret, kyllä nuoret tiedetään, missä ne menee…Sit mä olin, 63, mä törmäsin Max Randiin ja Tuula Saarikoskeen, mä en ikinä muista kumman mä tapasin ennen, mutta jompi kumpi kuitenkin tutustutti mut toiseen, mut enemmän mä tutustuin siihen Tuula Saarikoskeen kumminkin, mutta sen jälkeen mä tutustuin enemmän Randiin, ja sit mä tutustuin Jorma Cantelliin, joka oli siihen aikaan aina tapetilla ja joka oli mun naapuri siellä Katajanokalla, missä mä vieläkin asun – kaikki muut muuttaa paitsi minä – ja jota, ja Randilla oli päämaja Hesarissa, ja sillä oli sellainen vaikutus, sano tai mitä niin Tulenkantajat oli 60-70-luvulla vielä oikein lujasti… Rand oli ainoa joka matkusti ulkomailla, kyllä sä, tiedät sä Randin?

Leevi: Tiedän oikein hyvin, mähän olen tehnyt sen kanssa paljonkin yhteistyötä, tosin eri kuvioissa…Ja silloin mä aina sain sen käsityksen, että tota… siis Maxilla oli jotenkin erityissuhde Tuomaaseen…

Jyrki: No kellä ei olisi ollut…

Leevi: No, ehkä siis siinä piirissä missä mä elin, mutta mulla on tällanen muistikuva vuodelta ehkä 75, vaikka tää menee vähän syrjään, jolloin Max toi mulle terveisiä Tuomas Anhavalta että mitä se Lehto, vieläkö se, kirjoittaako se ollenkaan… Ja silloinkin kun sitten 84 kävin Anhavan luona, niin tuli puheeksi Max, “Mainitsitte tuon Randin, mitä Randille kuuluu…” No tämähän pikemmin viittaa siihen, että ei se niin tiivis ollut se suhde, mutta jatka.

Jyrki: Ei kun mä olen vaan kuunnellut tota sun, kyllä sillä oli erikoissuhde Randiin koska Rand oli niitä yksiä harvoja jotka suhtautui… mitä mä tunsin niistä ei-kirjailijoista, jotka suhtautuivat siihen positiivisesti, se vaan ennusti vähän väärin että Tuomas elää 90-vuotiaaksi ja on iloinen vanha herra…Tuomas sitten aina sanoi mielellään tuollaisia epiteettejä että “mitä tuolle kuuluu” ja “mitä se tekee” ja kuitenkin oli hyvin maanläheinen ja osasi yhdistää sen kaiken käytännön elämään… että se ei ollut sellaista abstraktia… sitten se sanoi siitä Randista, tyypillistä Tuomasta, että se “on yksi niitä intelligenteimpiä mitä vapaalla jalalla liikkuu”. Niin se sanoi Parkkisesta, ja Randista. Ja mun teksteistä, joita se ei aina ehtinyt lukea, kun sillä oli hirveästi lukemista, niin se sanoi kerran että “täällä on hirveä pino kaikenlaisia kirjoituksia, vaikka nämä ovatkin siinä päällä epäilemättä tuoreimpia”. Se on toi kustannusvirkailijan ja kirjailijan suhde, se on merkillinen, se on niin kuin henkiset enkelit siinä…