Tuli&Savu 4/2002-1/2003 (Editorial)

Hannu Mäkelälle

Silloin en edes ollut noin pitkällä. Mitä siitä tulisi. Minä poimisin hänet. Mutta minun ei siitä tarvitse itse puhua. Olin herra. Hän puhui kajavista. Mutta paistettu ahven oli paras. Ja minä innostuin. Olin kuin Anatole Francen koira. Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi. On aamu, aikaisen kuulas ja kirkas kuin viinasen pullo. Minä avaan laatikon, pystynhän minä siihen. Hän oli siellä vasta käynyt. Siitä minä sinulle kirjoitin. Likka, sinä olet siivonnut täällä, vaikka olen sen nimenomaisesti kieltänyt. Hän minut ymmärsi. Eikä hänen innollaan ja tarmollaan ollut rajoja. “Ymmärrän”, minä sanon. Tunnetteko maisteri Aavasaksan? Matkalla hän saattaa olla kiusallinen, vaivaksi saakka. Mutta: hänpä ei olekaan mukana. Autolla ajoin. Synti se on. Edes se ei minua auttanut. Umpipimeässä haparoiden herätän kaikki. Hän uskoi. Mutta jäivät myös minun sanani häneen nyt. Vuodet vain kuluivat, menit naimisiin Leevin kanssa, minä Ainon, Ainoista ensimmäisen, jollei Anjaa lasketa tähän. Mutta annas olla, me tapasimme siellä kyllä, puhelimme, ja hänellä oli tuskaa silmissään. Mutta aika, ajat, pahenevat vain. Näin tervehtii minua kotimaa. Juhla on täällä ohi. Minäpä vasiten kirjoitan ja mainitsen tästä. Musta on meri ja sataa. Äkkiä minä siinä kuin herään. Hänelle ei ylipäänsä ollut olemassa enää mitään vastakohtia. Mikä on totuus? “Sinä vain”, minä sanon. Mennään kahden. Suloinen on kesä, suvinen leyhkä leppeä, ja aurinko suuri hehkuu ja loistaa kuin kultainen kuula. Somasti taas muovautuu elämä. Jotain valoa tuolla ulkona liikkuu. Vanhalle perustalle ei voi ikuisesti jäädä istumaan! Runoutta tarvitaan, tyhjästä se ei synny. Nousen, käyn, liikun, kuljetan itseäni sinne minne tahdon. Puhun, kuuntelen, katselen, teen, kunnes iinmusta ilta koittaa. Naisista me puhuimme, Visnapuu varsinkin. Joku siinä kuitenkin hankasi vastaan. Niin minä käännyin sen tumman tytön puoleen ja jotenkin tulin häntä kosineeksi. Vaan Kiirastulen kautta sitten päästiin kuitenkin Paratiisiin lopulta.Usutin hänet laiturille viereeni ja työnsin siitä äkkiä veteen.Ymmärsitkö? Kyllä se on joskus ollut sanottava näin: pedaalit pettävät. Yhdessä pienessä hetkessä. On paras palata Kuvakirjaan takaisin.