December 2002
Written in cooperation with Tommi Nuopponen

Mies poistui, ja minä lähdin seuraamaan häntä
edeten vaivalloisesti tuota hankalaa ja vaarallista reittiä.
Äkkiä kompastuin ja kaaduin rähmälleni kuin mikäkin unissakävelijä.
Perille päästyämme pimeys oli täydellinen,
lennättäen meikäläisen tajuttomana kanveesiin.
Kuinka ollakaan, tapasimme itse Perkeleenkin.
Hän on nainen, jonka tuttavuus auttaa avaamaan aika monta ovea tässä
kaupungissa.
Kotvan kuluttua tulimmekin sitten perille tornin juurelle.
Jossakin viiltävän kivun ja ylevän synkkyyden välimaastossa,
kadulla, joka haisi suoraan sanoen paskalta.
Alakertaan vievän tuskin miehenmentävän luukun jäätyä jo kauas taaksemme
hän kääntyi, ja lähti sitten hitaasti kahlaamaan joen yli.
Minä olin kuvaannollisesti sanoen hirttäytynyt omaan talooni
käryävän nuotion hitaasti hiipuessa jossain ylempänä.
Tyyppi ei kylläkään näyttänyt lainkaan luuserilta, pikemmin päin vastoin –
nostaen päänsä ja vetäen samalla jalkansa suppuun
sinkoutui siltä seisomalta tiehensä kuin nuoli!
Minkä nähtyäni minulla olikin kaikki tarvitsemani info.
Ja nyt meitä odottivat aivan uudet koettelemukset.
Kävellessämme siinä eteenpäin miehen pitäessä taukoamatonta puhettaan
joku antoi lähtömerkin peräkannella olevalla torvella.
Heidät jätimme jatkamaan puuhiaan
ja minä seurasin taas esimiestäni, johon olin varsin kiintynyt.
Luuletko, että kertoisin tämän, jos tahtoisin vain helpottaa oloasi.
“Tulee vielä aika että itket hänen peräänsä, Gaville!”
Lopulta meri imaisi meidät syövereihinsä.
Murheen murtamia olimme joka jätkä, vaikkemme mitään enkeleitä
olleetkaan.
Sain jumalauta maistaa omaa lääkettäni.
Vittu mikä apina mä olin ollut.
Vaikka täytyy kyllä olla melko raukkis uskoakseen.
Mut sit se nousi taas niinku masto tai sillee –
ja heti kuivas suuta niin saatanasti.
Tuolla se nyt nilkuttaa ympäri ku joku haamu.
Vittu,
päästiin lopulta läpi, ja nähtiin tähdet.