1986

Kello on tasan puoli kaksi, sammutan radion ja on hiljaista, ryhdyn kirjoittamaan puhtaaksi tekstiä joka tahtoo olla huono ja hyvä, mutta ennen muuta huono. Minä olen depressiossa, on 29. maaliskuuta 1986. Istun nojatuolissa poikittain, tässä lukee, jalat käsinojan päällä, kippurassa ja poski olkapäähän painettuna, olkapäässä tuntuu joku kramppi. Tuoli on ruskea ja kukkakuvioitu, seinässä on toisia kuvioita nyt kun satunnainen aurinko tulee siihen kuin johonkin lapsuuden sairasvuoteen, sairashuoneen seinään: kuoppia, puita. Jokia jotka alkavat huomaamatta ei mistään eivät laske, hupenevat vain takaisin maahan. Ukonkuvia. Noidankuvia. Kuvia jotka puhuvat, ovat sanomaisillaan, tietämäisillään niin kuin lapsi tietää ei totuutta vaan sen aineen josta totuus muovaillaan. Se on eräänlaista savea. Hänen kirjoitettuaan tähän asti kramppi olkapäässä on hieman hellittänyt. Jalkalampussa on vaisu valo, keskellä liian täydesti valaistua päivää ja monen päivän sanomalehtia ja pölyä ja vaatteita tuolilla. Näin unta että lakaisin pölyä lattialtani, juuri olin lakaissut mutta sitä oli tullut nopeasti lisää, paksulti ja höytyisenä niin kuin pöly on; se miellytti minua kovin. Tämä on toisen kirjoituskerran lisäys. Minun varpaitani kylmää vähän. Niitä kylmää yhä, mutta vähemmän. Yritän ajatella keskittyneesti: miltä tuntuu kun ajatukset levällään, ei kahta päällekkäin tai kolmannetta, tai niin kuin pyöreitä kiviä joita pitkin sinun on käsketty poistua ravintolasta. Helpottaa. Helpotus helpottaa otettaan. Kyllä olet tyhmä. Pöydällä on hedelmiä. Joko sanoin, että en ole täällä yksin. Tämä on eräänlainen huone. Ehkä olen erehtynyt hänen suhteensa. Ajattelen, kirjoittaessani tätä puhtaaksi ajattelen, nyt unohdin. Helen Shapiro oli tytön nimi radiossa, useita tunteja sitten. Ikkunalla on kaksi kukkapurkkia (kukat, toinen tekoreipas tanssahtelija, toinen lymyävä tiikeri). Tussipulloja. Klemmarirasia. Ruskea vaasi, kuivuneita ruusuja. Papereita, shakkivälineet. Olen muuttanut järjestystä tässä. Tuskin käyttökelpoista. Voin ilmoittaa, että ajattelin keskikoulun ensimmäisiä hippoja, erikoista valaistusta, tunnetta että tässä ollaan nyt elämässä, tätä elämä on, tätä. Minä en osannut askeltakaan. Joskus vielä kirjoitan, kuvaan sen kaiken, laulunopettajaa myöten. Ei tapahtumia voi kuvata. Kuvaus on itse tapahtuma. Iskuja on, voittoja, tappioita. Tupakkaa tekee mieli, tässä lukee. Mitä kirjoitettaessa ajatellaan, se jää ikuisesti salaisuudeksi. Kahvi on valmista. Kauppalaskuni on ollut 108 mk ja osia. Vihaan käsialaani. Vihaan itseäni. Syön voileipäkeksejä, jumalauta että minä vihaan ja puolustan itseäni! Tämä lause näyttää paremmalta käsin kirjoitettuna. Se ei ole totta. Mutta se ei ole totta. Totta.