August 17, 1982

Ensin ei tullut sadetta. Sitten tuli vähän sadetta.
Ja nyt,
sateen mentyä,
pannaan sauna lämmitä! Ja minä,
kumarassa, olen kaksi vanhaa miestä klapeja kantamassa
vanhassa maassa, kesällä.
Minä, ja nämä kaksi, että meitä on tässä kolme vanhaa,
ikääntyvää
miestä, ja kesä, mutta monesko virkakauteni tämä kesä?
En saa lasketuksi.
Ja mistä alkoi tämä kuivuus koivuissa jotka savu
taas nopeasti kuivaa kevyen sateen jäljiltä, kun saunaa
pannaan lämmitä.
Eivät kerro. Ei tämä, rautanyrkki lyhyttä lausetta
sormi pystyssä. Keppiniekka, lyhyttä lausetta: ei.
Tulivat kutsumatta, tarttuivat kainaloista
kannatellen kuin ystävät,
puolueet,
kantoivat tähän, ja nyt yhtenä ahtaassa oviaukossa
paitsi yhteistä päätään.
Huvittava näky!
Puhuvat lyhyttä lausettaan. Moitiskellen. Minua.
Kutsumatta. Joka aina kutsuin tänne kaikki, avasin rajat
että tämä koskaan enää ei olisi mikään
paikka.
Että minä muka ensin johdin tätä maata kuin
kansliaa,
sitten en ajoissa vetäytynyt. Jäin odottamaan
aikaani, omaksuin matalan profiilin. Ja sen
entisen kansliapäällikönkin heti annoin
säilyttää virkansa!
Minkäs teit.
Kevät kukkeimmillaan,
ja sitten, vaikea sanoa, että: äkkiä, eivät
sateet, kesä, sateet ja syksy,
kesintä, entisöinnit
alkaneetkaan,
alkoi maa kuivua,
vanheta, tulla seniiliksi,
kastella öisin.
Isälläni ja sedälläni Kallella oli tästä paljon huolta.
Hekin ovat nyt vanhoja jo.
Sanovat, ettei minun ole hyvä lähteä vielä.
Ovat jakaneet maailman keskenänsä, ja siitä on tullut paikka.
Olisi edes pullo olutta.
Kuuntelen heidän lyhyttä lausettaan, ja tulen
pitkää lausetta kiukaan uunissa,
pyyhin aukkoa ikkunaan,
lasken kuivuvia puita,
laskemme, näitä virkakausia, kesiä, vuodenaikoja.
Ja vuodenaikoja on kesä kesältä yksi enemmän, lasken,
kesä, kesältä, kesä, kesä, kesä, sydänkesä,
syksy.