Written in April, 1982, and first published in Parnasso 4/1982

Tämä on kirje sinulle,
hyvin kaukaa,
korkenevasta päivästä jossa istun lamaantuneena,
istun ja jo kolmatta päivää kelaan ajatustani
jonka rattaisto ei tahdo asettua
toimivaan järjestykseen,
kelaan ja hoen itsekseni, että olen tahtonut, että tämä maailma on niin kuin se on.
Että tämä maailma on näin koska niin olen tahtonut:
enää en tahdo.
Ja että tällä tavalla olen asettunut puolueeksi,
en puolueiden joukkoon, vaan
yhdeksi joka aina yksin kerrallaan on mahdollinen
tämän yhden ajatuksen ympärille järjestyneenä
että en enää tahdo että maailma on näin.

Tämä on kirje sinulle,
ei kysyäkseni tahdotko seurata minua,
ei,
vaan paetakseni kirjeessä luoksesi, pois
tästä korkenevasta päivästä
jossa istun yksin mäntyjen keskellä
ja tuuli kuljettaa kesän enteitä, vaiettuja viestejä
maailmasta joka on rajaton ja pakahtuakseen täysi
kuten kesä on.
Kirjoittaisin miten aina olen paennut
ja sillä pakomatkalla aina tullut perille:
näin minun oli asetuttava puolueeksi.
Tai sitten,
viedäkseni sinut kauemmaksi,
puhuisin siitä kuinka olen halunnut piiloutua,
pysähtymättä edennyt kohti tietyn pimeän, sammaleisen ja liukkaan
kallioluolan sisintä,
ja taas
aina tullut perille, paikkaan missä vähäinen halkeama
avaa näkymän luolan uumenista ylös,
erottuu kaistale taivasta,
sinisenä, saavuttamattomissa
mutta enemmän läsnä kuin oma sydän.

Silloin olen tiennyt, että olen tullut perille
ja että minun on jatkettava matkaa.

Siinä olen päättänyt, että tärkeämpää
on elää elämä
kuin on elää se hyvin.

Sen tähden tämä ei ole kirje sinulle
vaan pakomatka;
tahdon heti lakata olemasta joku,
antaa pois nimeni, puhua suoraan kenelle tahansa,
vaieta!
Monikin tahtoo elää elämänsä maailman näyttämöllä,
että se suorana lähetyksenä heijastettaisiin
valtavalle valkokankaalle,
vaikka varjokuvanakin,
minä en.
Sanon suoraan, että olen pimeyden ja salamyhkäisyyden
kannalla, vaadin valaistuksen vähentämistä,
tiedon harventamista että olisi niitäkin
jotka omaksumatta kaikkia yksityiskohtia
osaavat tehdä eroja niiden välille.
Tai sitten tulisin maailman perässä
kuin lepakon varjo luolan seinällä,
perässä,
lentoradan ja lyhdyn suunnan välisen kulman muuttumisesta johtuen
eläintä nopeammin
ja suurempana,
jatkuvasti suurentuvana ja tummentuvana,
mutta perässä.

Siksikään tämä ei ole kirje
vaan hegemoniaan tähtäävää vaikenemista.

Olen siis asettunut puolueeksi.
Nyt on siis asiani hoitaa tämän avaran maailman
kaikkia asioita.
Erotan kysymyksesi. Että olenko siis myös päättänyt, tai tahtonut,
että tämä maailma on mahdollisuuksien asuinsija.
En. Mahdollisuudet,
puolueemme mukaan, ovat ei uskomista vaan taitamista
varten.
Sitä varten että niitä huijataan,
vedetään nenästä!
tehdään tyhjiksi!

Mutta jos haluat ruveta uskomaan niihin, tiedä
että siinä jo silloin olet tullut maailmalta nenästä vedetyksi.

Kysyt perusteluja.
Minulla on niitä argumentaation kahdessa eri tasossa.

Ensiksi:
joka uskoo jotakin, esim. tulevaisuutta, mahdolliseksi
uskoo samalla mahdolliseksi sen edellytykset,
nim. nykyisyyden,
ja joka uskoo nykyisyyttä mahdolliseksi, on siinä samalla
jo tahtonut että maailma on niin kuin se on.

Toiseksi, ellei tämä jo epäilytä sinua, tähdennän
että ihmisten maailman mahdollisuudet ovat niin rajattomat
että ei niistä suinkaan helpolla kukaan kuolevainen luovu:
tuhotakin se voidaan
jo monen monituista kertaa.

Tästä tulee pitkä kirje.
Tästä tulee yhtä pitkä kirje
kuin sinun luoksesi on matkaa pitkälti,
ja sitä on,
olitpa kuka lienetkin.

Sillä jokainen puolue on maailmassaan ypö yksin.
Sillä jokaisella puolueella
voi tässä maailmassa
olla vain yksi ajatus,
tämä,
että en tahdo että maailma on niin kuin se on.

Siksipä puolueita voi olla vain yksi kerrallaan,
sen yhden ajatuksen ympärille
tiiviisti ryhmittyneenä,

mäntyjä kasvavassa rinteessä, ties kuinka monetta päivää
paikoilleen lamaantuneena.

Oi minä kaipaan että ottaisit minut silmiisi,
olisin olemassa,
olisi päivä täysi, korkeneva,
ja koko avaran maailman kokoisena varjona pakenisin luoksesi.

Ei.
Ollakseni puolue minun on tahdottava ajatukseni toteutumista
ei, että se tulee ymmärretyksi.
Siksi,
jos joku lisää jotakin tähän ajatuksen,
taikka päitä ajattelemaan, pääluvun lisäämiseksi,
ei hänestä ole puolueeksi.
Ja katso, juuri sen tähden hän seuraa minua, minne menenkin.

Ei.
Minä hylkään ymmärryksen,
nimeni,
kirjeet jotka menevät perille.
Ymmärrettäviä ovat kesäpäivät,
mahdollisuudet,
nykyisyys, pienennettyjen sarvipäisten miesten television kuvaputkella
harjoittama kritiikki.

Sinun on hylättävä ymmärrys,
asetuttava pimeyden, yksinäisyyden ja mahdottomuuden
puolueen kannalle.

Sinun on haluttava valloittaa itsellesi koko avara maailma,
sitä varten tehtävä päätös,
että se on mahdoton,
tahdottava sen sulkemista pimeyteen,
uskottava maailman asioiden hoitoon antamalla niitten mennä
menojaan
kunhan yösydännä joskus tehdään sovittuun kohtaan tilikirjaa
partaveitsellä pikku tarkennus.

Uskottava valojen himmentämiseen,
uskallettava epäillä maailman valloitettavuutta,
mutta joka hetki oltava yhtä valmis yllättämään se
äkkirynnäköllä,
kun se illan himmetessä istuu hiljaa kuistilla läksyjään lukemassa,
lamppu savuttaa
ja alempaa rannalta kertyy perhosia:
silloin on kertaheitolla oltava valmis humauttamaan
huppu silmille.

Ties monesko päivä,
tuuli pyyhkäisee hiuksia,
tiedän että jossakin on korkeneva taivas ja kesä niin pakahtuakseen täysi kuin on rajaton,

siinä ottaisit minut silmiisi,
olisin olemassa,
hiljaa koskettaisin reittäsi,
siitä alkaisi pako,
alkaisi halu tyhjentyä,
silmäsi sulkeutuisivat,
olisi pimeää, olisin perillä,
olisi kaistale valoa, se enemmän läsnä kuin sydämeni,
ja sinä tietäisit että minun olisi oltava poissa
ja se olisi mahdotonta
enkä tahtoisi että maailma olisi niin.

Huhtikuu 1982