Helsingin Sanomat, tammikuu 1993

English
Jackson Mac Low: Katkelma

Asuintaloksi muutetun vanhan varastorakennuksen ullakkokerroksessa, natisevien puuportaiden yläpäässä Manhattanin TriBeCan alueen sivukadulla, melkein World Trade Centerin tuntumassa, leijuu elokuussa edesmenneen John Cagen henki.

Jackson Mac Low avaa oven, kutsuu sisään, kehottaa riisumaan kengät ja vaihtamaan töppösiin.

Pitkänomainen tila on täynnä kirja-, maalaustarvike- ja kasettihyllyjä. Ikkunanvierisohvalla on Adornon ja Habermasin nieteitä.

Jälkeenpäin haastattelunauhalle tuntuu kertyneen enemmän hiljaisuutta kuin puhetta. Milloin Mac Low ei mieti, hän on hyllyjen takana hakemassa lisää materiaalia.

Kirjoja kasetteja, piirroksia, valokopioita tietokonegrafiikkatyöstä jota hän vaimonsa Anne Tardosin kanssa parhaillaan tekee, In Memoriam Mr. Cage.

Anarkisti, mystikko

Mr. Cagen suomalaisetkin tuntevat, mutta kuka on tämä Mac Low?

Chicagossa vuonna 1922 syntynyt poikkitaiteilija, joka Yhdysvalloissa, Saksassa, Australiassa ja Japanissa tunnetaan Cagen ystävänä ja työtoverina.

Mies joka oikeastaan ainoana maailmassa vakavissaan – jo yli kolmekymmentä vuotta – on soveltanut aleatorisuuden ja sattumanvaraisuuden periaatteita runouteen.

Tunnustuksellinen anarkisti, joka monelle amerikkalaisrunoilijalle edustaa samanlaista äärimmäisyydessään ylittämätöntä esikuvaa kuin Duchamp ja Warhol kuvataiteissa.

Säveltäjä ja permormanssitaitelija, jonka ensimmäiset produktiot toteutettiin Yoko Onon yksiössä Manhattanilla.

Runoilija, jonka ensimmäinen aleatorinen runoelma koostui Mooseksen kirjoista arpomalla valituista sanoista ja yhtä lailla arvotuista tauoista, mottonaan Bücner-sitaatti:

“Etkö siis kuule sitä? Etkö kuule hirvittävää ääntä jota koko taivaanranta kaiuttaa ja jota sanotaan hiljaisuudeksi…”

Kuka kirjoittaa?

Mac Low esittelee erilaisia kehittämiään satunnaiskirjoittamisen tekniikoita. Tärkeimmät näistä ovat akrostinen ja diastinen menetelmä.

Akrostikonhan tarkoittaa tekstiä, jossa sanojen alkukirjaimista muodostuu sana, nimi tai mielekäs lause. Esimerkiksi: Hän Itkee Lastaan Jonka Aina Itse Saa Uudestaan Uskomaan Sanoihinsa.

Mac Lowin menetelmässä periaatetta käytetään kääntäen: hän soveltaa annettuun tekstiin jotakin koodisanaa, esimerkiksi otsikkoa tai kirjoittajan nimeä. Ezra Poundin otsikko Cantos tuottaa kyseisestä runoelmasta rivin

“Curtains And No Thorough Oxygen Solutions”

“Verhoja ja radikaalit happiratkaisut jäävät puuttumaan”, siis.

Diastisessa menetelmässä pidetään silmällä myös kirjainten paikkaa lähdetekstin sanoissa, esimerkiksi:

“Clara mAggots fiNd whaT candOr / BringS.”

Eli vaikkapa “Clara-madoille selviää mitä korskeus myötään / tuo.”

Sen, jota tällainen huvittaa, kannattaa kahlata läpi Mac Lown uusimpiin kuuluva kirja Words nd Ends from Ez, jossa koko Poundin pääteos on otettu diastisesti haltuun, vaikkapa näin:

n hUsk s fiNished
to tiDe’s E
zRo hiRD n,
heaven,
“Paradiso”
e
Over zcUse 11
aNd paraDiso

Tätä ei käy enää kääntää. Lukija joko näkee läpilukemisen vaivan, assosioi minkä kielien- ja huumorintajunsa sallii, ja nauttii – tai raivostuu ja viskaa kirjan seinään.

Anarkistinen hilpeys yhdistettynä moralistin kuolemanvakavuuteen ehkä onkin se “ristiriita”, joka parhaiten luonnethii Jackson Mac Lown taitelijanroolia.

Pelissä on tietysti ikuinen, mutta jatkuvasti ajankohtaistuva kysymys “tekijästä”, “minästä” taideteoksen takana.

Mac Lown sanageneraattoreissa tämä kysymys tuottaa myös ylivertaista kauneutta, kuten oheen suomennetussa katkelmassa, jossa koodina on ensin jonkin lähdetekstin ensimmäinen sana (“silence”); sitten runon toinen (“island”) ja kolmas (“Lordship”); lähdeteksti on ehtynyt sanan “praying” kohdalla.

Kibran ja Greatest Fuck In Town

Myös Mac Lown aleatorisissa teksteissä on aina mukana minää: vähintään lähdetekstin ja koodin valinnassa.

Korostuneimmillaan tämä ehkä on Iris Lezakille omistetuissa Säkeistöissä (1960), joissa lähdetekstinä on Kahlil Gibran, koodina lauseet “My girl’s the greatest fuck in town. I love to fuck my girl.”

Toisella tavalla sattuma ja välttämättömyys kohtaavat monien tekstien lukuohjeissa, joissa Mac Low säätää tarkasti tauot, lukunopeudet ja äänenvoimakkuudet, mutta jättää samalla runsaasti tilaa improvisoinnille. – Esikoisnäytelmän repliikkien järjestys New York Cityn Living Theaterissa (musiikki: John Cage) määrättiin noppaa heittämällä.

Mac Lown 1980-luvun tuotannossa näkyy tietty siirtymä “tahallisempia” muotoja kohti. Bloomsday (1984) sisältää valtaosin normaalitekstiä, ja Twenties (1991) koostuu sadasta kahdenkymmenen rivin mittaisesta vapaasti assosioimalla kirjoitetusta runosta: sana- ja fraasinpätkäsarjoja ja taukoja, sepittämen aika ja paikka tarkoin kirjattuna.

Jackson Mac Low myy nipun kirjojaan ja pari kasettia, ehättää välissä (vihdoin) mainita, että hänen työnsä kumpuaa zeniläisistä lähteistä, unohtaa kirjoittaa kuitin, kysyy tunnenko “Anselm Hollon” (“he’s a very witty guy, and a good friend of mine”), saattelee ovelle, kiittää lämpimästi mielenkiinnosta ja sanoo hyvästit.

Metrossa luen Twenties-kirjan takakannesta Mr. Cagen luonnehdinnan:

“(…) Runoilijana hän panee ‘ihan kaiken ajelehtimaan’. Juuri siksi hänen runoutensa, vaikka siltä näyttääkin, on runoutta.”