Helsingin Sanomat 17.1.1993

English translation

“Pidän keskeytyksistä”, sanoo Charles Bernstein, 42, kun kahdeksankuukautinen Felix tahtoo kiivetä hänen syliinsä kesken haastattelun.

Bernstein on Manhattanin ja Buffalon Aronpuro ja Pellinen, epäjatkuvuuden, marginaalisuuden ja yksilöllisen kapinan runoilija. Hänet tunnetaan myös esseistinä ja vaihtoehtoisrunouden näyttämön puuhamiehenä.

Bernstein on julkaissut parisenkymmentä runokokoelmaa ja hän toimitti tärkeää L=A=N=G=U=A=G=E-julkaisua yhdessä Bruce Andrewsin kanssa vuosien 1978-81 aikana.

Hänen esseitään on ilmestynyt valikoimissa The Politics of Poetic Form: Poetry and Public Politics (1990) ja A Poetics (1990). Aikaisemmin hän ansaitsi leipänsä lääketietellisten tekstien editoijana; nyttemmin hän opettaa lyriikkaa New Yorkin valtionyliopistossa Buffalossa.

“En tahdo paratiisia, vain saada kastua sanojen lankeavassa sateessa”, alkaa hänen uusimman kokoelmansa Rough Trades ensimmäinen runo. Hänen outoja nominatiiveja vilisevissä teksteissään yhdistyvät lyyrisyys ja ironia, parodia ja hellyttävän vakavamielinen utopismi.

Kirjoittamisen nautinnosta

Bernstein tähdentää mielellään, että runo ei tähtää kokemuksen välittömään, “läpinäkyvään” ilmaisemiseen, vaan on keinokeskeistä, keinotekoistakin kieltä. Käy ilmi, että tämä on hänen alkuperäinen kokemuksensa kirjoittamisesta.

“Aloin kirjoittaa lukioaikoinani, toimittaessani koulun lehteä. Minua kiehtoi havaita, että saatoin luoda totutuista poikkeavia artikulointitapoja, luultavasti koska koin meille tyrkytetyt säädellyt käyttäytymismuodot (puhetavan, kohteliaisuuden) ahdistaviksi ja sitoviksi.”

“Minulla oli ollut vastaavia kokemuksia jo lapsena. Lukemaan opin kyllä helposti, mutta oikeinkirjoitus oli hankalampi juttu”, Bernstein sanoo.

“60-luvun puolivälissä tulivat sitten kansalaisoikeus- ja Vietnam-liikkeet. Niiden myötä tajusin että oli mahdollista kehitellä vaihtoehtoisia kielioppeja ja ilmaisutapoja.”

“Tärkeää oli havaita, että tällä kaikella oli esteettinen ulottuvuutensa: se tuotti mielihyvää”, hän tähdentää.

Änkytys, mutina

Amerikkalainen sosiaalisuus, stereotyyppinen käyttäytyminen, yhdenmukaistettu koulutus ja massakulttuurin yksiulotteisuus ovat Charles Bernsteinin tekstien pysyviä maalitauluja.

“Vaikka minun ja muiden kaltaisteni runoissa onkin voimakas formalistinen tendenssi, minulle epäjatkuvuuden ja ristiriitojen tuominen runoon ei ole arvo sinänsä”, Bernstein sanoo.

“Taustalla on aito ja autenttinen sosiaalinen kokemus. Sen sijaan minusta usein tuntuu, että ns. omaa ääntä korostavasta mainstream-runoudesta kaikkinainen kokemus on kaavittu – koska se käyttää niin annettuja muotoja.”

“Sama koskee ääntä, sointia ja musiikkia. Kielen ‘keinotekoisuuden’ korostaminen ei tarkoita äänen ja soinnin hylkäämistä. Pikemmin yritystä palata niihin, löytää ne uudelleen perinteisen runouden kuurouttavien riimi- ja rytmimallien takaa.”

“Itse asiassa vakioidun ‘hyväksytyn’ puhetavan rinnalla ja alla on koko ajan valtava joukko ei-hyväksyttyjä, syrjittyjä ja halveksittuja puhetapoja: änkytystä, mutinaa, jotka ovat koko ajan kuultavissa kaikessa arkipuheessamme.”

Felix röyhtäisee. “Mahdatko saada tämän mukaan tekstiisi”; Bernstein kysyy.

“Tämä – pikemmin kuin oikeiston, keskustan ja vasemmiston hysteerinen pyrkimys keskinkertaistaa kaikkea ilmaisua – edustaa normaaliutta, vaikka näyttääkin valtakulttuurin silmissä oudolta.”

Arvottomuuden arvokkuus

Bernstein korostaa runouden yhteiskunnallista merkitystä mm. vertaamalla sitä yritysten tutkimus- ja kehittämistyöhön, jolla myös on arvoa itsessään, prosessina.

Mutta miksi runoudelle pitäisi anoa oikeuksia? “Hyvä kysymys”, Charles vastaa. “Minäkin olen sitä mieltä, että runoudella on oikeus olla olemassa itsesään. Se ei tarvitse hyvien ja oikeiden päämäärien kainalosauvoja.”

“Mutta kun olen sekaantunut kirjoittamisen hallinnolliseen puoleen – kustantamiseen, editointiin – olen oppinut painottamaan asiaa vähän toisin. Nautin ‘kampanjoimisesta’, vallankin sellaisten asioiden puolesta jotka eivät varsinaisesti ole puolustettavissa, myytävissä.”

“Kyse on tässäkin eräänlaisesta runollisesta eleestä. Sama pätee esseisiin ja luentoihin. Olen aina ollut kiinnostunut retoriikasta. Varsinkin nuorempana nautin vallitsevan politiikan kliseiden – että meidän muka on tuhottava kaupunki pelastaaksemme sen – paljastamisesta, kääntämisestä itseään vastaan.”

“Samaa teen edelleen: esseeni ja luentoni ovat samalla tutkielmia esseemuodosta, erilaisten tekopyhien ilmaisutapojen riisumista.”

“Tällainen tuulilasin putsaaminen, että voisi nähdä selvästi, on vain osa työtäni. Hauska ja välttämätön, mutta vain osa. Todellista nautintoa saan uusien ilmaisujen ja ilmaisutapojen löytämisestä, kirjoittamisen luovasta, innovatiivisesta puolesta.”

“Niin ettei itsekään ymmärtäisi”

Miten siis kirjoitat?

“Vaihtelevasti. Yleensä yhtä runoa kerrallaan. Käsin, mieluiten sohvalla selälläni. Kernaasti stressin alaisena.”

Kahdeksanvuotias Emma tulee lausumaan mielipiteensä nauhalle. “Anteeksi keskeytys”, hän aloittaa. “Näet, että hänkin jo tietää, miten systeemini toimii”, Bernstein huomauttaa.

Ja kenelle kirjoitat?

“Yleensä en ajattele yleisöä lainkaan. Tai ainoa yleisö olen minä itse. Ja yritän aina sysätä tekstini oman ymmärrykseni tuolle puolen.”

Tarkoitatko että hyvässä runossa on oltava jotakin jota et edes sinä itse käsitä?

“Ei edes, vaan juuri minä. Olen usein havainnut, että minulle käsittämätön voi olla täysin ilmeistä jollekin muulle.”