Comment in the seminar, ““Finnish-Futurist Echoes – New technologies and machinistic impulse in Finnish 2000 poetries” at the Non/Fiction book fair, in Moscow, Russia, on November 30, 2008. The seminar was organized by Finnish Literature Exchange (FILI) and Finnish Embassy in Moscow.” English as “Finland + Russia) / Poetry”

Eino Leinon “Tuulikannel” ilmaisee poetiikkaa, jota tutkimme tässä seminaarissa: runo soittimena, koneena, tuottamisena – ilmaisemisen sijasta.

Luin runon korostaen sen “epäsuomalaisuutta”: soinnut ovat suomea, jambinen poljento “läntistä” vaikutusta.

Ajatus Suomen omasta kielestä oli imperaalisen Venäjän. Sille sopi, että suomalaiset elivät eristyksissä – eivät ottaneet vaikutteita lännestä. Ja jos ottivat, eivät voineet välittää niitä tänne.

Leinon runo tulee sisällöltään lähelle Velimir Hlebnikovin ajatusta “järjentakaisesta kielestä”, zaum. Leino olikin Majakovskin ja Hlebnikovin aikalainen, mutta silti tuskin kuulikaan heistä. Suomen ja Venäjän raja on – edelleen – enemmän kuin kahden maan: se on kahden erillisen maailman raja.

Se on myös suuren ja pienen välinen. Käskijän ja käsketyn välinen. Riistäjän ja riistetyn välinen.

Paitsi että ei aina ole ihan helppo sanoa, kumpi on kumpi. Äskettäin edesmennyt Paavo Haavikko, toinen suuri suomalainen runoilija, sanoi 70-luvulla että Suomi on aina menestynyt riistämällä Venäjää.

Niin tai näin, riiston kääntöpuoli on välinpitämättömyys riistetystä. Varsinkin neuvostoaikana tämä toteutui kätevästi siten, että kontaktit rajoittuivat virallisiin, institutionaalisiin, liturgisiin yhteyksiin. Tämä perinne elää yhä – Suomessa on yhä helpointa olla tietämättä siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Minulle tämä tarkoittaa, että jos Venäjän demokratia kohtaa ongelmia (niin kuin se meistä monien mielestä on kohdannut), ne ovat myös Suomen demokratian ongelmia.

Runoudessa, joka ei instituutioissa viihdy, Suomen ja Venäjän väliset aktiiviset kontaktit ovatkin viime vuosikymmeninä olleet melkein nollassa. Täällä todellisia yhteyksiä voi syntyä vain ihmisten välisenä.

Toisaalta. Runous, juuri koska se ei viihdy instituutioissa, voi yllättävästikin ylittää – tai alittaa – tuon mainitun rajan. Siinä, mitä kuulemme ja näemme tässä seminaarissa, voidaan erottaa kaikuja venäläisestä futurismista melkein sadan vuoden takaa. Ehkä antologiassa Govorit pogranichnaja strana, jonka julkaisin tähän seminaariin liittyen, on jotakin muutakin “venäläistä”.

Siksikö, että runous auttaa paremmin “ymmärtämään”? Sanoisin päin vastoin. Siksi, että runous voi ymmärtää kielen muunakin kuin ymmärtämisen välineenä.

Oman nuoruuteni hallitsevia muistikuvia on neuvostovallan itsepintainen usko siihen, että se tiesi, miten suomen kieltä pitää käyttää – asioihimme puuttumiset tapahtuivat aina meidän kielellämme, tavalla, joka oli korvissamme yhtä aikaa sekä vatsaavääntävän naurettavaa että hirviömäistä.

Kokemus tuosta kielestä on muuttunut pysyväksi osaksi runouskäsitystäni. Se on auttanut minua ymmärtämään, että kaikkia yhteisöjen puhumia kieliä – ns. virallinen suomi mukaanlukien – voi (ja tulee!) pitää yhtä lailla naurettavina ja hirviömäisinä. Enemmänkin: juuri runous saa kuulemaan ja näkemään niiden naurettavuuden ja hirviömäisyyden.

Runous ei ehkä niinkään tähtää “ymmärryksen taakse” (zaum), kuin haluaa jäädä sen tälle puolen. Kieltäytyä “ymmärryksestä”, joka vaatii silmien sulkemista.

Ja myös nauttia kielen naurettavuudesta ja hirviömäisyydestä. Valitan, että kukaan meistä tämän seminaarin runoilijoista ei vielä osaa teidän kieltänne riittävästi, että ihan onnistuisimme siinä sillä. Mutta kuka tietää, ehkä vielä jonakin päivänä…