Suomentanut Leevi Lehto, luonnos marraskuu 2005

Alkuteksti: Ode on Grecian Urn
Suomentajan kommentti
Aale Tynnin suomennos

I

Sä morsian, raiskaamaton, tyyneyden,
kasvatti hiljaisuuden, hitaan ajan,
metsien tiedon tulkki, ken siis runouden
varjoosi jättäin taidat kukkain kertoman:
Sua mikä myytti lehvin verhonnee –
pyhiä koskeeko? vai myöskin meitä?
Tempen tai Arkadian laaksoissako?
Ja nämä jumalia? Nuo impyeitä?
Pyrintö hullu mikä? Ken pakoon tempoilee?
Rummut ja huilut mitkä? Ja villi hurmio?

II

Kauniita kuullut soinnut, kauniimmin
soi kuulemattomat – siis soikaa, huilut,
ei korvaan aistivaan, vaan, armaammin,
hengelle soikaa äänettömät laulut:
Heleä nuoruus, alla puiden, jättää et
voi lauluasi, puu olla lehdetön;
et, Ylkä, suudella voi milloinkaan,
vaan aina melkein vain – mut suotta huokailet;
ei haallu hän, jos ei vie hekumaan,
alati lemmit, hän aina kaunis on.

III

Ah oksat onnekkaat! kun varistaa
voi lehtiänne ette – Kevääseen jäätte;
onnekas huiluniekka, huolta vailla
saat aina soittaa jotain aina uutta:
lempeä onnekasta: lisää! lisää!
se aina lämmin on, ja tarjoutuu,
alati huohottaa, on aina-nuori –
taaksensa hengittävän halun jättää,
tuon, josta sydän surustuu, ja turtuu,
saa otsa hehkumaan, ja kuivuu kieli.

IV

Keitä tuo uhrikansa tuossa lie?
Ja mille alttarille, vehreälle,
ammuvan hiehon, pappi kumma, viet,
kupeensa hienot peiteltyinä lehväin alle?
Kylänen mikä – rannalla meren, joen,
tai vuoren laella, tornein, rauhassaan –
on väestä tyhjentynyt aamuun pyhään?
Katusi, kylä pieni, ikuiseen
nyt vaikenevat – ei syytä kertomaan,
sä miksi autioiduit, palaa yksikään.

V

Oi muoto muinen, ylväs! Palmikoin
marmorisin miesten, neitsykäisten,
ja oksin huojuvin ja ruo’oin tallatuin,
sä, vaiti, tarjoot lahjaa unhoituksen
kuin ikuisuus: tuo Kylmä Auvous!
Kun jo ikä polvemme on riuduttanut,
murheita muita täällä kuulostellet
kuin meidän, sä tuttu ihmisen, ja sanot:
“On kauneus totuus, totuus kauneus;
sen tiedät, muuta et – ja tuskin tarvinnet.”