Suomentanut Leevi Lehto

Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät – lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.

Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan –
unikon huumaamana kai – ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.

Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.