Suomentanut Leevi Lehto

Sydämeen pistää. Turta unisuus mua painaa
kuin katkojuomaa juonut oisin, tai
samean ooppium-maljan tyhjentänyt
äsken vasta, Letheen vajoaisin:
en siksi, että kadehtisin onneasi,
vaan liian onnellisna onnestasi –
sä että saat, oi puitten sirosiipi impi,
soivassa siimeksessä
vihreän pyökin, varjoin luvuttomain,
kesästä laulaa kepeästi, täyttä kaulaa.

II
Ah, tilkka viiniä! pitkään jo
maan umpi-uumenissa viilennyttä,
kukilta tuoksuvaa ja vehreydeltä,
tanssilta, Provencen lauluilta, ja auringolta!
Ah maljan-täysi kuumaa Etelää!
totuuden kyllästämää, Hippokrateen-lilaa,
helmiä kuplimassa äyräillään –
sen punertama suu
minulla juoda siitä, jättää maailma,
kanssasi, näkymättä, hämyyn häipyä –

III
Häipyä, raueta, ja kaikki unohtaa,
sä mistä, lehvistössä, tiedä et:
uupumus, kuume, torailu ja riita,
toistemme voihkinoiden kuulostelu täällä,
halvaus missä hytisyttää harmaapäätä,
haamuksi nuorukainen kalpenee, ja kuolee;
ajatus yksikin jo epätoivoon painaa
lyijysilmäiseen,
ja Sulo kimmellystä silmien ei pitää saa,
Lempi vuokseen riutua kuin huomiseen.

IV
Pois! pois! luoksesi mä tahdon lentää,
en kera Bacchuksen ja leijonainsa,
vaan Runouden siivin, näkymättömin,
uhmaten hämmennystä hitaan pään.
Luonasi jo! niin laupias on yö, ja kukaties
jo Kuningatar-Kuukin istuimellaan
ja tähdet kaikki hyörii keijuinaan –
vaan valo puuttuu!
paitsi minkä tuuli taivaaltaan
lävitse sammaleisen hämyn puhaltaa.

V
En näe, mitkä kukat jaloissani,
tai mikä tuoksu herkkä yllä, oksistoissa,
vain arvata voin lahjat monet, joilla
tuoksuisa tummuus jälleen varustaa
ruohonsa, pensaansa ja villipuuunsa –
valkean tuomensa, ja ruskoliljan;
orvokit nopsaan kuihtuvat, lehdet suojinaan;
ja toukokuun esikoisen,
neidonruusun, kastetta nuput täynnä;
kärpästen surinan iltoina suvisina.

VI
Pimeydessä kuuntelen, ja usein jo
puolittain rakastuinkin helppoon Kuolemaan,
sointuisin nimin, suloriimein anoin
henkeni hauraan ilmaan tempaamaan;
nyt, jos koskaan, aarre oisi kuolla,
kivutta lakata, kun yö on syvin,
kun sieluasi kaiutat sä kaikkialle
syvässä hurmiossa!
Sä yhä laulaisit, ois korvat mulla suotta,
sun messullesi oisin multaa nyt.

VII
Ei luotu sua kuolemaan, Lintu ikuinen!
Ei polvet nälkäiset sua maahan lyö;
tuo sama ääni, jonka kuulen tänä yönä,
jo ennen keisarin ja narrin korviin soi,
kenties se sama laulu, joka löysi tien
murheisen Ruutin rintaan, ikävöivään,
kun tämä itki vieraan vainiolla –
tai joka lumoonsa
loitolla satumaassa kietoi akkunat,
aavalle vaarain, vaahtopäiden avautuvat.

VIII
Loitolla! soi sana haastaen kuin kello,
itseeni palaamaan mua vaatii luotasi!
Nyt hyvästi! ei haltijattaremme, haave,
niin viekas olekaan kuin väitetään.
Jää hyvästi! ja laulu valittaen häipyy
ylitse niityn, tyventyvän puron,
mäenlaelle kohoaa, ja hautautuu
lähilaakson poveen;
näkykö se oli, vai päiväuneksuntaa?
on poissa soitto – valvonko vai nukun?