Oi Korkein! Säkeet äänettömät kuulethan,
esiin pusertamat hartaan muistelun;
anteeksi suot salojesi laulannan,
vaikka vain kovertuvaan korvaas sun:
Uneksuin varmaan tänään, vaiko totta
siivekkään Psyyken valvesilmin näin?
Metsässä vaeltelin aatoksitta,
kun näyn havaitsin mä yllättäin:
olentoa somaa kaksi, rinta rinnan
ruohossa korkeassa, kattonaan
kuiskivat lehvät, ummut väräjöivät;
äärellä pienen purosen,
kukkien syväjuurten, tuoksuvain,
sinisten hopeanvaaleiden ja purppurain;
he hiljaa hengittivät ruohopedillään:
siivet ja käsivarret kietoutuneet,
huulensa koske ei, ei hyvästelleet,
kuin erottamat unen pehmyt-käden,
taas valmiit aloittamaan suudellen,
lempensä aurooraisen sarastain:
Tunsinkin siivekkään poikasen,
vaan ken olit sinä, kyyhky onnekkain?
Psyykensä uskollinen!

Oi näky, nuorimmaisna varjoon muun
sä jätät jumaliston kalvakkaan!
Kauniimpi oot kuin safiiri-kehrä kuun
tai Venus kimaltava taivaallaan.
Kuniimpi näitä, temppelittä vain,
ei kukat alttariasi kukkuroi,
ei neitsytkuoro soinnuin sulokkain
yösyönnä sulle vaikeroi;
puuttuvat ääni, luuttu, huilu, suitsuke
vitjoissa astiassaan savuava,
alttari, lehto, papit, profeetta
kiihkoissaan kalpein huulin uneksuva.

Oi kirkkain! myöhäistä jos vannontaan
ja lauluun uskovaan jo lieneekin,
kun pyhät muinoin oli oksat maan,
pyhiä ilma, vesi, tulikin,
etäällä hurskaudesta onnen sen,
siipesi kirkkaat yhä, hiljaa lepattain,
lomassa voimattomain jumalain,
mä silmin intoutuvin näen, laulaen.
Kuorosi tahdon olla sulokkain,
yösyönnä sulle vaikeroida;
sun olla ääni, luuttu, huilu, suitsuke
keinuen astiassaan savuava,
alttari, lehto, pappi, profeetta
kiihkoissaan huulin kalpein uneksuva.

Oraakkeliksi sulle ryhdyn, ja temppelin
mieleni loukkoon kauas rakennan,
oksaiset mietteet tuskin suloisin
mäntyinä huojuu siellä, kuiskaillen:
siintäen kauas tummat aatos-puut
kaunistaa vuorenrinteet, solainsuut;
Mua sinne tuutimaan, oi länsituuli, tuut –
mettiset, linnut, immet, ihmeet muut,
mä siellä tähän aavaan hiljaisuuteen
pyhätön uuden ruususista teen,
säleiköt aivoituksin seppelöin,
nuppusin, kelloin, tähdin nimettömin,
tarhuri-Haaveen monin keksinnöin,
ken aina kylvää uusin siemenin;
mä sulle siellä riemut kaikki tarjoan,
varjoisa aatos jotka keksii ikään;
jo hehkuu soihtu, avaan ikkunan
lämpimän Lemmen tulla sisään!