[For a reading of the Otto Manninen poem (from Aug. 23, 2007), click here.]

Hyvät runouden vastuulliset ja vastuuttomat ystävät,

Ensin Otto Mannisen runo “Kultaiset torvet”, kokoelmasta Virrantyven (1925):

Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,
kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.

Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus –
runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.

Oli rikkaampi laulu leivosen siivekkään
sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.

Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen
suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.

Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,
syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.

Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön,
tulikeijut kun Pohjolan kaarella karkeloi.

Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,
mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.

Oli kuumempi suur’elon kutsu, mi rientämään
sotarintaan sen myriaadeja haltioi.

Syke riemukkaamp’ oli rintojen syttyväin,
sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.

Uni uljahampi, mi ain’ ylös korkeuksiin
ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.

Poven kaipaus polttavampi, mi outojen taa
tarumerten rantoja uusia unelmoi.

Oli hartaampi virsi, mi vierella hautojen
eron murtamille viel’ elontoivoa toi. –

Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,
mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi –

mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?
Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.

Rivi jälkiä vain – yli ratsue ylhäinen
meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.

Runo noudattaa arabialaisperäisen gaseelin muotoa. Gaseelin perinne vaatii, että tekijä viimeisellä rivillä viittaa itseensä – ja säkeestä “meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi” tosiaan löytyvät nimen “Otto Manninen” kirjaimet. Kikkailtiin sitä silloinkin.

Pari huomiota.

“Kultaiset torvet” näyttää vähättelevän runoa ja runoutta: “rivi jälkiä vain”. Mutta myös kokonaisuus sisältää piiloviestin. Huomaamme sen, jos kysymme, “minkä jälkiä”. “Iankaikkisen runsauden”, “leivosen siivekkään”, “suur’elon”, “rintojen syttyväin” – lyhyesti: kaiken, mitä olemassa on. Runo – kenties yksin kaikkien diskurssien joukossa – ei rajaakaan mitään ulkopuolelleen. Se onkin, jos ei diskurssien äiti, ainakin kunnianhimoisin ja vaateliain niiden joukossa. Ja vaateet vain kasvavat, jos otamme todesta Mannisen aika varhais-jälki-strukturalistisen vihjauksen siihen, että myös todellisuuden (“suur’elon”) rakenne saattaa olla kielen: “kaikkeus-kanteleen”.

Jos runo ei rajaa mitään ulkopuolelleen, niin ei myöskään politiikkaa. Toisaalta, myös politiikka-diskurssin (Mannisella ehkä “jylyn jylhemmän myrskyn”) asema suhteessa “kaikkeuteen” voidaan nähdä samalla lailla kaksinaiseksi. Politiikka on oma erityinen käytäntönsä, ammatti, jotakin johon “mennään” ja josta “poistutaan”, valtion sfääri. Mutta tiedämme myös, että se “läpäisee elämän”, että ei ole mitään poliittisesti neutraalia, että “kaikki on politiikkaa”. Vähäisin runokin, joka on “rivi jälkiä vain”.

Näin olen avannut konferenssimme teemaa kiertämällä sitä hiukan tiukempaan solmuun.

Kokoonnumme nyt kolmatta kertaa. Poetiikkakonferenssin ambitiona on koko ajan ollut Suomen ja maailman runouksien suhteiden tarkastelu ja liikkeeseen saattaminen – tässäkin “kaikki” ja “yksi”, “suuri” ja “pieni”, “iankaikkinen runsaus” ja “raukea kaiku”. Tänä vuonna olemme hyvin suomalaisia ja työskentelemmekin pääosin suomeksi. Haluan kuitenkin erityisesti toivottaa tervetulleeksi vieraamme Martin Glaz Serupin Tanskasta, joka kohta puhuu. Ensi vuonna aiheena tuleekin olemaan skandinavinen runous, ja silloin työskentelemme monikielisti ja niin kansainvälisesti kuin suinkin, kuitenkin muistaen että tässä kaikessa Suomi on – kuten runo suhteessa politiikkaan – “syrjässä keskellä”.

Aamupäivän ohjelmassa on kolme alustavaa runoilijapuheenvuoroa, joihin puheenjohtajat Katja Seutu ja Miia Toivio kohta johdattavat. Iltapäivällä on vuorossa seitsemän terävää puheenvuoroa, jotka löysimme avoimella kutsulla. Iltapäivän vetävät Olli Sinivaara ja Jarkko S. Tuusvuori.

Valmisteluryhmän puolesta toivotan hyvää keskustelua. Sellaista, “mi tuimana raastaa ja armaana ailakoi”.