Lännen kieli. Valikoima uudempaa amerikkalaista runoutta. Toim. ja suom. Markku Into. Tammi 1992. 205 s. 128 mk.

Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. Toim. Ville Repo. WSOY 1992. 230 s. 185 mk.

Helsingin Sanomat,
1.5.1993

“Amerikka on runo silmissämme”, kirjoitti Ralph Waldo Emerson 1844. Lausahdus on tullut pätemään ainakin kääntäen: yhdysvaltalaisen runouden maisema on ollut sen oman maan maisemaa, sen kaanon vahvassa mielessä “kansallisrunoutta”.

Amerikan paradoksiin kuuluu kuitenkin, että runouden yhteiskunnallisuudella on melkeinpä yltiöyksilöllinen kaikupohja, kuten maan historiakin on sekä kollektiivista “Uuden maailman” valloitusta että individualistista pakoa “Vanhasta”.

Tämä paradoksi hohkaa puhtaana jo Walt Whitmanin Laulussa itsestäni (1855) ja sitä kaiuttaa yhä myös Allen Ginsbergin Huuto (1956). Se voi hyvinkin olla Amerikan runouden elinvoiman tärkein lähde: syy siihen että runous on voinut olla eeppistä sortumatta sapelinhelskyttelyyn.

Modernismin valtavirta

Silti myös eeppisellä perinteellä on oma keskeislyyrinen vastapoolinsa, kantavanhempinaan Edgar Allan Poe ja Emily Dickinson. Ajan myötä sen paino tuntuu kasvavan. Itse asiassa näistä tummasävyisistä romantikoista juontuu valtaosa Amerikan 1900-luvun alun kiehtovan kokeellista runoutta – Gertrude Steinin ja Louis Zukofskyn objektivismista e. e. Cummingsin ja Marianne Mooren mystiseen sana-akrobatiaan.

Siitä juontuu myös maailmanmodernismin valtavirta, jonka perustajaisät Ezra Pound ja T. S. Eliot olivat molemmat tämän maanpakolaisten maan maanpakolaisia.

Helsinki Window?

Sana “akrobatia” voi tässä olla sattuvampi avain kuin arvaisikaan. Poe oli ennen kaikkea ylivertainen riimikko ja rytmikko, Dickinson taas jonkinlainen Saima Harmaja, mutta Lauri Viidan veroinen taituri. Jos sosiaalinen, julistava runous on kummunnut individualismista, keskeislyriikka on kääntäen ollut objektivistista, keinokeskeistä, “minätöntä” tavalla jonka 1980-luvun Language Poetry ohjelmallistaa. Ja “vaikeaa”.

Tämä näkyy myös suomennosten historiassa. Yleistäen voi sanoa, että epiikka on tullut läpi laveammin ja helpommin. Whitmania on käännetty useampaankin kertaan (Viljo Laitinen 1954, Arvo Turtiainen 1965). Poe taas on usein kömpelöissä suomennoksissa väljähtynyt toisen luokan horroristiksi, jota on pelättty vain lukion äidinkielentunneilla. Dickinsonilta on yksittäisiä runoja Helvi Juvosella, mutta kunnon kuvaa hänen käsialastaan ei suomeksi ole ollut.

Ei siis ihme, että jo Cummings on pysynyt sitkeästi kummajaisena, ja vieraita ovat myös Elisabeth Bishop ja Hart Crane. Ja kun tausta on puuttunut, sodanjälkeisen puolivuosisadan seuraaminen on jäänyt kokonaan medioitten armoille.

Beatnikit tunnetaan, mutta New Yorkin kouluista ja ns. Black Mountain -koulukunnan runoilijoista Charles Olssonista ja Robert Creeleystä on tuskin kuultu – seikka jota viimeksi mainitun “Helsinki Window” -sarjaa ihailevien amerikkalaisten voi olla vaikea ymmärtää.

Aivojen ja Jumalan paino

Ville Revon historiallinen ja Markku Innon ajankohtaisantologia tekevät kumpikin raikkaan peräseron tähän perinteeseen. “Olen ollut heihin innostunut”, perustelee Repo runoilijavalintansa, ja Into kaiuttaa: “Tämä on minun antologiani mutta Te saatte lukea sen.”

Iloisen individualistinen lähtökohta toimii molemmilla hyvin. Revon Whitmanista ja Dickinsonista käsin laskemaan verkkoon tarttuu niinkin erilaisia kaloja kuin arkkitraditionalisti Robert Frost (1874-1938), chicagolainen kulkurirunoilija Wachel Lindsay (1879-1931), Eliot, Pound sekä tavallaan valikoiman painopisteiksi muodostuvat Moore ja Cummings.

Into taas levittää raajansa reaaliajassa koko mantereen yli: Language-koulu muutaman valkoisen valtarunoilijan ja värillisen marginaalirunoilijan vahvistamana tulee rymisten suomalaisen lyriikan sisätiloihin.

Nöyrä ja kapinallinen

Viittaamiani kehityskulkuja voi seurata lukemalla valikoimia peräkkäin ja rinnan. Revon Dickinson (omia suomennoksia ja muutama Juvoselta lainattu) on nöyrä panteisti, mutta myös kapinallinen, joka juuri kielen hallinnan kautta ilmaisee ihmisen arvoa ja mahdollisuuksia: “Aivojen paino paunalleen / sama kuin Jumalan. / Ne enintään kuin tavun / äänteestä erotan.”

Moorella (“Itseensä luottaen kuin kissa”) ja Cummingsilla (“Ennemmin opin yhden linnun laulun / kuin opetan tuhat tähteä tanssimasta”) samanlainen kapinallisuus taas toteutuu tietyn jäljentämättömästi “oman” muodon hakemisena. Moorella se on avarasti hengittävä, plastinen; Cummingsilla huohottavasti katkeileva.

Runoilijan on yllettävä “mielikuvituksen sanatarkkuuteen”, Moore vaati usein lainatussa ohjelmarunossaan, hengessä jota meillä vastaa Jääpeilin Hellaakoski. Mooren “todelliset rupikonnat mielikuvituksen puutarhoissa” laulanevat duettoa puuhun nousseen hauen kanssa.

“Mennään sänkyyn, Emily”

Cummings saattaa yhä näyttää “hullulta” autistilta, mutta juuri yksityisen totuuden ja totuuden yksityisyyden puolustajana häntä on opittu ymmärtämään. Toisaalta Innon valikoimassa esiintyvä Lin Hejinian toteaa eräässä esseessään, että hullun kärsimyksiä ei ehkä tule lukea hänen “todellisuutensa” ilmauksiksi, eivätkä ne liioin “välttämättä ole suurempia kuin meidän”.

Hejinian (“Uustyöstö 1-5”) ja eräät muut Innon runoilijat keskittyvätkin kielen esine- ja merkkiluonteeseen ilman modernistista muodon hakemista. Romanttinen hullu palaa maailmaan sen omana hulluutena, ja samalla keskeislyyrinen perinne koukkaa epiikan puolelle.

Runoilija puhuu yhä tunteista ja tunteella, mutta omista mielentiloista haltioitumisen tilalla on niiden suhteellisuus. “Huominen / on sama päivä kokemmuksessani. Mutta uni / voi vain antaa meille nautinnon nautinnon // anteliaan jos olemme hereillä” (Hejinian).

Pisimmälle tähän suuntaan kulkee Robert Grenier, jonka “Sticky Fingers” (vrt. Rolling Stones) on jo pelkkää merkkien virtaa, kompastelua ja siirtyilyä, suomennoksessa tosin vähäisen narratiivisen kohinan häiritsemänä.

Runon hallitseva elementti on säepari “E / Emily” (“E / ei vielä”; “E / minä jumaloin häntä”; “Meidän pitää mennä sänkyyn Emily”).

Kuka Emily? voi kysyä. “Emily” vain, mutta ilman muuta myös Emily Dickinson.

“Mennyttä ei ole jääty jahkailemaan!” takakansi suotta pyytelee anteeksi. Tasan päinvastainenkin pätee!

Vanavesi ja kupla

Lännen kieltä voi ja pitää lukea myös muista perinteistä käsin. Ainakin Rae Armatout (“he näyttelivät uudestaan jotakin joka itse asiassa oli esitetty”), Jean Day (“minä näytin pilville miten peittää tuo suuri sininen taivas”) ja Bob Perelman (“Elämät / keräävät ääntä enemmän kuin pilvet vettä”) samastuvat tietoisesti niin ikään parilla pikkutekstillä mukana olevaan Clark Coolidgeen ja hänestä suoraan ylenevää polvea Creeleyhin, Olsoniin, Zukofskyyn ja Poundiin.

Lydia Davisin hauska teksti alkaa “Eräs mies meidän toimistossa on varsinaisesti koira”. Hän tulee surrealistisesti Ranskan suunnalta, samoin koreografinakin toiminut Michael Palmer: “Kirjeitä Zanottolle” -sarjaa lukiessa on hyvä tietää, että tämä mies on kääntänyt Rimbaudin runon “Voyelles”.

Niin, ja Kit Robinsonin kulttiruno “Amerikan puussa” kasvaa haluttaessa hauskasti ristiin Revon Whitmanin kanssa.

Oman äänen ongelmia

Runouden kääntämisen vaativuus on antologioissa ankarimmillaan. Miten yhdistää tulkinnan omaperäisyys ja perinteen moniäänisyys? Miten välittää viittaukset edeltäjiin, joita ei ole käännetty suomeksi.

Niinpä Repo tuntuu paikoin kirjoittavan liian yleislyyrisesti. Frostin runosta “Metsän reunassa lumisena iltana” tulee sujuvaa trokeeta, mutta vain sitä; alkutekstin jännitteinen suhde perinteiseen mitallisuuteen (“minulle vapaa mitta olisi samaa kuin pelata tennistä ilman verkkoa”, Frost sanoi) jää välittymättä, samoin tahalliset puheenomaisuudet. Ja kun kahteen kertaan toistuva monimielinen loppusäe “And miles to go before I sleep” tiivistyy muotoon “Saa uni jäädä vartomaan”, nukahdetaan mielestäni jo toisessa runossa.

Eliotin Autiota maata Repo valottaa oivaltavasti uudestaan (“Erä shakkia” -jakson rytmiikka), mutta toisaalta: ken on “nähnyt ahdistuksen kourallisessa tomua” (Lauri Viljanen, 1948) jättää helposti omaan arvoonsa “tomupivollisessa pelon”. Myöskään Mooren hallitun-oikukkaaseen säertymiin ja uhkarohkean kömpelöihin riimeihin Revon korva ei aivan riitä.

Beat-nostalgia tallaa

Hassua kyllä, parhaiten onnistuvat julistava Pound ja valikoiman ulkoisesti vaativin Cummings. Tämän aikuisen lapsen, rohkean, itsepäisen ja herkän lyyrikon tuominen suomeen yksin oikeuttaisi valikoiman julkaisemisen.

Innon tietty motivoimaton beat-nostalgia tallaa joskus lyyrisiä tehoja ja tietoista korkeakirjallisuutta. Välillä tulee mieleen, ettei olisi tarvinnut kääntää ihan Turun murteeseen asti, ja lapsuksiakin tietysti löytyy, mutta väännökset ovat usein tehokkaita (“nuukalaiset”).

Kaiken kaikkiaan: suomalaisen lyriikan hengitystila on näiden kirjojen myötä ratkaisevasti avartunut!