Haastattelu Äidinkielenopettajain Liiton Virke-lehdessä 4/2005

Kuka oikeastaan olet Leevi Lehto?

Olen runoilija, suomentaja, pikkusen ohjelmoijakin, ja Runoyhdistys Nihil Interitin puheenjohtaja. Julkaisin esikoiskokoelmani Muuttunut tuuli 16-vuotiaana vuonna 1967. Olen ilmeisesti edelleen kirjallisuushistoriamme nuorin debytantti ;-). Sittemmin olen kuitenkin tehnyt pääasiassa kaikkea muuta. 70-luvulla olin aktiivinen vasemmistolaisessa politiikassa, 80-luvun alussa palasin kirjallisuuteen suomentajana, ja sitten 90-luvun alusta olen tehnyt paluuta runouteen (neljä kokoelmaa vuosina 1991-2004). Vuosina 1997-2003 työskentelin parissa viestintätoimistossa verkkoviestinnän vastaavana. Nyt olen parin vuoden ajan ensimmäistä kertaa elämässäni elänyt vapaana kirjailijana, nähdäkseni mitä tosiaan “isona tekisin”… Parhaillaan työstän uutta suomennosta James Joycen Ulysseksesta. Sen on tarkoitus ilmestyä vuonna 2007.

Sinua on luonnehdittu muun muassa nettianarkistiksi. Miksi ihmeessä?

Toivon, että tällä tarkoitetaan anarkiaa myönteisessä mielessä: luovuuden ja keksimisen edellytyksenä. Myönteisesti ymmärrettynä anarkia on minusta Internetin mielenkiintoisimpia puolia, tarkoitan mm. jokaisen mahdollisuutta julkaista, ihan itse ja ihan mitä haluaa. Uskon, että Internet tulee vielä mullistamaan mm. nykyisen tekijänoikeuskäytännön – kaikesta joskus julkaistusta tulee kaikkien yhteistä omaisuutta.

Itse olen oikeastaan jo kymmenen vuotta pitänyt verkkoa tärkeimpänä julkaisukanavanani. Koko vuosien 1967-97 runotuotantoni on jo vuosia ollut sivuillani vapaasti saatavilla.

Minkälainen verkko on runouden foorumina?

Blogeista eli verkkopäiväkirjoista on monille tullut lähes tärkein julkaisukanava – maailmassa on tuhansia ja Suomessakin jo kymmeniä runoblogeja. Samanmieliset runoilijat muodostavat helposti pikku yhteisöjä. Minusta tämä on tärkeä osa uutta runouskulttuuria. Uskon, että vanhan yhtenäisjulkisuuden aika on ohi – kiinnostavimmat asiat tapahtuvat siellä, missä pienempi joukko todella vihkiytyneitä ihmisiä tekee asioita oikeastaan vain oman itsensä iloksi.

Millainen runo on verkkotekstinä?

Tutkimuksethan osoittavat, että verkossa ei oikeastaan lueta perinteeseen tapaan, vaan “skannataan”, silmäillään tekstiä läpi ja vasta sitten, kun tulee jotakin todella kiinnostavaa, pysähdytään lukemaan. Uskoisin, että tämä lukutapa sopii runolle hyvin: nykyrunohan on usein hyvin assosiatiivista, fragmentaarista. Verkossa opittu lukutapa sopii yleiskuvan muodostamiseen ja yhteyksien havaitsemiseen runon eri osien välillä.

Tietysti tähän uuteen ympäristöön liittyy myös ongelmia. Voiko esimerkiksi käydä niin, että opimme vain “silmäilemään” kaiken ja sitten emme koskaan enää paneudu, lue entisellä syventyneellä tavalla. Minua huolestuttaa myös se, että samalla kun verkossa julkaiseminen eriytyy ja suuntautuu yhä uusille pienryhmille, ns. valtajulkisuus tuntuu koko ajan ohenevan. Kun vimmatusti yritetään herättää kaikkien mielenkiinto, kirjoitetaankin asioita, jotka eivät oikeasti kiinnosta ketään (julkkisten toilailut).

Miten julkaisufoorumi vaikuttaa runouden kieleen? Entä aiheisiin?

Käsitykseni on, että kieli muuttuu nykyisin nopeammin kuin koskaan ennen. Tietokoneet ovat tuoneet kokonaan uuden sanastonsa – ja nuorison tekstiviesti- ja chattikieli voi olla vanhemmalle väelle käsittämätöntä. Minusta tämä muutos on myönteinen asia. Samoin on hyvä, että kirjoitetun viestinnän määrä kasvaa. Enää ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa, hyvää kieltä ja kirjoittamistapaa. Tämä on kuitenkin pieni hinta siitä rikkaudesta, jonka erilaisten alakielten ja “uusien murteiden” ilmaantuminen tuo mukanaan.

Olet toteuttanut runogeneraattorin Ääninen. Kerro mikä se on.

Olen ollut myös kiinnostunut netin ja tietokoneen käytöstä runouden “mekaanisen” tuottamisen välineenä. Kysymys tekijyydestä on ehkä koko myöhemmän tuotantoni keskeinen teema: minua kiinnostaa, missä määrin ihmisten ajatukset ja tunteet ovat heidän “omiaan”, missä määrin taas opittuja ja kopioituja. Sonettikokoelmaani Ääninen (1997) liittyi “runokone”, jolla käyttäjä voi netissä tuottaa loputtoman määrän uusia sonetteja kirjan koko sanastosta.

Toinen, myöhempi esimerkki on ns. Google-runogeneraattorini: siinä käyttäjä voi antaa hakusanan tai fraasin, minkä jälkeen generaattori hakee tietyn määrän sitä vastaavia Google-sivuja ja muodostaa niiden tekstimassasta “runon”. Käyttäjä voi valita runolle myös muodon – se voi olla esimerkiksi sonetti.

Generaattorin tuottamissa runoissa ei tietenkään ole “ajatusta” perinteisessä mielessä, mutta hakusanat luovat niihin kuitenkin tiettyä koherenssia, ja rinnastukset ja siirtymät ovat usein niin hauskoja ja yllättäviä, että monet generaattoria kokeilleet ovat tunnustaneet, etteivät itse ikinä olisi voineet keksiä moista. Uskoisin, että sillä olisi käyttöä myös äidinkielen opetuksessa.

Millainen olet runoilijana?

Minulle on käynyt niin, että olen runoilijana vanhemmiten koko ajan radikalisoitunut. Minua ei niinkään kiinnosta ajatusten ilmaiseminen kuin kieli ja sen mahdollisuudet. Vuoden 1994 kokoelmani nimikin oli Kielletyt leikit. Asiaa ehkä havainnollistaa oheinen sonetti, kokoelmastani Ääninen (1997). Se on syntynyt siten, että poimin ensin riimisanat Otto Mannisen sonetista “Diogenes”, vilkaisemattakaan muuhun tekstiin. Sitten täytin rivit kaikella, mitä riimisanoista mieleen juolahteli. Runo on minusta yhä kohtuullisen hyvä aktiivisen lukemisen puolustuspuhe. Uskon tosiaan, että “maailman taskussa on maailmoita”.

Leevi Lehto: Päällysvieras

(kokoelmasta Ääninen, Like 1997)

Eivätkä sanat merkitystä riistä
jos eivät annakaan. Käy seistä
etäällä kohteistaan ja “soida” niistä:
edetä tietä tuulen-seppeleistä.

Ennen kuin näytteen puristavat selkäpiistä
ja varoittavan esimerkin teistä
(“tyhjinä vuotavista tynnyreistä”)
kyhäävät, neuvoni on: Niistä, kiistä!

Riimi voi olla isku taikka voita.
Vie tyhjä tähdellisyys lukuhalut,
jos yksinomaan silmäät markkinoita

voi hyllyillensä jäädä kaupankalut.
Arvalla heitä miimit, lainaa alut,
maailman taskussa on maailmoita.