Johdatus Suomi-osuuteen Tiia Strandénin ja Oscar Rossin toimittamassa antologiassa Tämä ei ole fiktiota, 18 pohjoismaista runoilijaa, Teos 2007 (ruots. Detta är inte fiktion, Söderströms 2007)

Svenska

1990-luku toi Suomen runouteen pitkästä aikaa jotakin koulukunnan tapaista. Jyrki Kiiskisen, Jukka Koskelaisen, Helena Sinervon ja muiden ympärille ryhmittynyt nuorivoimalaisuus haastoi ikiaikaisen mallin, jossa runoilija – kärjistääkseni vähän – kerran vuodessa kantaa muovikassillisen aanelosia kustannustoimittajalle ja sitten yhdessä hänen kanssaan valikoi uuden vihkosen “suurelle yleisölle” tarjottavaksi. “Ysäriläisten” tärkeä panos oli runouden valtaaminen runoilijoille itselleen: tuli mahdolliseksi ja sallituksi kysyä, miksi kirjoitettiin niin kuin kirjoitettiin, ja vastata tähän teoreettisella itseymmärryksellä, joka oletti ensimmäisiksi vastaanottajikseen ensin muut runoilijat, ja vasta heidän jälkeensä suuremman tai pienemmän – ja joka tapauksessa aikaisempaa valveutuneemman – yleisön. Viimeksi mainittu myös alkoi eriytyä ellei suorastaan järjestäytyä: syntyivät Nuoren Voiman Liiton ja maan johtaviin kustantamoihin kuuluvan WSOY:n Elävien Runoilijoiden Klubi sekä Runoyhdistys Nihil Interit, jotka yhä ovat Suomen runokentän dynaamiset toimijat ja aloitteentekijät.

2000-luvulla – tämän kehityksen välittömänä jatkona – on jo mahdollista puhua erillisestä, elinvoimaisesta runouden alakulttuurista. Yksi asia on kuitenkin radikaalisti toisin. Jos koulukuntaisuus 90-luvulla piti yllä käsitystä “yhdestä oikeasta runoudesta” (tai kahdesta, kilpailevasta: vastareaktiona nuorivoimalaisuudelle tuli – tai tuotiin – vuosikymmenen lopulla julkisuuteen erityisesti Turkuun yhdistetty “katurunoilijoiden” ryhmä), uusinta runoutta näyttää nyt leimaavan moniarvoisuus ja moniäänisyys. Missä nuorivoimalaisten varovainen kielirelativismi vielä kirvoitti syytöksiä elitismistä ja liiasta älyllisyydestä, viime vuosina nimenomaan eriasteinen kokeellisuus on tuntunut näyttävän tietä, ja tulleen laajasti hyväksytyksi juuri moniarvoisuuden ja moniäänisyyden nimissä. Suomessa runouden kenttä ei – ainakaan toistaiseksi – jakaudukaan samalla tavalla “mainstreamiin” ja “vaihtoehtoiseen” kuin ymmärtääkseni useimmissa muissa pohjoismaissa: kirjo on vivahteikkaampi, ja yksittäisellä runoilijallakin voi tässä suhteessa olla useita ilmiasuja. Osittain samasta syystä valtamedia ei enää näyttele aloitteellista osaa runouden ja sen rintamajakojen määrittelijänä.

Moniarvoistumiseen liittyy määrällinen kasvu: vuosittain julkaistaan yhä enemmän runokirjoja – määrä lähentelee nyt sataa – samalla kun Internet ja aivan erityisesti blogit ovat tehneet aikaisemmin syystä pelätyn julkaisukynnyksen paljossa illusoriseksi. Näihin rakenteellisiin muutoksiin liittyy tavallaan myös se, että Suomen nykyinen uusi runous ei ole samalla tavoin sukupolvisidonnaista kuin usein aikaisemmin: uuden moniarvoisen ilmapiirin voi nähdä luovan tilaa vähemmälle huomiolle jääneiden tai välillä vaienneidenkin varttuneempien runoilijoiden uudelle nousulle. Tähän liittyen ovat nähtävissä ensimmäiset merkit kaanonin uudelleen arvioinnista – erityisesti suomenkielisen runouden puolella, jossa ajanlasku on pitkään aloitettu 50-luvun modernismista; suomenruotsalaisessa runoudessa, arvioisin, suhde perinteeseen on mutkikkaampi ja joustavampi.

Tähän antologiaan valitut neljä runoilijaa – kaksi naista, kaksi miestä, kaksi suomeksi ja yksi ruotsiksi kirjoittava, kaikki syntyneet 1970-luvulla – eivät tietenkään voi ilmentää koko mainittua kirjoa, ja jo yritys käsitellä heitä sen edushahmoina on väkivaltaa heidän yksilöllisyyttään kohtaan. Seuraavassa silti joitakin peiliefektejä.

Eino Santasta, jonka rohkea esikoinen, Kuuntele, romantiikkaa (2002), monessa mielessä käynnisti 2000-lukuisen arvojen uudelleen arvioinnin (ja tuli Helena Sinervon Helsingin Sanomissa jyrkästi torjumaksi), voitaisiin kutsua uushervottomaksi. Hän on itse asiassa romantikko (mm. siinä mielessä että ei kaihda “suuria aiheita”, kuten maanjäristyksiä), mutta sanan parhaassa merkityksessä, jossa siihen liittyy tietoisuus siitä että suuruus aina ylittää runoilijan hahmotuskyvyn: siksi, Santanen tuntuu uskovan, täräytyskuva on tarkempi ja kertoo enemmän. “Perheitä kuin eloonjääneitä neuvostoliittolaisia,” hän kirjoittaa maanjäristystä käsittelevässä runossaan yhtä aikaa ihailtavan asiaankuulumattomasti ja useampaankin “suomalaiseen” tajunnantasoon napakasti osuen.

Catharina Gripenberg on sukua Santaselle hervottomuudessa ja siihen liittyvässä toisessa ulottuvuudessa, jota kutsuisin uuspuheenomaisuudeksi. Pyrkimyksiä puheenomaisuuden korostamiseenhan nousee runoudessa aika ajoin, usein “demokraattisessa” hengessä, kirjallisesta diskurssista ulos suljettujen puheenparsien puolesta. Gripenbergillä puheenomaisuuden funktiot ovat mielestäni kuitenkin toiset. Hänen puheenomaisuutensa on niin sanoakseni sisäänpäinkääntynyttä: arvioidessaan Gripenbergin suomennosvalikoimaa (Sinä siellä kaukana näytät tutulta, suom. Kristiina Lähde, Teos 2005: antologian suomennokset ovat tästä) runoilija Teemu Manninen väitti ymmärtävänsä sitä paremmin, koska on syntynyt täsmälleen saman vuonna kuin Gripenberg: “minusta tuntuu, että tunnen sen liian hyvin. Minusta ihan oikeasti tuntuu siltä kuin kuuntelisin tyttöystävieni puhetta.” Gripenberg on syntynyt Pietarsaaressa, Manninen sisä-Suomessa ja suomenkielinen: jälkimmäisen kirjaama ymmärtämisen helppous kielii siitä, että sukupolven – tai minisukupolven – sinänsä idiosynkraattinen tajunta on medioiden välittämää, yhteistä, yleistettyä. Niinpä “puheenomaisuus” ei tässä enää olekaan diskursiivisuuden vastakohta, vaan sen uusi ilmenemismuoto: chatteja ja muuta “Internet-roinaa” hyödyntävän pohjois-amerikkalaisen Flarfin tavoin Gripenberg on itse asiassa korostetun kirjallinen. Ehkä myös perinnetietoinen: ainakin kielirajan takaa katsovalle hänen jotkut outoutensa tuntuvat selittyvän björlingmaisien tuttuuksien kautta. Vrt. Gripenberg:

yötyökaluja käyttäessäni päiviä vuorostaan
tulee joka puolelle ihan liikaa. Ikävöitkö sinäkin
bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa?

kun taas Björling, Quosegossa 1928 (suomennos Tuomas Anhavan):

hulluja silmiä sinä maalaat
jaloillasi.
Pakattavaksi kolminkertaiseen pakkilaatikkoon lähetettäväksi
seudulle sitä varten mitä meistä tulee.

Gripenberg ja Saila Susiluoto on molemmat nähty erään 2000-luvun uuden ilmiön, tyttörunouden, edustajiksi. Gripenbergillä runojen hallitsevana paradigmana tuntuu usein olevan leikki (sanan hiekkalaatikoille ja nukkekoteihin viittaavassa merkityksessä); Susiluoto puolestaan näyttää yleistävän tämän näkökulman, niin kuin hän itse ironisesti kirjoittaa: “tytöt tahtovat pitää hauskaa mutta naisten on pakko”. Hänen runonsa ovat satuja, mutta eivät “aikuisten satuja”, vaan pikemmin “satuja aikuisista” ja sadunomaisesta – myyttisestä, unimaisesta – meidän kaikkien elämässä. Ja eikö se, meillä kaikilla, olekin – jälleen median välittämänä ja opettamana – muuttumassa näytellyn sadun suuntaan? – Susiluodon suosima proosarunomuoto on joskus nähty jopa uuden suomalaisen runouden hallitsevaksi paradigmaksi: toisesta näkökulmasta proosarunon suosiossa on kyse reaktiosta säemuodon kuoleutumiseen modernismista juontavassa vapaarytmisessä perinteessä (mikä latteimmillaan tarkoittaa, että runot ovat säkeiksi pilkottua proosaa). Oireellisesti Susiluodon myöhemmissä kokoelmissa, erityisesti Auringonkierrossa (2005) proosa alkaakin purkautua takaisin säkeiksi.

Aki Salmelan runoissa – kaksi suomenkielistä valikoimaa ja tärkeä “englanninkielinen” chapbook Word in Progress – toteutuu harvinaisen kauniilla tavalla eräs uusimmassa runoudessa kaikkialla maailmassa esiin nouseva paradoksi: enemmän kuin kolmella muulla (ja enemmän kuin vielä on yleisesti tiedostettukaan) Salmelan runot nojaava häpeämättömään kierrätykseen ja uusiokäyttöön, ja silti niiden “ääni” on väärentämättömän tunnistettava ja, ainakin tämän kirjoittajan korvaan, ehdottomasti “yksilöllisin” valikoiman neljästä runoilijasta. Toisin kuin Santasella ja Gripenbergillä, ääni ei Salmella muodostu sukupolven tai muunkaan välittömän viiteryhmän puheen mimikoinnista – päinvastoin, Salmelan puheenparsi on tietoisen vanhahtavaa, jotenkin 50-lukulaista, varhaiskypsää ja ylihuoliteltua ja aavistuksen nenä-äänistä sillä tavalla kuin 50-luvun kauppamatkustajien kuvittelee puhuneen (oliko Suomessa sellaisia?). Salmela on valikoiman kosmopoliittisin, ja on ollut ahkera 1900-luvun kokeellisten ismien esittelijä suomen kielellä – Gertrude Steinista ja dadaisteista John Ashberyyn ja language-runoilijoihin. Voisimmekin ehkä leimata hänet vuorostaan uustraditionalistiksi – edellyttäen että sallimme sanoille traditio ja perinne Suomessa tavallaan aivan uuden tulkinnan, jossa ne on vapautettu siitä kansallisen itsetutkistelun pakkopaidasta, jota täkäläinen runous – Runebergista Leinon kautta Haavikkoon ja Saarikoskeen – on niin kuuliaisesti kantanut.

Jos jokin näitä neljää runoilijaa yhdistää, se on Salmelan ja Santasen juuri toimittaman MotMot-vuosikirjan teema: nauru. Se onkin minusta heidän tärkein uutuutensa, jonka kohdalla katkos kansalliseen perinteeseen ilmenee selkeimmin (ja muistettakoon, että 90-lukulaisia kutsuttiin aikanaan nimenomaan uusvakavikoiksi). Nauru ilman, että tavoitteena olisi “humoristinen runous”. Nauru, joka näin ei ole koskaan aivan taittumatonta ja suoraa (Susiluodolla sitä ei usein huomatakaan). Voisimmekohan puhua uushilpeydestä? Koomisesta subliimista? Ainakin tämä huumorin ja leikin korostuminen on ollut tärkeä edellytys mainitsemalleni moniäänisyydelle suomalaisessa runoudessa laajemminkin – jos kohta, kuten Susiluoto kirjoittaa, edelleen, varmaan

jokaisen linnun sisällä oli lintu ja hännäkäs, jokaisen hännäkkään sisällä oli lintu ja hännäkäs, näin jatkui loputtomiin.

Ja:

Suurimmat riidat, sanoi nainen, käytiin aina sisäpuolella.