Helsingin Sanomat, 21.11.1993

Paavo Haavikko: Talvipalatsi. Otava 1993; Puiden ylivertaisuudesta. Art House 1993

Kustantaja Haavikko muistaa kaikkia koluministi Haavikon teksteihin kyllästyneitä kahdella lahjalla. Runoilija Haavikon 1959 ilmestynyt Talvipalatsi rinnastuu mielenkiintoisella tavalla tuoreeseen runosarjaan Puiden ylivertaisuudesta.

Talvipalatsi merkitsi aikanaan yhtä Haavikon uran monista “itse piirretyistä” rajoista ja “yli kulkemalla voitetuista” silloista. Runoelma julisti tekijänsä siirtymistä proosaan – “en viihdy tässä ei-kaupallisessa maailmassa” – ja pohjusti samalla Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman (1966) paluuefektin.

Puut, kaikki heidän vihreytensä on kuitenkin varsin helppo nähdä proosaksi Talvipalatsin rinnalla, joka tietystä rosoisesta luonnosmaisuudestaan huolimatta pysyy Haavikon koko runouden puristavimpana ja paineenkestävimpänä kiteytymänä.

Tietoisuus

Talvipalatsin asetelma on ankara. Sen puhuja kieltää – tai joutuu kieltämään – sekä “minän” että “maailman” olemassaolon: “minä myös sanoin että kaikki / on ulkopuolella ja minä täällä”. “Minä olen tässä runossa pelkkä kuva täyttä mieltä.”

Kyse on siitä, mitä ihmisen tietoisuus lopulta on, jos mitään. Sen myöntäminen “ulkoiseksi” hajottaa ja mitätöi minän tavalla, joka pakottaa heti perään kieltämään maailman. Eheyttä lähdetään hakemaan “seudulta, joka ole ole paikka”, “hallitsevan kielen” takaa ja tuolta puolen.

Mutta on kuin jokin panisi runoilijan epäilemään, hakemaan kompromisseja. Asetelma tiivistyy Kolmannen runon lopulla:

“Ja hengitykseni minä puhalsin ja jätin / sen tänne, / jotta en turmelisi sitä seutua huutelemalla.”

Tässä puhuu runouden hyvästelevä, lopullisesti vaikeneva Haavikko.

Mutta heti perään: “Ja kävi niin että pyysin sitä lainaksi / sanoakseni hyvästi, / ja varastin sen, ja sitä minä kannan.”

Tässä on koko myöhempi yhteiskunnallinen, journalistinen Haavikko, itseltään varastamallaan äänellä itseään loputtomasti muunnellen toistava.

Kieli

Talvipalatsin kieli on johdonmukaisen repeytyvää, onttouttaan ja vähyyttään korostavaa, merkityksen sisäpuolelle käpertyvää. Ja tällaisena se aukeaa “kukkia minun hämilleni”.

Haavikolla on aina kyky ja pakko puhua asiasta ja sen vierestä yhtä aikaa. Talvipalatsi sisältää monta laboratorionäytettä menetelmästä, jota runoilija myöhemmin vertasi osuvasti “Dektarjev-konekivääriin, joka ei juuri ole tarkka, mutta joka ei kerran käyntiin lähdettyään juuri lakkoile”.

Asettuessaan tällä tavalla hallitsevaa, merkityksellä ladattua kieltä vastaan Haavikko on loppujen lopuksi ollut yllättävän vähän kiinnostunut kielen mahdollisuuksista sinänsä. Häntä on voitu aiheellisesti arvostella maneereista, joiden tunnistaminen on ollut helppoa, jäljittely sitäkin vaikeampaa.

Runoilijan myöhemmän tuotannon lakipiste Viiniä, kirjoitusta (1977) kylläkin esitteli toisenlaisen, koloristisen ja hallitsevaa hallitsevan Haavikon. Kokoelmasta Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä (1986) taas on jäänyt mieleen runo, joka koostuu neljästi toistuvasta säkeestä:

Kaksi metriä syvistä kysymyksistä.
Kaksi metriä syvistä kysymyksistä.
Kaksi metriä syvistä kysymyksistä.
Kaksi metriä syvistä kysymyksistä.

Siinä viehättää tietoisuus kielivälineen mahdollisuuksien loputtomuudesta äärimmäisen minimalismin keinoin ilmaistuna, kun kolumnisti ja opettaja vihdoin katoaa talvipalatsilaiseen metsäänsä.

Tilinpäätös?

Uusi kokoelman tulee monessa suhteessa yllättävänkin lähelle Talvipalatsia: samantapaisia mahdottomuuden kuvia, tiukaan vedettyjä umpisolmuja, samaa nöyrää uhmaa. Tällainen uskollisuus itselle, ja vielä näin vaikealle, on enemmän kuin kunnioitettavaa.

Omanlaisensa yllätys on myös se, että Puitten ylivertaisuudesta ainakin näyttää paremmin kirjoitetulta – kuten jo ensi runossa, jossa talvipalatsimainen kehäilmaisu on täynnä lyyristä tehoa: “Kun kesä avaa vihreän pullon / Bulgarian Country Wineä, on kesä.” – ja jotenkin ehdottomammalta, niin että konekivääri tekee osuessaan selvempää jälkeä:

“Niin, viimeinkin heinäkuu saa toivottaa / tervetulleeksi pimeän / joka sytyttää lamput ja sähköt, lyhdyt / ja ulkotulet.”

Kokoelman teemoja ovat eletty elämä, joka “ei onnistu” ja kuolema, joka “onnistuu”. Punaviiniä kuluu puulämmitteisessä kesätalossa, runoilija nimittelee kuukausia, hänen ajatuksensa menee metsään ja palaa greenpeacelaisittain valaisiin, jotka ovat parittelevia saaria ja puiden kanssa kilpaileva metafora, sekä tietysti rahaan, joka muistuttaa “rakkaudesta joka on kuollut niin että / kuollut rakkaus / on hänelle kuin rahaa”.

Osapuilleen kaikki on ohi, mutta koskaan, vieläkään “ei voi sanoa että nyt”. Tilinpäätös on lohdavalla tavalla lannistava: “Elämän pahan unen jälkeen voi ihminen / aina iloita / siitä ettei se ollut totta.”

Tämän voi lukea niinkin, että jatkoa seuraa, ja tavallaan sitä jää toivomaankin. Kaikessa ylivertaisuudessaan Haavikon lause on jo pitkään ollut liiankin valmis, ja vaikka kolumnistin pukinsorkka paikoin repiikin runon myönteisesti hajalle, kuin “yhdenkoon sukkahousut”, se tuottaa myös pelkästään huonoja rivejä (“ja kohta on pimeys hallituksessa”).

Niitä lukiessa tulee mieleen että jos kohta onkin sallittua ilmoittaa kirjoittavansa runoja vain klo 17-18, runot itse eivät saisi paljastaa tätä.

Taitaa olla 15 vuotta siitä kun Otavasta lähteneeltä Haavikolta evättiin 15-vuotinen taitelija-apuraha. Ehkä Suomi ei olisi ansainnutkaan runoja “seudulta joka ei ole paikka”, joista Viiniä, kirjoitusta oli vasta antanut lupauksen.

Ehkä Haavikko hyvinkin on päättänyt antaa meille sen, mikä meille näin ollen kuuluu: kolumnistin ja opettajan, joilla emme sellaisinaan tee mitään.