MotMot 1995

Matti Tiisala: Kenen luokse me enää menisimme. Otava 1995

Matti Tiisalan runoudessa on esikoisesta (Se ei ollut ovi, 1982) lähtien erottunut tiettyjä kiinnostavia jännitteitä. Näitä ovat mm. lyhyen ja pitkän muodon, toiston ja luetteloinnin ja – temaattisella tasolla – muiston ja nykyisyyden väliset. Luen näihin myös eräät kieliopilliset poikkeamat kuten liukumisen partitiivista nominatiiviin ja takaisin objektin näköisissä sijoissa (”Muistin tuoksun. / Maatuvien lehtien tuoksua, savun, / ja heinän.”) Rohkenen ranskalaishenkisesti pelkistää nämä jännitteet puheen ja kirjoituksen välisiksi.

Puhehan on välitöntä, läpinäkyvää, heti ymmärrettävää, toistumatonta. Sitä, jonka tunnistamme vaikkapa Tiisalan uusimman kokoelman rivistä ”Kun minä tulen tähän autoromun viereen, ajattelen” (s. 20). Jo lauserytmi viittaa aikaan, jolloin yksityinen sisäinen puhe, ”oma ääni”, nostettiin meillä runousopilliseksi ihanteeksi: 50-lukuun. Tiisala onkin nykyisin kirjoittavista ehkä selkeimmin tuon suuren kauden perillinen, kuten helposti kuuluu: ”Tätä maailmaa, kun se alkoi, mikä se on” (s. 15: Haavikko). ”Kaikki vanha, niinkuin maailma, / ja kaikki uusi” (s. 26: Anhava). ”Rannoilta kaiut / leviävät vesiin. / Kaikuvat vedet.” (s. 62: Manner).

Oma ääni ei tietenkään sinänsä sulje pois monitasoisuutta, ironiaa, ”yleisiä oppejakaan”  (”Valloittamista pidetään suurena hyveenä, eikä nöyryyttä” (s. 47).  Myös tuo autoromun tarkkailija yhtä aikaa puhuu itselleen ja kommentoi tätä puhumista muille – ja vielä olettaa näiden taakse jäävät kerrostuman: ”ajattelen”.

Silti puheen poetiikka kurkottaa yleisesti selkeyteen, tietämiseen, harmoniaan ja hiljaisuuteen. Sen menneisyytenä on (Tiisalallakin usein) puhumaan oppiminen ymmärrettynä minän konstituutioksi: ”valmiudeksi”, ei ”osaamiseksi”. Kaavana on sanoa näennäisesti monta, mutta perimmältään yhtä, niin kuin Tiisalan runossa ”Kevään / harmaimmat, / pimeimmät / päivät, / kirkkaat.” (s. 60).

Silti Tiisalalla puheenomaisuus tulee usein runoon myös toisin päin, eräänlaisena syntaktisena hälynä. Esimerkkinä olkoon lause kokoelman sivulta 76: ”Miten päivä nyt voisi vielä enemmän laajeta.” ”Nyt” konnotoi tässä sekä arkiseen (”Miten minä nyt voisin…”) että korkeakirjalliseen (”päivä nyt”: Björling) ja apokalyptiseenkin (”nyt nyt”). Lause jää avoimeksi, ja viittaamaan omaan avoimuuteensa – selittämisen, toistamisen, tulkitsemisen  ja täsmentämisen pakkoon: kaikkeen siihen, mitä tässä kirjoituksella tarkoitan. Ja minkä Tiisala itse jo esikoisessaan melkein ylittämättömästi kiteytti: ”Kun on aloittanut puhumisen, / ei sitä voi lopettaa vaikenemalla.”

Jos kirjoitus näin syntyy syntyy puheen epätäydellisyydestä, sama pätee myös kääntäen: Tiisalan lukijan on aina hyvä tarkata eri painotusten ja intonaatioiden tuottamia vaihtoehtoisia lukutapoja. Ehkä havainnollisimmin tämä ilmenee kokoelmalle nimen antaneista säkeistä: ”kenen luokse me enää menisimme nyt.” ”Enää”-adverbin lukutavat jännittävät esiin Tiisalalla toistuvan proustilaisen mennyt nykyisyytenä -teeman. Enää = silloin = nyt.

On yhtä kuin kirjoitus toisena (ja toisen) tietoisuutena. Tietä ymmärtämisen puhtaaseen alkuhetkeen ei ole: ”Ensimmäiset äänensä, / ensimmäiset äänet, / jotka kuuli.” (s. 59). Tai ”Muistot tahtovat / ja tarvisevat / lauseen” (s. 28). Tai – kuolemasta: ”Ja me olemme / paperi, jolle et kirjoita,” (s. 34).

Tai vielä, taitavasti, hallitusti, tarkasti vastauksena Haavikolle, joka kysyi ”mistä ääni meissä tulee”, runo sivulta 48:

Kuka
meissä
kuulee.

Hyvä ja radikaali kysymys-vastaus runoilijalta, jonka korvaa herkempää saa nykylyriikastamme hakea.  Ja jonka ehkä juuri tämä saa täsmentämään (s. 52): ”Kenen jälkinä me tahdomme täällä säilyä, / emme itsemme, emme itsemme, vaan jonkun, / joka on toista.” Kommenttikin näihin lauseisiin on kirjoituksen teoria.

Kun nyt selaan Se ei ollut ovi -kokoelmaa, huomioni kiinnittyy siihen, miten sanomisen (ja puhumisen) vaikeuden tiiviistä kuvista kiertyi siinä rönsyilevää ja omalakisesti silmikoituvaa avaraa muotoa. Löydän toisenkin mieleeni painuneen fragmentin (”Syön uusia perunoita ja tilliä.”): käsitän vaikutuksen perustuneen… ei kontekstin yllättävyyteen, vaan sen yllättävään puuttumiseen… ilman että runo mitenkään hajoaisi…

Kenen luokse me enää enisimme tutkii samaa logiikkaa. Sävy on sisäistyneempi, osaaminen hiotumpaa, kokonaisuus hallitumpi – viisi osaa ja kaikki! Kokoelman on myös hyvä muistutus siitä, että kirjallisuus ei aina ole mielenkiintoisinta siellä, missä häly on suurin. Silti mieltäni jäi vaivaamaan tämä rivipari, sivulta 10, runoilijankuvaksi ymmärrettynä:

Lintu joka räpiköi ja lauloi huoneessa,
eikä osannut päästä ulos ikkunasta.

Entäpä jos se sittenkin olisi ollut ovi?