Neljä varhaista poliittista tekstiä, jotka nyt tuon uudestaan saataville, selvittävät kukin omalla tavallaan “tilikirjaa marxismin myymälässä” (kuten asian esseessä “Louis Alhusserista” ilmaisen). Kahdessa ensimmäisessä esitän epäileviä kysymyksiä ennen kaikkea marxismin kyvystä “hallita omaa historiaansa” ja ne valaisevat sitä poliittista ja älyllistä taustaa, jota vasten käynnistin vähän myöhemmin “kolmaslinjalaisuutena” tunnetun kokeilun kommunistisessa puolueessa.[1] Kaksi jälkimmäistä ovat ajalta kokeilun jälkeen ja muodostavat tavallaan kahdessa eri äänilajissa esitetyt jäähyväiset poliittiselle toiminnalle. Tunnustan, että tekstit ovat itsestänikin paikoin kuin kaikuja ulkoavaruudesta.

Miksi siis nostan ne naftaliinista? Saatan tiedostaa sekä yleisiä että toisaalta sangen yksityisiä syitä.

Yleisenä syynä ja välittömänä yllykkeenä ovat kesän 2005 Lontoon pommi-iskujen herättämät pohdinnat. Todellakin koen, että Al-Qaidan nimiin vuodesta 2001 lähtien liitetty hyökkäys re-aktivoi jotakin tuosta muuten etäisestä älyllisestä maisemasta. Ehkä kyse on tietystä rakenteellisesta samuudesta: siitä, miten ilmiselvästi sekä Bushin hallinnon hyökkäyslinja että lännen kriittisen mielipiteen taipumus (yleensä muka-marxilaisin perustein) ymmärtää terroristeja[2] ovat epäadekvaatteja ja johtavat “vaaran” kasvuun. Ehkä syynä on – pessimistisemmin – tilanteen aito mahdottomuus: myös neljännesvuosisata sitten oikeastaan tiesin, että mitään “ulospääsyä kriisistä” ei käytännössä ollut. Silti huomaan jälleen lakkaamatta pohtivani yhtäältä tarvetta tiettyjen “vasemmiston” ajattelua ja käytäntöjä “lyijynraskaina” painavien perinteiden “materialistiseen” kritiikkiin, toisaalta ihan perinteisen “konkreettisen tilanteen konkreettisen analyysin” polttavaa tarvetta uskottavan, laajan ja joukkomittaisen terrorisminvastaisen rintaman kokoamiseksi.

Siinä se on sanottu – melkein suoraan sen Macchiavellista Gramscin kautta Althusseriin kulkevan perinteen kielellä, joka 1980-luvun alun tekstejäni elähdyttää. En tiedä, onko siitä mitään apua tänään – enkä liioin, onko minusta enää sen käyttelijäksi (tai pikemminkin uudistajaksi). Mutta ainakaan en voi sitten sanoa, että en olisi tiedostanut haastetta.

Yksityisellä tasolla on tietysti kyse muutoksen ja pysyvyyden elementtien testaamisesta oman elämän ja ajattelun kulussa. Tässä ajattelen ennen kaikkea tietyllä lailla “päälaelleen kääntynyttä” asennoitumistani kolmeen ikäpolvelleni tärkeään kysymykseen: marxismiin, sosialismiin ja kansallisuuteen.

Käymättä lähemmin selvittelemään tekijöitä, jotka veivät minut Suomen kommunisten puolueen enemmistön aktiiviksi 1970-luvun alussa totean, että jonkinlainen puolifatalistinen oletus “sosialismin väistämättömyydestä” hallitsi silloista henkistä maisemaa tavalla, jota mukana olleidenkaan ei enää ole helppo käsittää. Siten kaikkien vastattavaksi asettunut moraalis-poliittinen kysymys ei silloin oikeastaan kuulunut: “sosialismia vai ei?”, vaan pikemmin: “millaista sosialismia?” – mikä taas minulle ja tovereilleni 1970-luvulla tarkoitti taistelutunnusta: ei ainakaan neuvostotyyppistä![3] Vuonna 1980, 29-vuotiaana, minulla oli takanani jo kymmenkunta tuon taistelun vuotta; edessä häämötti tarve ratkaista, teenkö siitä elämäntehtäväni.[4] Tätä taustaa vasten erityisesti essee “Gramsci ja puolue” on luettavissa osana hyvinkin kunnianhimoista hanketta sellaisen ohjelman kehittelemiseksi, joka olisi haastanut silloisen “reaalisosialismin” hegemonian sen omalla teoreettis-poliittisella maaperällä ja kansainvälisellä tasolla – ei enää “vain” SKP:n sisäpoliittisen itsenäisyyden nimissä, mihin puolueen perinteisen enemmistön näköala rajoittui.[5] Muistan niinikään ajatelleeni, että tämä olisi hyväksi myös “Suomelle”: että kommunisteista (ja tavallaan vain heistä) voisi kehittyä voima, jonka johdolla Suomi voisi kohdata Moskovan tasavertaisella pohjalla.

Tiedämme hyvin, miten toisin historia sitten – onneksi – kulki. Halutessani voin helposti perustella poliittisen toimimattomuuteni noin vuosista 1983-84 eteenpäin sillä, että viimeistään Gorbatshovin valtaantulosta lähtien mainitsemani kaltainen sosialismin “uhka” ei enää ollut ideologisesti vaikuttava tekijä. Nykyisestä – yksityisestä – näkökulmastani tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä paradoksia, että vaikka “sainkin” hylätä sosialismin, en oikeastaan koskaan sittenkään “joutunut” hylkäämään marxismia.[6] Olihan koko nuoruuttani hallinnut tarve löytää juuri siitä eväitä neuvostotyylisen sosialismin kritiikkiin. Yhä voidaan keskustella siitä, oliko sillä(kään) noita eväitä tarjota, mutta ainakin siitä on jäänyt minuun tämä, yhä kohtuullisen vahva vakaumus: jos marxismilla (tai historiallisella materialismilla) yhä on jotakin arvoa se ei ainakaan tiivisty sosialismin ihanteeseen.

Voisin siis tunnustautua “anti-sosialistiseksi marxistiksi” – mutta silloin muutamalla tarkennuksella. Ensinnäkään en usko, että myöskään Länsi-Euroopassa kapitalismin puitteissa toteutettua reformistista sosialismia voidaan kokonaan vapauttaa mainitsemastani materialistisesta kritiikistä, joka puolestaan tulisi ainakin osaksi sisältämään samoja teemoja, joita ns. uusliberalistinen ajattelu on ottanut esiin. Toiseksi sosialismin – ymmärrettynä valtiojohtoisuudeksi, markkinoiden tukahduttamiseksi jne. – torjuminen ei tarkoita marxilaisuuden syvemmin utopistisen sisällön torjumista. Tietyllä perustavalla tasolla pidän itseäni edelleen kommunistina, ja mm. olen jo pitkään ollut kaikkea älyllistä yksityisomistusta vastaan. En myöskään koskaan hämmästy, kun huomaan, että työväenliikkeen perilliset tahtovat aina näissä asioissa löytyä vastapuolelta. Nämä asenteet löytyvät jo 80-luvun alun teksteistäni, enkä oikeastaan ole joutunut niitä tarkistamaan.

Alun perin silloisen Kekkos-kirjallisuuden arvioksi laadittu essee “Kultakin kekkosensa mukaan” vuodelta 1985[7] tavallaan näyttää samat ajatusidut kotimaan kuperassa peilissä. Jonkin verran kärjistäen voisi sanoa, että samalla kun päädyin käsittämään, ettei “sosialismi” koskaan voi olla tuotantotapa (eikä demokratia), ymmärsin myös, että Suomen ensimmäinen ja toinen tasavalta eivät olleet “valtioita” ainakaan 1800-luvun fennomanian tarkoittamassa mielessä. Näin ajattelen edelleen, ja samasta syystä en mielelläni puhu “Suomen kirjallisuudesta” ilman huomattavia poeettis-teoreettis varauksia. “Eihän maailmaan enää mahdu suurempiakaan valtioita”, kirjoitan Kekkos-tekstissä, hiukan nostalgisesti. Suomen myöhemmän hakeutumisen osaksi eurooppalaista yhteisöä olen vastaavasti kokenut suurena huojennuksena ja mahdollisuutena – mutta tällöin jo kansallisvaltion tuolle puolen viittaaviin näköaloihin liittyen. Ei ole ollut itselleni ihme tässäkään, että taas olen saanut havaita ajattelevani tasan päinvastoin kuin “sosialistiselle” perinteelle uskolliset osat “työväenliikettä” (joiden samastuminen perinteiseen nationalistiseen oikeistoon, kaikkialla Euroopassa, käy minulle hyvin edustamaan koko “sosialismin” ajatuksen lopullista, hmm, kriisiä)[8].

Houkutus ja vaara on tietysti suuri, että tällaisten tiettyjen pysyvyyksien havaitseminen omassa ajattelussa (tai asenteissa) johtaa liioiteltuun käsitykseen itsestä “subjektina”. En voi sanoa, “tekisinkö tänään samoin” kuin 20, 25 tai 35 vuotta sitten. Mutta niinpä en myöskään ole tarkoituksellisesti raahannut historiaa perässäni: vielä äsken ajattelin, että vanhoilla teksteilläni (nämä kolme tai neljä ovat kyllä ne, joiden aina olen toivonut jollakin tavalla “säilyvän”) olisi uudelleen julkaistuna enintään kuriositeettiarvoa. Ja jos nyt sentään annan niille jotakin merkitystä, niin ehkä sittenkin vain itseni kannalta (ja tarkoitankin niiden esillepanon myös demonstraatioksi julkisuuden rakenteiden muutoksesta: yksityinen voi nyt olla julkista eri tavalla kuin ennen). Omasta näkökulmastani tämä on yksi asia, joka “Suomessa” säilyy: 80-luvun alun interventioni jäivät vaille välittömiä reaktioita[9] tavalla, johon olen saanut tottua myös myöhemmän kirjallisen tuotantoni vastaanotossa.

Elokuussa 2005

1 Tässä olisi paikka viitata ilmiötä koskevaan myöhempään dokumentointiin tai tutkimukseen. Kumpaakaan ei kuitenkaan oikeastaan ole. Ilmeisesti “kolmaslinjalaisuus” oli liikkeenä liian lyhyaikainen ja vaikutuksiltaan merkityksetön tällaiseen; myös voi ajatella sen sijoittuvan niin lähelle tiettyä suurempaa historiallista katkosta, että se ei enää erotu siitä. Ks. kuitenkin tietyt muistelukset Matti Hyvärisen väitöskirjassa Viimeiset taistot, Vastapaino 1994.
2 Jo klassisen “selityksen” tälle ilmiölle antoi ranskalainen filosofi Jean Baudrillard alun perin Le Mondessa marraskuussa 2001 ilmestyneessä artikkelissaan väittämällä “tosiasiaksi” sitä, “että olemme uneksuneet tästä tapahtumasta, että jokainen poikkeuksetta on uneksunut tästä tapahtumasta, koska jokaisen on pakko uneksua minkä tahansa siinä määrin hegemoniseen asemaan nousseen vallan [kuin Yhdysvallat] tuhoamisesta.”
3 Hieman toisesta, mutta perimmältään analogisesta näkökulmasta 70-luvun tilannetta avaa taannoinen toverini kolmaslinjalaisuudessa, Juhani Ruotsalo Jarkko Tirkkosen haastattelussa teoksessa Ilkka Kylävaara (toim.): Taistolaisuuden musta kirja, Tammi 2004.
4 Vuonna 1978 olin melkoista painostustakin uhmaten kieltäytynyt SKP:n keskuskomitean jäsenyydestä ja puolueen Helsingin piirin puheenjohtajuudesta; ennen kolmaslinjalaisuutta olin itsestään selvä nimi puolueen pääsihteeripörssissä.
5 Tämä olisi voinut olla mahdollista osana Euroopan laajuista yhteiskunnallista murrosta, jossa viriämässä olleella eurokommunistisella virtauksella olisi ollut keskeinen rooli. Tiedostin hyvin, että erityisesti Italian kommunistinen puolue pääsihteeri Enrico Berlinguerin johdolla pohti vastaavia kysymyksiä. Tätä taustaa vasten vrt. myös, miten sinnikkäästi haastan Gramsci-esseessäni äskettäin edesmenneen Seppo Toiviaisen, SKP:n vähemmistön tuolloisen intellektuaalisen johtajan.
6 Tässä siis toisin kuin useimmat ns. reaalisosialismin suoran vaikutuksen alla kasvaneet, joille marxismi näyttäytyy ilman muuta korruptoituneena. Länsi-Euroopassa monet taas katsovat voivansa pitää kiinni “sosialismin ihanteesta” vaikka marxismi hylätäänkin. Huom. että sosialismi klassisessa marxilaisessa teoriassa ymmäretään siirtymävaiheeksi kommunismiin.
7 Osa esseen ajatuksia lienee idullaan jo kesällä 1977 kirjoittamassani poliittisen historian gradussa Urho Kekkosen poliittisesta ajattelusta. Gradu lienee myös syy siihen, että essee minulta tilattiin.
8 Samantapaisessa kriisissä on mielestäni myös “suomalainen kirjallisuus”. Monessakin mielessä voidaan sanoa, että sen uudelleen syntyminen edellyttäisi, että löydetään keinot olla enää samastasta kieltä ja kansallisuutta toisiinsa.
9 Poikkeuksena Kekkos-essee, jota Martti Häikiö kommentoi myönteisesti Uudessa Suomessa ja Risto Kolanen samoin myöhemmin Demarissa. – Toisaalta asemani liikkeessä oli 1970-luvun lopulle tultaessa jo kehittynyt sellaiseksi, että saatoin sanoa melkein mitä vain ilman että kimppuuni suoranaisesti käyty – ainakaan hallinnollisesti. Vrt. esimerkkinä tästä “Kolme kysymystä Rudolf Bahrolle”, jossa arvostelen – vieläpä porvariston päälehdessä! – “vaarallista” toisinajattelijaa siitä, että tämä antaa liian optimistisen kuvan reaalisosialismin todellisuudesta.