Ulkopolitiikka 4/1985
Julkaistu uudelleen teoksessa Risto Kolanen ja Jukka Paastela (toim.): Millaista presidenttiyttä haluamme? Marxilaisen kirjallisuuden edistämisseura 1987

1.

Ei tarvitse olla tulevaisuuden ennustaja voidakseen sanoa, että varovaista alkuaan tapailevasta Kekkos-tutkimuksesta on muodostuva päättymätön työsarka. Tai oikeammin pitäisi kait puhua Kekkos-kirjoittelusta, -kirjallisuudesta, -folkloresta: tutkimus, muistelot, paljastuskirjallisuus eivät tässä tiedonintressiltään paljoa eroa toisistaan. Eivätkä voisikaan, kysymys kun ei tässä kerta kaikkiaan ole yhdestä “yksilöstä” (edes poikkeussellaisesta, merkkihenkilöstä), vaan tietystä kansallisen olemassaolon arvoituksesta, joka ei ole lakannut olemasta arvoitus saati ratkennut, vaikka sen eduskuva luotamme onkin poistunut.

Olevan kirjallisuuden piirtämä Kekkos-kalju heijastelee jo melko monenmoista detaljia ja linjahahmotelmaa. Takavuosien pakolliset juhlakirja-analyysit ynnä Kyösti Skytän ansiokas pioneerielämänkerta ovat saaneet seuraajikseen yhtä pakolliset muistelijat, hovista tai laitamilta, joiden “omaelämänkerroissa” elämää oli se mitä Urho Kekkonen teki, minunkin siellä mukana ollessa (“Valtiovierailua suosi kaunis sää.”). Joku Kalle Kaiharin Ratkaiseva ääni viitoittaa yhtälaisessa masokistisessa itsekeskeisyydessään toisenlaisen, tapaus- tai ongelmakeskeisen muistelmakirjallisuuden mahdollisuuksia, ja epäilemättä saamme vielä lukea monta tällaista minä, Kekkonen ja tapaus X kolmoisdraamaa. Olkoon, että kovin suuria paljastuksia on vuosikymmentenkin näköalassa viisaampi olla odottelematta. (Ja muuan Kekkos-tutkimuksen ongelmia onkin, että itse asiasta “tiedämme jo kaiken”.) Eino S. Revon ja Ville Revon tuore kirja, muotiin tulleella joukkohaastattelumenetelmällä koottu, itse asiassa varsin osaavasti problematisoi tätä muistelijoiden näkökulmaa. Mikä mietityttää on, että näissäkin muisteluksissa järkiään ääni on yhä Eesaun ääni, vaikka kädet jo kopeloivatkin anatomialuennon kohdetta kunniamerkkien alta. Eläytyvä monogrofointi rajoittuu edelleen “harmittomiin” “yksilöllisiin” seikkoihin (tiesittekö että Kekkonen kalassa aina halusi saada suurimman saaliin). Liekö odotettava, että kaunokirjallisuus tosissaan tarttuu Kekkos-myyttiin. Joku Christer Kihlmanin Kalliin prinssin Kekkos-katkelma ainakin jo 1970-luvun puolivälissä näytti suuntaa.

Muistelujen ja suoranaisen paljastuskirjallisuuden (enimmäkseen patologisesti asian viereen osuvaa ammuskelua: vrt. Pentti Sainio: Mitä tapahtui Urho Kekkoselle?) kainalossa on sitten lähtenyt taipaleelleen myös varsinainen Tutkimus. Senkin eturintama on jo lavea. On Marjatta Ojala-Lairesin sisällönanalyysi Urho Kekkosen poliittisesta “ideologiasta”. On Yrjö Hakasen kaksi kirjaa, liiankin totunnaista missä meidän puolella, missä vastaan ideologia-analyysiä, mutta huolellista työtä. On useitakin Kekkosta sivuavia erityisalojen tutkimuksia (oikeusoppineet Antero Jyränki ja Dag Anckar, sosiologien TANDEM). Ari Uino on kirjoittanut ensimmäisen sovinnaisen poliittisen henkilöhistorian mitat (hienosti) täyttävän esityksen: Nuori Kekkonen, jonka ansioista vähäisin ei ole se että se tosiaan tuo “runsaasti uutta tietoa”. Ja Osmo Apunen on uskaltautunut teoreettisesti perusteltuun mutta toteutuksessaan aihetta tapailevaksi yksinpuheluksi jääneeseen Kekkos-Teorian yritykseen (Tilinteko Kekkosen aikaan). Perusteltuun, sillä jos jokin tähänastisia, otteiltaan ja tuloksiltaan kovasti toisistaan poikkeavia tutkimusnäytteitä joita on vaikea pitää Yhden Projektin osina sikälikin, että ne jokainen selvästi kaäntyvät aivan oman erityisen yleisönsä puoleen – tästä lisää tuonnempana) jokin yhdistää, niin pyrkimys Kokonais-Kuvaan Kekkosesta, “ilmiön haltuunottoon”. Samalla kun esitän tekopyhän käsitykseni, että Kekkos-tutkimus nykyisellään kenties voittaisi maltista, erillisongelmiin, episodeihin, solmukohtiin pureutumisesta, riennän mukaan yhteisen synnin iloihin: joitakin kysymyksiä siis Kekkos-tutkimuksen “yleisistä metodologisista ongelmista”, “suomalaisten Kekkos-kuvasta”, Kekkos-myyteistä, miehen merkityksestä nyky- ja tulevan päivän “suomalaisille”.

2.

Jos joku on Kekkos-tutkijan uteliaan katseen tiellä, niin kohde itse: “vanhan Kekkosen” massiivinen, kaikkien tuntema, kaikkiin vaikuttanut hahmo, josta käsin kaikki mikä hänessä on varhempaa tänään ja vielä pitkään pakostakin jäsentyy. Tämä yhteinen jäsentäjä ja piilokirjoittaja olisi helppo jäljittää myös Uinon rajattua aikaa käsittelevän teoksen riveiltä: mitäpä muuta hänen Kekkosen poliittisen ja yhteiskunnallisen kypsymisen vuosista suodattamansa tulos – “vasemmistolainen mieleltään, nationalisti ajattelultaan, maalaisliittolainen poliittiselta mielenlaadultaan” – on kuin jo edellytetyn “kypsän Kekkosen” (eräs) selitys. Eikä tämä ole arvostelua, välttämättä: juuri tuo edellytetty kypsän valtiomiehen kuva on opastanut Uinoa esimerkiksi monille aiemmin kaluamattomille arkistolähteille; se tekee hänen kirjastaan mielenkiintoisen, mutta jättää sen samalla hedelmällisesti auki.

No, kypsän kohteen anatomia on avain epäkypsän anatomiaan (Marx); mutta siinäpä se: mikä tässä on “kohde”, ja onko sitä? Kekkosesta kiinnostuminen jo sinänsä näyttää edellyttävän kiinnostumista (ehkäpä ensisijaisestikin) myös johonkin muuhun. Historiaan yleensä, niin, ja sen trendeihin, jatkuvuuksiin, niiden toteutumiseen yksilön kautta. Vaan tässä ikikulussa dilemmassa “yksilö” ei tarkoitakaan ketä tahansa kaiharia, vaan “yksilöä yleensä”, toimijan abstraktiota. Onko siis “Kekkosen” kohtalona joutua itsensä sijasta tämän abstraktion edustajaksi? Ainakin näyttäisi siltä, että tutkimus kovin mielellään vaihtaa vaikean “mitä Kekkonen sanoi, teki, tarkoitti” kysymyksen kysymyksiin “suomalaisesta dilemmasta”, kansallisesta linjasta, identiteetistä ja mitä niitä onkaan. Myytit Kekkosesta liikkuvaisten savolaisten kaskenkaatajien perillisenä, Kajaanin ylä- ja alakaupunkien kasvattina, kansalaissodan trauman kantajana – “kansallisesti edustavana” hahmona siis – ovat akateemisessa tutkimuksessa käypää tavaraa (Uino, Hakanen). Vaihtoehtoisena yleistävänä selitysmallina on kansallisen olemassaolon logiikan rautaketju, I800-luvun fennomaanimyöntyjien ajatusneuvo, jonka vuoronmukaiseksi lenkiksi Kekkonen (tuo “kaukonäköinen”, “joka ennen monia muita ymmärsi että”) sitten kuin itsestään -mutta eikö tämän pitänyt olla kysymys -loksahtaa; olkoon että Kekkonen itse käyttää näitä viime vuosisadan mestareita lähinnä vain juhlakalutarkoituksiin. Yllättävänkin vähän on sensijaan kulutettu kolmatta luontevaa yliyksilöllisen subsumoinnin välinettä, poliittisen sukupolven teoriaa, jolla kuitenkin luulisi olevan tässä melkoiset markkinat: vrt. poikkeuksellisen “poliittinen” AKS-sukupolvi; vrt. toisen tasavallan useampikin poliittisesti tai muutoin tuhoutunut sukupolvi ja eräänlaiset väliinputoajapolvet; 60-luvun murros… ja toisaalta Kekkosen “porukat”, saunakaverit, Kesäyliopisto… Uskaltaisiko suositella virikelukemistoksi Ilmari Turjan Tarinoita Suuresta Urhosta?

Yliyksilöllistävät ja “rakenteelliset” selitysmallit (ja mikäpä biografia tulisi toimeen ilman niitä?) yleensä edellyttävät, psykologisen tai yhteiskunnallisen, persoonallisuuden kasvun teeman, ja tätä puolestaan jäsentävän “kriisien”, taitekohtien ja katkoksien skeeman. Tullaan periodisoinnin ongelmaan, joka Kekkosen kohdalla on erityisen mielenkiintoinen. Vanhassa Kekkosessa vielä pysyäksemme: voiko edes “presidentti Kekkosta” pitää omana itsenäisenä henkilönään, omine nuoruuden tulikokeineen, Sturm und Drang -kausineen, seestymisen ja kalkkeutumisen vuosineen? niinkuin tapana on. Entä itse vanha Kekkonen, milloin Kekkosesta tuli vanha? Ja nuori: niin, mistä Kekkonen alkaa? Mistä alkaa “poliitikko Kekkonen”? Mitkä «Demokratian itsepuolustuksen« ajatusidut (milloinkin) ovat vanhentuneet; oliko IKL:n lakkauttamisella ulkopoliittisia tarkoitusperiä; milloin, mistä sysäkkeistä käynnistyi Kekkosen sodanaikainen ulkopoliittinen uudelleenarviointi – ja oliko se sellainen? Paasikivi/Kekkonen; ykseys ja ero? 1966? Kekkosen radikaali kausi (oliko sitä? milloin?). Tällaisten kysymysten rytinässä kalju helposti säröilee ja menee pirstoiksi: tutkija saa repiä hiuksiaan: kuinka monta näitä kekkosia täällä oikein on, ja miten on mahdollista että noin päättäväisen ja johdonmukaisen näköinen mies on voinut ehtiä näin monta mutkaa; ja että sitten vielä vaaditaan vannomaan hänen “linjansa” nimiin.

3.

Vanha Kekkonen on folkloressa runnaaja, vallantäysi ruhtinas. Niinpä Kekkosen arvoitus monelle (Repo, Apunen; varauksin Hakanen) on nimenomaan hänen valtajärjestelmänsä, vallan koneistonsa, hovinsa jos niin halutaan, arvoitus.

Erottuu kolme tulkintaa. Yksi on sosiologisoiva, rakenteellinen: teollistuvan Suomen sosiaaliset ristiriidat, niiden sääntely, Dahrendorff, Jollaksen seminaari: tupo-koneisto ja Suurin Yhteinen Asioihinpuuttuja.Toinen on koalitioteoreettinen. Siinä on Suomi, monien puolueiden maa, jolla vielä ulkopolitiikassa maakohtainen ongelma; tästä pitkäjänteisen hallituspolitiikan tarve, Kekkonen kansanrintaman arkkitehtina (1930-luvulla jo), sitojana ja päästäjänä; parlamentarismin tukahduttajana. Sitten on sanokaamme romanttis-byrokroiva tulkinta, jossa lähdetään Kekkosesta yksilöllisenä yritysjohtajana, erikoisena presidentti-instituutiona; Apunen puhuu “sektorivallankäytöstä”, virkamiesten blokkaamisesta ohi virkateiden, tukipisteistä kautta valtiollisen ja yhteiskunnallisen koneiston, neuvojaan syöttävistä “tohtoreista”, jotka sitten lopulta kunnon kauhutarinan tapaan kietovat hämähäkin tämän omaan verkkoon.

Jälleen: samalla kun Kekkosesta tehdään yliverto, hänet – poliittisena toimijana, tahtona – unohdetaan. Liekö kyse samasta kuin monilla muistelijoilla: että on sopimatontakin ymmärtää mahtihahmon pyrkimyksiä ja taktiikkaa: ne jos nimittäin osoitat tuntevasi, millä selität, että jouduit niiden uhriksi? Yhtä kaikki jo kertyneen aineiston nojalla on hyvinkin mahdollista kehitellä Kekkosen (omintakeista, mutta perittyäkin, sillä “politiikka taitona” on oma vakiintunut tiedonalansa omine klassikoineen) poliittista metodologiaa, joka ei palaudu rakenteellisiin selityksiin. Tutkittakoon vaikka Kekkosen nuoruuden pakinoita (Uino referoi kiitettävästi) tai hänen Vuosisataansa (huom. hybris) painettuja dokumentteja varhaisesta toiminnasta maalaisliiton kulisseissa. Huomio kiintyy, esimerkiksi: aina tarkkaan vastustajan määrittelyyn, ei annettuna voimana, vaan omista tavoitteista käsin (“‘mietosuomalaiset’ on paljastettava”). Josta käsin taas arvostellaan oma asema: “jos nyt ei enemmistöä niin ainakin voimakas vähemmistö”. Ynnä vakiinnutetaan sitä, vaikkapa avaamalla klassinen toinen rintama lähimpiä virtauksia vastaan: Itsenäisyyden Liitto, “vanhojen herrojen johtama nuorisojärjestö”, “jonka ylioppilaiden valtava enemmistö on tuominnut”. Mikä kaikki ei sulje pois huomattavaa käytännön joustavuutta kun on aika panna asema peliin: tavoitehan ratkaisee, voimat, omakin, ovat vain pelissä siirrettäviä nappuloita. Kiinnostavaa eivät ehkä niinkään ole nämä peliteoreettiset kaavat sinänsä kuin harrastus niihin, sen jatkuvuus. Psykologisesti suuntautunut tutkija voisi helposti rakentaa tyylikkään kaaren vaikkapa nuoren lahtari Kekkosen tavasta anonyymisti, tunteisiin puhkeamatta raportoida joukkonsa sosiaalista miljöötä jonnekin valtiomies Kekkoseen, joka uskaltaa tehdä sen “virheen”, että nimittää K.A. Fagerholmin III hallituksen.

Suoranaisemmin poliittisesta historiasta kiinnostunut taas voisi esimerkiksi kysyä, mitä olisi sanottava kaikkinaisten ammattiyhdistystutkimusten tulvasta rinnastettuna siihen akateemiseen hiljaisuuteen, joka yhä ympäröi Kekkosen-Korsimon maalaisliittoa, kumminkin Suomen ensimmäistä “amerikkalaismallista” joukkopuoluetta, erikoista valtionkantajaorganisaatiota (ei eturyhmä oikeastaan, ei liioin keskustelukerho), joka teki Kekkosesta presidentin joka toteutti vastapuolen (Väinö Leskisen) ohjelman joka taas ei, vaikka tuon puolueen söikin, sitä saanut hengiltä, vaan kantoi meille kantamaan taas uusia presidenttiehdokaspolvia? Tai ajateltakoon kommunistien yhdentämistä. Tosiaanko olivat nuo ideologisesti tyhjätaskut ammattivallankumoukselliset sellainen uhka suomalaisen työmarkkinamekanismin funktionaaliselle toimivuudelle, että heidät “oli pakko” uudestaan ja uudestaan kutsua hallituspalvelukseen isänmaata pelastamaan? Yhtä hyvin kansanrintaman taipaleessa voi nähdä tietyn poliittisen valta- tai vallantahtoprojektin – mikä se oli, siitä vielä – sisäistä dynamiikkaa tai logiikkaa. Niin että rintamapuolueiden ristiriidat kenties olivatkin paljossa prosessin polttoainetta, jotakin mitä “Kekkonen” tarvitsi, hallitsi, käytti ja hyödynsi. Monet yllättänyt kivuton siirtyminen postkekkoslaiseen konsensukseen todistaa sekin tässä takautuvasti jostakin, joka vielä odottaa tulkintaansa. Kekkosen pakkomiellemäinen hätäkellot, hätätila -retoriikka saattaisi hyvinkin ansaita dekonstruktionisen uudelleenlukemisen. Siinä on omaa ironiaansa, eikä se ihan välttämättä ole tahatonta.

4.

Mikä sen sijaan epäilemättä on tahatonta, on se tapa jolla Kekkos-tutkimus (tai folklore) tuota ironiaa toistaa. Sillä vaikka Kekkonen nyt onkin siirtynyt tulppaaneja viljelemään, “ei hän ole kuollut, vaan elää”. Nimenä nimittäin, niin kuin hän vaikuttaessaankin oli nimi, allekirjoitus monen vekselin takapuolella poikittain. Jota nyt on “suomalaisten” osana opetella (sillä sillä on yhä katetta) tavaamaan, kirjoittamaankin, onnekseen kai toistaiseksi Kekkos-tutkimuksen opastuksella. Mutta siksipä tutkijoiden “Kekkonen” myös on yhä poliittinen henkilö, tahtoivat nämä sitä tai ei; miten, sitä selvitelköön vuorostaan toisen kertaluokan kansallinen antropologia, jonka kansanrunousarkistoon tämän tekstin kernaasti luovutan.

Jo sanoin, että kukin Kekkos-kirjoittaja kirjoittaa omalle yleisölleen. Tyyppitapaus on Hakanen, kehimässä oman alakulttuurinsa omaa folklorea, jossa “Kekkonen” on immateriaalisten ajatusvirtojen ajopuu, tai pikemminkin tuosta virrasta kuiville ongittu kala joka potkii vielä riittävästi kaupitella tuoreena, mutta jo turvallisesti hyppysissä, niin että siitä käy fileroida “meidän Kekkonen” ja “Kekkosen linja tänään”. Apusen yleisönä ovat kaikkien puolueiden kekkos-traumaatikot, vaan kekkoseksipa hänkin kokee asettua, kompleksisemmassa suhteessa vain puolueensa perustaja-isään: Apuselle Kekkonen on vanhan Hamletin haamu, joka (nyt, kun “meidän” on jatkettava hänen “linjaansa”) käskee tekemään pahaa hyvän edellytyksenä, ja päinvastoin. Repo ja Repo esittävät haudankaivajaa (Poloniuksen rooliin on ehdolla Jakobsson), näköjään pyyteettömästi jo tyhjentyneitä kalloja lukemassa, mutta niinpä vain heidätkin tapaa keskeltä uuden hovin kiistoja: vrt. Kekkosen ja Karjalaisen, Kekkosen ja Beljakovin, nappulaliigan, Virolaisen jne. arvoituksellisten suhteiden selvittely, joka tuskin vielä on menneen talven lumia.

Laajemmin ambitioin esiintyvä Kekkos-tutkimus on siten pakostakin hermeneutiikkaa, tulkintaa, evankeliumia, sillä on kuin onkin mieltä vain kysymyksen mitä Kekkonen sanoi/ajoi/tarkoitti suuntaamana. Mikä vuorostaan tarkoittaa, ei vain, että tutkimus “ottaa kantaa” Kekkosen ajan poliittisiin taisteluihin, vaan myös että se ne ja niiden virittämän kentän omassa pienoismaailmassaan uusintaa. Meillä on hyvinkin kohta tutkimuksen omat kaksi kilpailevaa tohtoria (tai tohtorikoplaa); laaja kirjo erilaisia itsenäistymisrefleksejä (jokin etäisyys kohteeseen, määrätty uskottomuus, on tutkimukselle välttämätöntä mieli sen tehdä yhtään mitään); lisää taannehtivia majesteettirikoksia, auroja ja tuomiojia: vain vennamo joukosta – oireellista kyllä – puuttuu ja puuttumaan kai jääkin. Kullekin oma kekkosensa, ja kultakin kekkosensa mukaan. Ironia tässä on siinä, että myös tämä näytelty perimyskiista on asian luonteen pakosta ratkaisematon, ja siis itseään uusintava: vähän niin kuin Revon ja Revon uudelleen lämmittämässä Zavidovo-dekkarissa: ellei vuotoa olisi ollut, olisi Kekkosen se pitänyt järjestää. No järjestikö hän siis? Sitä emme koskaan saa tietää. Ja miksi? Juuri koska tiedämme jo: Kekkonenhan se muistion laati, allekirjoitti, liikkkeelle laski, mihin nähden sen jakelun lopullinen laajuus on kiinnostava, mutta sekundaari kysymys. Kekkonen lainasi kerran Tage Erlanderia, joka sanoi, että poliitikko ei koskaan saa saattaa itseään tilanteeseen, jossa hänen on pakko valehdella. Se on hänen tapansa kieroilla, peittää jälkensä. Häneltä ei voi kysyä, mitä hän tarkoitti, sillä tarkoitukset eivät ole hänen työkalujaan.

5.

Poliittisen toimijan tutkija tekeekin paremmin, jos hän sen sijaan että kysyisi mitä hänen kohteensa tahtoi/tarkoitti, keskittyy kysymykseen miksi tahtoi, lujasti tai veltommin, hetken innostuksessa tai sitkeästi läpi elämän (mikä ei tarkoita, että olisi valittava joko yhteiskunta- tai psykoanalyysi). Johtunee Kekkosesta tänään kirjoittavan sukupolven omasta kokemuksesta – 1966-syndroomasta – että tuollaisen tahtoa tai -halua liikkeellepanevan voiman tehtävään ovat yleisimmin tarjolla kansalaissodan kokemukset ja ensimmäisen tasavallan sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti rikkinäinen miljöö; “kansallinen eheyttäminen” olisi siten Kekkosen kuningasajatus, teoreettisina herättäjinään Yrjö Ruutu ja ulkomaiset valtiososialistit. Evidenssiä, Kekkosen itsensäkin antamaa, epäilemättä löytyy. Uinon huolellinen selvitys saa kuitenkin toisiin ajatuksiin. Lyhyesti: kyllä suomalaisuusliikkeelle, kansallisuusaatteelle, nationalismille, miten vain, kait täytyy antaa enemmän kuin pelkkä kenraaliharjoituskentän asema.

Kansallisuusliikettä, ei eheytystä eikä demokratiaa, käsittelee nuoren Kekkosen ainoa leimallisesti poliittis-teoreettinen artikkelikin, “Muuan kannanotto” Suomen Heimossa kesällä 1925. Siinä Kekkonen kyllä on Snellmanin jäljillä, mm. erottaessaan selkeästi toisistaan kansallisuuden ja valtion, antaessaan etusijan edelliselle, pitäessään kansallisuutta tahdon ja taistelun asiana. Ei tosiaankaan ole perusteita esittää, että Kekkonen olisi lähtenyt “eturistiriitojen yläpuolella olevasta yhteisestä kansallisesta edusta”, jota valtio sitten ongelmattomasti (ihanteellisesti ja/tai illusorisesti) “ilmaisisi ja toteuttaisi” (Hakanen 1982). Kekkonen sanoo tasan päinvastaista: oikeiston kansallisuusaatteen vastapainoksi esittämää “valtiollista kansallistuntoa” hän pitää nimenomaan epäreaalisena.

Ei siis sopua, “yhteiseen hiileen puhaltamista” yms. ideologista kuonaa, jota ensimmäisen tasavallan poliittinen ja aatteellinen diskurssi jo ilman Kekkostakin oli tulvillaan, vaan selkeää erottumista, taisteluasenne, jota voisi luonnehtia kansallisuusaktivismiksi ja jonka kai voi yleisemmin sanoa leimanneen Kekkosen “sukupolven” nuoruuden tuntoja. Sitä ei oikein voi ymmärtää, ellei ota huomioon, että “Suomi” sitten fennomaaniprofeettojen oli, vastoin näitten ajatuskulkuja ja kuin kivelle karahtanut ajopuu virrastaan, “itsenäistynyt”. Tämähän se toi kansallisuuskysymyksen päiväjärjestykseen; se se toisaalta tuntui valuttavan asian hiekkaan kun juhlapuheiden de facto -isänmaallisuus erotuksetta kaikkien poliittisten suuntausten kaavailuissa näytti merkitsevän kansallisuusohjelman myymistä. (Tästä myös nuoren Kekkosen, erityisesti nimimerkki “Lautamiehen” ärhäkkä politiikan-vastaisuus.) Kekkonen ja kumppanit tulevat yhteiskuntaan ja politiikkaan eräänlaisessa nollatilanteessa: heille sälytetään isien perintö, jolle heillä kuitenkaan ei ole käyttöä. Ajatus yleisinhimillisestä sivistyksestä, jonka sylissä kansallisuushenki saisi kypsyä (Snellman) ei enää ollut uskottava. Ja: historia oli kääntänyt evolutionistisen ensin kansa sitten sen valtio -kaavan ympäri: valtio ei antanut odottaa itseäään. Ei ole sinänsä mikään ihme, että moni tällä virranjakajalla kääntyi tykkänään muuanne: oikeistoradikalismiin, jossa valittiin valtio ja vain se; kulttuuriradikalismiin, jossa niin kansa kuin valtiokin unohdettiin; pelkkään kansallisuusharrasteluun kielen merkeissä. Kekkonen, tämä on tulkintani, kuitenkin painoi jääräpäisesti dilemmasta läpi: jotenkin siihen tapaan, että kansallisuus valtion avulla, valtio kansallisuuden: ja tässä tahtoaktissa olen kyllä valmis näkemäärt elinikäisen (“vuosisataisen”) projektin siemenen.

“Juuri Lapuan liike teki minusta poliitikon”, Kekkonen kirjoittaa Vuosisadassaan, sanoen sen opettaneen hänelle oppositiossa olemisen taitoa. Epäilemättä se opetti paljon muutakin. Muun ohella sen (vrt. Demokratian itsepuolustus), että poliittisen toiminnan ei tarvitse eikä se saa rajoittua annettuihin valtiollisiin puitteisiin ja rakenteisiin. Liioittelematta voimme sanoa, että Kekkonen – ja totta puhuen “vain” hän -jo (ja vielä) kolmikymmenluvulla oli kansallisuuspolitiikassaan utopisti: ei oleva “Suomi” (“Suomalaisuuden menneisyys ei millään tavoin houkuttele itsetyytyväiseen lepäilyyn laakereilla”), vaan oman poliittisen projektin tuloksena muodostuva, “mahdoton”, “uusi” valtio on hänen lähtökohtansa. Se se sanelee myös puoluevalinnan. Juuri sen vuoksi Kekkonen kait myös ajoi maalaisliitossa äärimmäistä kansallisuuskantaa, ei itse asian vuoksi niinkään, vaan koska puolueen johtoasema saattoi perustua vain sille. Muistiosta maalaisliiton eduskuntaryhmälle vuonna 1934: “Ilman ml:n hallitusta, joka toteuttaa samalla kansallisen uudelleenrakentamisen, ei talonpoikaisväestö koe taistelua kansanvallan puolesta riittävästi omakseen. Ja siinä on kysymyksen ydin.” (Vuosisatani, kursivointi L.L.). Siis: talonpoikaistossa, mutta johtavana voimana: johtavan aseman valloittamisessa. Johtoasema ei Kekkoselle selvästikään ole ennalta määrättyä, kuten liberalistinen oppi politiikasta kilpailuna edellyttäisi. Mutta ei se liioin ole jotakin, joka kaapattaisiin, sanoisimmeko lapualaishenkisesti, tai vaadittaisiin itselle, kuten joku tannerilainen sosialidemokratia asian olisi nähnyt. Kekkonen ei ole varma, onko “ml:stä” tehtävään. Varmaankaan ei tehdä väkivaltaa hänen aivoituksilleen, jos sanotaan, että riski oli hänestä ottamisen arvoinen: tehtävä itse loisi toimeenpanijansa, samassa mielessä kuin Kekkosen konsepteissa “yleinen tilanne” ja “tilanne puolueessa” aina ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Hänen poliittista projektiaan ja metodologiaansa – ja asianmukaisin varauksin myös toisen tasavallan ajan poliittista ja yhteiskunnallista historiaa – sopii havainnollistamaan hänen maalaisliitolle suosittelemansa “hitaasti kiiruhtamisen taktiikka”, “tehtävä kerrallaan, ja siten, että vastustaja enempää kuin ystäväkään ei tiedä, mitä seuraavaksi on edessä.” Kas näin:

Hallituksen ohjelmassa olisi ensin “taloudellinen rauhoittaminen: pakkohuutokauppojen keskeyttäminen, kultaklausuulin poistaminen, koron alentaminen. (…) Kun nämä on tehty, silloin on maa kypsä IKL:n kukistamiselle. Sillä aikaa kun nämä asiat hoidetaan, valmistutaan seuraaviin työohjelmiin, asetetaan komiteat kielikysymyksen järjestämistä varten ja kaikessa hiljaisuudessa valmistetaan suunnitelma oikeistokiihotuksen lopettamiseksi. Kun se on valmis, se toteutetaan yhdessä päivässä. Te voitte kuvitella, millaisella innostuksella otetaan vastaan kansan riveissä nämä toimenpiteet. Ei koskaan hallitus ole saanut sellaista intomielistä kannatusta osakseen, eikä sellaista vihaa. Mutta viha on vain näköinen. Ja vihdoin, kun oikeistokiihotus on tehty tyhjäksi, joka on tehtävissä, sitten yhtyneillä porvariston voimilla pakotetaan vasemmisto kansakunnan menestyksen kannalta terveeseen työväen etuja ajavaan politiikkaan.”

6.

Kaikessa notorisessa toivottomuudessaan “Suomelle” sodan tuloksena langennut osa oli kuin räätälintyötä tällaiselle “Kekkosen linjalle”. Kekkos-tutkimuksen yhteydessä on kiistelty siitä, miten syvällinen maan ulkopoliittinen käänne 1940-luvulla oli. Hakanen esimerkiksi kiivailee Paavo Haavikolle tämän teesistä, että “kansakunnan linja” sen kuin jatkui, uusissa ehdoissa vain. Hakaselle itselleenhän sotien jälkeinen linja on “laadullisesti uusi”; sikäli vain vanha, että se malliltaan vastaa fennomaani-isien kehittämää: yleismaailmallisen sivistyksen paikalla nyt “maailman voimasuhteen muuttuminen”, josta sitten käy selittää kekkoslaisen ulkopolitiikan laadullisesti uudet määreet: aktiivisuus, rauhantahtoisuus, kansanjoukkojen osanotto ja mitä vielä; kaikki suoraa johdatusta Suomen ja Neuvostoliiton “yhteisiksi” oletetuista “eduista”.

Jos nyt asianmukaisin ritualistisin elein otamme esiin Tamminiemi-katkismuksen, luemme sen ensi luvusta, että Suomen poliittisessa asemassa sodan myötä tapahtunut muutos oli Kekkosen mielestä ollut “täydellinen”. Yya-sopimuksen edustama tasapaino edustaakin Suomen kannalta “ratkaisevan tärkeää kehitysvaihetta”. Ja sitten: “pienen kansakunnan turvallisuuspolitiikan on onnistuakseen imettävä energiaa tietysasteisesta kansallisesta itsekkyydestä, itsesäilytysvaistosta”. Ja vielä, kohdasta jossa Kekkonen asettaa kiperän kysymyksen entä jos Neuvostoliitto, “nopeasti kehittyvä jättiläisvaltio”, lähivuosikymmeninä joutuisi uudelleen punnitsemaan myös suhteitaan Suomeen: “meidän” tulee silloin “parhaamme mukaan hoitaa asiat niin, että Neuvostoliitolle ei kävisi mahdottomaksi jatkaa nykyistä Suomen-politiikkaa”.

Viisasta sopeutumista välttämättömään, mahdollisen taitamista, epäilemättä. Mutta samalla myös jotakin muuta. Otettakoon vaikka tuo monimielinen itsekkyys, itsesäilytysvaisto: teema joka vie Apusen hieman asiasta syrjässä laajoihin moraaliteoreettisiin kehitelmiin. Revon ja Revon kirjassa kiehtoo, miten se maalailuihin sortumatta tekee selkoa Suomen ja Neuvostoliiton (ja Neuvostoliiton ja Kekkosen) suhteissa läpi yya-vuosikymmmenten vaikuttaneesta jännityksestä. Niinkö, että “Suomen” olemassaolo sittenkin olisi koko ajan ollut vaakalaudalla? Ei vaan, jos kärjistys sallitaan, pikemminkin toisin päin: että “luottamuksen”, “molemminpuolisesti edullisten suhteiden” rakentaminen on toteutunut Suomen aloitteesta, jota ei aina välttämättä “Moskovassa” ole katsottu hyvällä silmällä. “Suomalaisten tehtävänä hoitaa (…) että Neuvostoliitolle ei kävisi mahdottomaksi”: oikeastaan aika paksusti sanottu, ja kumminkin siinä kiteytyy jotakin Kekkosen linjan ytimen tapaista. Voimme vannaan sanoa, että Kekkosella oli Suomi-pakkomielle, joka koko ajan vaati tavoitelemaan enemmän kuin mahdollista; juuri koska hän kokemuksestaan “tiesi” – ajattelen hänen poliittista sosiaalistumisprosessiaan – että tämä “kansa” ja “valtio” perimmältään ovat “mahdottomia”: historian oikusta syntynyt tuulenpesä maailmanpolitiikan ontossa puussa.

Sikäli kuin yya-Suomen sisäinen yhteiskunnallinen elämä on Kekkosen kättä totellut (vrt. Tamminiemen Bismarck-lainaus: “Minulle ulkopoliittiset asiat ovat tarkoitus sinänsä”), tuo oikku on vahvistanut siinä ainakin näitä piirteitä: valtiouskoa, “yhteisen johdon” ympärille järjestymistä, kulttuurista ja ideologista yhdenmukaisuutta (“erilaisuudessa”); intressiedustuksen purkautumista. (Toistan, että käsitys kansanrintamakaudesta “tulopoliitikkojen valtakautena” on mielestäni naiivi. Parempi metodologinen apuväline voisi olla ajatus “Kekkosen puolueesta”, joka kattoi monia todellisia, ulottui niiden ulkopuolelle, ja hallitsi tietyissä rajoissa omia edellytyksiään: vrt. miten SKP/SKDL:n kannatus säilyi pitkään korkealla, koska “Kekkonen” sitä tuki.) Nythän tilanne on monessa mielessä jo kovasti toinen. Jotenkin ymmärtää Keijo Korhosta, joka jossakin kesäisessä haastattelussaan valitti sellaista, että “enää ei kanneta huolta kansakunnan kohtalosta”. Miksikä kannettaisiin; onhan se Kekkosen “nimellä” taattu; vieläpä kaksin verroin, kun ainoa, joka voisi vetää sen nimen pois, on itse poissa. Ja silti Kekkonen – perimmältään – puhui “luottamuksesta” kartuttaakseen “epäluottamuksen” pääomaa; antoi nimensä, ts. sitoutui kertakaikkisesti, lopullisesti, ikiajoiksi, jotta saisi vapauden “valloittaa itsenäisyyden joka päivä uudelleen” (Tamminiemi vielä kerran). Kuka nyt öisin miettii, miten se tehtäisiin?

7.

Muuten: eikö vanhan, epäluuloisen Kekkosen tapa hoitaa seuraajakysymystään sentään ollut eräässä mielessä aika johdonmukainen. Huolehtihan hän jos ei muusta niin siitä, että ketään ei erityisesti valtuutettu hänen nimeään kiIjoittamaan: nimeä jolla kaikkien erisnimien tapaan ei nyt kerta kaikkiaan olekaan sisältöä, vakiintunuttta referenssiä, ja johon siten voidaan vannoa vain vähintään kaksi rinnan, ja heti kohta riidoissa. Ja moniko huomasi kysyä, millaisen miehen tulon presidentiksi Kekkonen Virolaista listiessään (sikäli kuin) pyrki estämään: sellaisen joka oli ennakkoon ilmaissut, että niin sanotut yleiset syyt jne. Se nyt ainakin oli ajastaan jäänyttä puhetta; mutta toisaaltahan politiikassa sanat ovat tekoja. Vaan aikaansa sidottu on, tietysti, Kekkosenkin linja, strategia, metodologia. Se on yksi mahdollinen Suomi-konstruktio (harvoista); nuoren suomalaisen kansallisuusaatteen ensimmäisestä (Pyrrhoksen) voitosta kumpuava; ensimmäisen (todellisen) tappion voitoksi kääntänyt; nyt vanha keski-iän kriisiään elävässä maassa. Ei tule ihmetellä, jos sen kiemurat eivät kaikkia enää kiinnosta. Eihän maailmaan enää mahdu suurempiakaan valtioita. Ja onhan jotenkin tavatonta, että jostakin presidentistä, valtiomiehestä ja valtiomiehestä, sepustaa tällaisia tutkielmia; sata kertaa kernaammin kirjoittaisin transavantgardesta liikepankkisektorilla. Ovet auki Eurooppaan vaan, taas, mutta ei sitten taivastella, kun vapautta liputtaneet valtionhoitajat kutsuvat puhutteluun eivätkä tarjoakaan kahvia ja pullaa.

Kirjallisuus

Anckar, Dag, Folket och presidenten. En författningspolitisk studie. Helsingfors: Finska Vetenskaps-Societeten, 1984.
Apunen, Osmo, Tilinteko Kekkosen aikaan. Ulkopoliittinen valta ja vallankäyttö Suomessa. Helsinki: Kirjayhtymä. 1984.
Jyränki, Antero, Presidentti. Tutkimus valtionpäämiehen asemasta Suomessa v. 1919-1976. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1981.
Hakanen, Yrjö, Kansallinen etu ja eheyttäminen. Urho Kekkosen yhteiskunnallisen ajattelun lähteillä. Helsinki: Tutkijaliitto, 1982.
Hakanen, Yrjö, Kuusi kuvaa Kekkosesta. Helsinki: Love Kirjat, 1985.
Kaihari, Kalle, Ratkaiseva ääni (149-151). Jännitysvaalit 1956. Toim. Raimo Seppälä. Espoo: Weilin + Göös, 1981.
Kekkonen, Urho, Tamminiemi. Toim. Maarit Tyrkkö. Espoo: Weilin + Göös, 1980.
Kekkonen, Urho, Vuosisatani. Helsinki: Otava, 1981.
Ojala-Laires, Marjatta, Urho Kekkosen poliittinen ideologia. Tutkimus presidentin poliittisesta ideologiasta ja mahdollisuudesta toimia sovittelevana voimana. Tampereen yliopisto. Politiikan tutkimuksen laitos. Tutkimuksia 83/1985.
Repo, Eino S. – Repo, Ville, Päämies. Henkilökuva Urho Kekkosesta hänen presidenttiajaltaan. Espoo: Weilin + Göös, 1985.
Sainio, Pentti, Mitä tapahtui Urho Kekkoselle. Viimeiset vaiheet presidenttinä.
Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1982.
Skyttä, Kyösti, Presidentin muotokuva 1-2. Helsinki: Kirjayhtymä. 1969.
TANDEM. Demokratian rajat ja rakenteet. Tutkimus suomalaisesta hallitsemistavasta ja sen taloudellisesta perustasta. Kirj. Jukka Gronow, Pertti Klemola, Juha
Partanen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1977.
Turja, Ilmari, Tarinoita Suuresta Urhosta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984.
Uino, Ari, Nuori Urho Kekkonen. Poliittisen ja yhteiskunnallisen kasvun vuodet (1900-1936). Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.