Esipuhe teokseen Louis Althusser: Ideologiset valtiokoneistot. Suomentaneet Leevi Lehto ja Hannu Sivenius, Kansankulttuuri ja Vastapaino 1984.

Nyt suomennoksena julkaistava valikoima Louis Althusserin artikkeleita ilmeistyi alun perin Ranskassa vuonna 1976. Siihen oli koottu etupäässä tekstejä, joita tuolloin ei ollut kirjamuodossa saatavilla.[1] Valikoima kattaa kuitenkin melko hyvin koko luovan periodin, tuo esiin hänen keskeiset teesinsä ja innovaationsa ja antaa myös kuvaa hänen ajattelunsa kehityksestä. Kun päätösesseenä vielä on filosofin oma – tyypillisesti yhtä aikaa jälkiviisas ja itsekriittinen – johdatus ajatteluunsa, tarjoaa kokonaisuus hyvän portin tämän kiistellyn ja usein vaikeana pidetyn teoreetikon tuotantoon. Vuoden 1976 jälkeen ilmestyneistä harvoista Althusser-teksteistä kaksi tärkeimpiin kuuluvaa on ilmestynyt suomeksi muualla.[2]

Mutta kuka on Louis Althusser, ja miksi Althusseria suomeksi, vuonna 1984?

Ulkoiset elämänvaiheet on pian kerrottu: syntyi vuonna 1918 Birmandreisissa, Algeriassa; opiskeli 1930-luvulla eri Euroopan yliopistoissa kuuluen tuohon aikaan katoliseen nuorisojärjestöön; sitten sotavankeudessa ja sodan jälkeen kolme vuosikymmentä – nyt kommunistina – Ranskan maineikkaimman porvariskoulun Ecole Normale Superieurin suojissa, ensin opiskelijana, sitten filosofian opettajana ja vararehtorina. Althusserin panosta tänään Ranskan aktiivisen filosofipolven kouluttajana pidetään hyvinkin merkittävänä.

Myös Althusserin oman teoreettisen elämäntyön herätteet ovat paljolti ranskalaisia. Kaksi nimeä on syytä erikseen mainita. Filosofi Gaston Bachelard (1884-1962), johon juontaa Althusserin meikäläisittäin erikoinen käsitys tieteestä käytäntönä, kiinnostus tieteiden kehityksessä ilmeneviin “katkoksiin”, jotka nähdään niiden erottautumisena ideologiasta – sekä näiden lähtökohtien edellyttämä ja niistä seuraava vaatimus tieteen kriteerien “sisäsyntyisyydestä”.[3] Ynnä psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901-1982); hänen ajatuksiaan Althusser käsittelee tämän valikoiman kieltämättä vaikeassa avausesseessä. Lacanin vaikutteita on myös tekstissä “Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot” esitettävässä teesissä ideologian peilimäisestä rakenteesta.[4] Lacanin kautta Althusser liittyy ranskalaisen strukturalismin ristiretkeen ihmistä lähtökäsitteenä pitäviä ideologioita ja teoreettisia rakennelmia vastaan.

Strukturalismia ja poststrukturalismia[5] – nimikkeitä, jotka useat virtaukset johtavina pidetyt edustajat, niin myös Althusser, innokkaasti kiistävät – on usein arvosteltu epäpoliittisuudesta ja poliittisesta häilyvyydestä. Esimerkiksi englantilainen Perry Anderson sanoo tuoreessa arviossaan, että tämä tavallaan ylihistoriallisiin rakenteisiin – kuten kieleen – keskittynyt teorisointi jää konkreettisten historiallisten ja poliittisten prosessien edessä sokeaksi. Anderson pitääkin marxismia ja strukturalismia toisensa poissulkevina teoreettisina positioina.[6] Niin tai näin; Althusserin ajattelun ymmärtämiseksi on mielestäni kuitenkin lähdettävä hänen omasta vaatimuksestaan, että hänen tekstejään tulee lukea kommunistisen puolueen jäsenen kirjoituksena.

Miten tämä vaatimus olisi tulkittava? Althusser liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen samana vuonna 1948 – kun aloitti työnsä Ecole Normalessa. 1960-luvun alussa hänen esseitään alkoi ilmestyä puoluetta lähellä olevissa lehdissä. Kun niistä koottu Pour Marx sekä systemaattisempi, Ecole Normalen seminaareihin perustuva Lire le Capital sitten vuonna 1965 äkkiä tekivät hänestä yleiseurooppalaisen vaikuttajan, käytti puolue tätä imagonsa kiillottamiseen: “toverimme Louis Althusser”. Käytännön vaikutusta näillä teksteillä tuskin kuitenkaan oli. Sopii epäillä, missä määrin puolueen kaaderit jaksoivat kiinnostua Althusserin pitkistä tieteenteoreettisista kehittelyistä, joissa poliittisia tapahtumia – tavallisimmin menneitä – lähestyttiin lähinnä metodologiselta kannalta. Ulkopuolisten silmissä taas marxismin tieteellisyyttä ja “antihumanisia” korostava ajattelija helposti samastui pahimmanlaatuiseen stalinismiin. Suoranaisemmin poliittisiin kannanottoihin Althusser provosoitui vasta 1970-luvun lopulla, eurokommunistisen boomin ja Ranskan vasemmistoliiton ristiriitojen ansiosta; tuloksena oli nopeasti välirikko puolueen kanssa. Jos Althusserin kirjoituksilla on poliittinen kytkentänsä, se ei siten ole välitön, vaan tavalla tai toisella “syvällisempi”.

Erään avaimen tarjoaa Althusserin näkemys filosofoinnin, filosofisen käytännön luonteesta. Antonio Gramscia[7] seuraten hän on sitä mieltä, että filosofia ei perimmältään ole erikoistuneiden tutkijoiden selittämiseen ja synteeseihin tähtäävää toimintaa, vaan ihmisten käytännöllisiin tekoihin juurtuneita ajattelun ja toiminnan lähtökohtia, ja näitten taistelua. Gramscin tavoin Althusser vaatii tämän rajanvedon uusintamista myös marxismin puitteissa: tästä muun muassa ns. ekonomismin kritiikin jatkuva välttämättömyys. Althusser kuitenkin myös eroaa monissa kohdin Gramscista (ja myös arvostelee tätä suoraan[8]); parhaan kuvan hänen pyrkimyksistään saa valaisemalla tätä eroa lähemmin.

Gramscin tunnettu iskulause vaati, että marxismin on oltava “absoluuttista historismia”. Se ei ts. saanut tyytyä rakentelemaan abstrakteja kaavoja sosialismin voiton välttämättömyydestä, vaan tuon voiton edellytykset oli luotava kehittämällä marxismista “aikakauden ideologia”, käytännöllinen maailmankatsomus, joka tarjoaa kehittyneimmät ratkaisut historiallisesti – tavallisimmin kansallisella pohjalla – määräytyneisiin taloudellisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin ongelmiin. Gramscin tämä vaatimus vei vähättelemään marxismin “tieteellistä” perustaa[9] kuin myös korostamaan päällysrakenteen oikeudellis-poliittis-kulttuuristen prosessien tutkimista.

Althusserilla tieteen, historian ja päällysrakenteen suhteet jäsentyvät oleellisesti toisin. Gramscin historismia vastaan hän “strukturalistisesti” korostaa historian ja yhteiskunnan tasojen eriaikaisuutta ja suhteellista itsenäisyyttä, jonka vuoksi ehyttä ja kokonaisvaltaista historiallista tietoisuutta esiintyy vain “ideologiassa”, ts. illusorisena, harhaisena – jos kohta välttämättömänä[10] – tietoisuutena. Esimerkkinä olkoon Althusserin tapa eritellä lokakuun vallankumousta.[11] Toisen internationaalin teoreetikothan tunnetusti odottivat vallankumousta kehittyneimmissä kapitalistisissa maissa, joissa kapitalismi itse oli luonut sosialismin perustan, edellytykset. Lenin sen sijaan – Althusserin mukaan – ymmärsi historiallisen syysuhteen radikaalisti toisin. Kapitalismin epätasainen kehitys synnytti vallankumouksellisen tilanteen ensiksi takapajuisella Venäjällä, jossa bolsevikkien menestys taas perustui pikemmin heidän kykyynsä tematisoida monitahoisia (sisäisiä ja ulkoisia) ristiriitoja – kuin “ratkaista” nämä, mitä myös Gramscin historistinen kanta edellyttäisi.

Kysymys on vallankumousteoreettisesti ratkaisevaa laatua, mutta ei tyhjenny tähän. Aikana jolloin Althusser alkaa julkaista esseitään se asettuu samalla kertaa sekä vaatimattomammassa että perustavammassa yhteydessä, jonka hänen itsensä oikeutetusti tähdentämä stalinismi-dilemma kiteyttää. Lyhyesti: kansainvälisen kommunistisen liikkeen kehityksen edellytykseksi oli tullut, että se ensin kykenee teoreettisesti ja käytännöllisesti hallitsemaan jo läpiviemiensä (kuin myös häviämiensä) vallankumouksellisten mullistusten seurauksia, ja seurauksien seurauksia. Näitä puolestaan ei käynyt ajatteleminen yksioikoisesti “olemassaolevan sosialismin” puolustamisen/vähittäisen rakentamisen/ uudistamisen termein: olivathan työväenluokan valta ja sille perustuvat rakenteet olemuksensa pakosta tulleet maailmaan epäpuhtaina, poikkeamien, keskeneräisyyden, ristiriitojen leimaamina. Käytännössä liike oli kuitenkin toiminut päinvastoin. Omissa riveissään se saarnasi – aidon gramscilaisesti, voisi kärjistää – oppia sosialismista sivilisaation etummaisena rintamana, ja sillä hyvä; ulospäin tämä merkitsi kyvyttömyyttä eritellä kapitalismin jatkuvaa kehitystä ja uudistumista, saati sen vaikutuksia nuoreen sosialismiin. Sen sijaan että olisi hallinnut historiaansa, liike pyhitti sen, ja kielsi sen kriittisen käsittelyn, mikä vuorostaan takasi liikkeen oman ajankohtaisen poliittisen käytännön suuressa määrin ideologisen, ts. harhaisen ja illusorisen luonteen – minkä eräänä osoituksena ja seurauksena oli luovan filosofisen työn jähmettyminen sitten Gramscin päivien.

Jos Althusserin kommunistisuus asetetaan tällaisiin yhteyksiin, käy myös hänen tukeutumisensa strukturalistiseen perinteeseen ymmärrettävämmäksi. Bachelard-vaikutteinen käsitys tieteestä autonomisena käytäntönä käy välineestä puolustaa marxismin oikeutta ja velvollisuutta kehittyä muuttuvan historian asettamien vaatimusten mukaisesti – kun sitä käytännössä vaadittiin palvelemaan ideologian kautta “ikuistettuja” (vrt. “Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot”) päivänkohtaisia poliittisia iskulauseita. Mutta jotta marxilaista tiedettä ei näin karsinoitaisi historian hegeliläiseksi jälkikommentoinniksi[12], oli sitä kehitettäessä ennen muuta paneuduttava kysymykseen historiallisten subjektien – yksilöiden ja ryhmien – muodostumisen edellytyksistä, mikä kommunistisen liikkeen kohdalla asettui kysymyksenä sen tietoisuuden “väistämättömästä” harhaisuudesta ja virheellisyydestä – tai, jos niin halutaan, sen mahdollisuudesta tiedostaa tuo väistämättömyys ja hallita sitä. Tästä Althusserin kiinnostus lacanilaisittain tulkittuun psykoanalyysiin, jossa suoritettu inhimillisen subjektin tai egon “hajakeskitys” sitä paitsi näytti mielenkiintoisella tavalla täydentävän marxismin teesejä historianprosessin lainmukaisesta[13] kulusta.

Piirtyy siis mittava, kunnianhimoinen ja väkisinkin kunnioitusta herättävä projekti; ei ihme, että sen ilmaantuminen aikanaan mullisti lähes kaikki teoreettisen vasemmiston vakiintuneet kuviot ja nosti marxismin monia hämmästyttäneisiin hegemonia-asemiin ainakin ranskalaisessa kulttuurissa.[14] Kummastelemista ei tietysti toisaalta ole siinäkään, että yhden ajattelijan elämäntyö ei ole riittänyt lunastamaan mittasuhteiltaan historiallisen projektin lupauksia. Silti Althusserin ja hänen luomansa koulukunnan[15] myöhempi kehitys – tässä valikoimassa sitä ilmentää selkeimmin haastatteluteksti “Filosofia vallankumouksen aseena” – pakottaa jo tänään epäilemään myös lähtökohtien kestävyyttä, mitä johtopäätöksiä tästä sitten vedettäneenkin.

Muuan Althusserin erikoisuus – ja hänen ajattelunsa alkuperäisen voiman osoitus – kyllä on, että edellä kuvattujen lähtökohtien perusteellisimman kritiikin on tuottanut – Althusser itse. Tämä käynnistyi Lire le Capitalin italiankielisen laitoksen esipuheessa vuonna 1967. Siinä Althusser arvosteli kirjoituksiaan teoretistisesta tendenssistä. Muutamat kommentoijat[16] olivat jo ehtineet huomauttaa, että tieteen – tai tarkemmin marxismin, koska tämä käytäntöön, maailman muuttamiseen suuntautuneena teoriana on erityisasemassa – syntymiseen johtava epistemologinen katkos tai murros jäi Althusserjlla vaille determinantteja: marxismi näytti tulevan maailman münchhausenilaisittain itse itseään hiuksista tempoen. Althusserin vastaus ongelmaan[17] on lyhyesti muuan (hänellä) uusi käsite: luokkataistelu, sen “ensisijaisuus” niin yhteiskunnan kuin ajattelunkin kehityksessä. Asiaa havainnollistaa sinänsä korkean teoreettinen kysymys tieteen ja filosofian suhteista. Alun perin Althusser oli mieltänyt filosofian tieteen eräänlaiseksi itseymmärrykseksi. Nimenomaan Marxin tieteellistä löytöä vastaavan filosofian luominen (“jälkikäteen”) oli näyttäytynyt marxismin kehityksen ratkaisevaksi edellytykseksi. Nyt Althusser kääntää tämän suhteen ympäri. Filosofinen kumous edelsi, hän selittää, sekä historiallisesti että loogisesti Marxin tieteellistä vallankumousta. Vasta tämän teesin nojalla Althusser onnistuu formuloimaan myös alkuperäisen intuitionsa filosofisen käytännön luonteesta. Filosofia ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä tiede – kumulatiivisesti uusia tietoja tuottava, alati kehittyvä käytäntö; se on pikemminkin erilaisia, toisilleen vastakkaisia ja suhteellisen pysyviä teoreettisia positioita, joiden juuret ovat yhteiskunnallisessa luokkataistelussa ja sen käytännöissä. Ja myös tiede – ainakin Marxin luoma, yhteiskuntamuodostumia ja niiden historiaa koskeva – menettää teoretistisen erillisyytensä: Pääoma voi kuvata kapitalismin kokonaisprosessia vain sillä paradoksaalisella edellytyksellä, että ei pyri neutraaliin yleisesitykseen siitä, vaan ilmaisee sen lait työväenluokan luokkataistelun näkökulmasta.

Näillä kehittelyillä on epäilemättä teoreettiset ja käytännölliset ansionsa. Tähdentäessään luokkataistelun ensisijaisuutta myös kulttuurin ja tieteen alueilla Althusser eräällä tavalla ennakoi vuoden 1968 suuria opiskelijaliikehdintöjä – luokkatåistelun “tuomista” yliopistoille. Althusserin oivalluksilla on tärkeitä seuraamuksia myös työväenliikkeen perinteellisemmälle strategiselle ja organisaatioteoreettiselle keskustelulle. Niinpä ne välillisesti – minkä Althusser myöhemmin on eksplikoinutkin[18] – kyseenalaistavat Kautskyn-Leninin teesin “tietoisuuden tuomisesta ulkoa”: teoria voi ohjata luokkataistelua vain, mikäli se jo ennalta on juurtunut siihen. Ajatus luokkataistelun rakenteellisesta ensisijaisuudesta – vastakohtana sen ymmärtämiselle kasvatuksen tuloksena syntyvän kumouksellisen tietoisuuden määreenä – antaisi aihetta tarkistuksiin myös klassisissa vallankumousteoreettisissa katsomuksissa ja ns. siirtymävaiheteorioissa.[19]

Kuitenkin: kuten Althusserin aiempi oppilas Jacques Ranciere taidokkaassa kritiikissään vuodelta 1973 osoittaa[20], Althusserin itsekritiikit eivät ratkaise hänen perimmäistä, hänen asemaansa filosofian opettajana ja – Rancieren maolaisvaikutteisesta näkökulmasta – porvarillisena intellektuellina kytkeytyvää “käytännöllistä” teoretismiaan. Luokkataistelu rajoittuu yhä määrätyn tekstin tai diskurssin, taikka vain (vrt. “Filosofia vallankumouksen aseena”) yksittäisen sanan toista vastaan käymäksi taisteluksi. Että tämäkin voi olla luokkataistelua, on kenties perusteltavissa; täyttääkseen lupauksensa teorian olisi osoitettava kykenevänsä muuhunkin. Althusserin viimeisen vaiheen poliittisia interventioita voi pitää yrityksenä ulos tästä umpikujasta. Mutta jos Le Mondessa keväällä 1978 julkaistu artikkelisarja sisältääkin murskaavan – ja vastaansanomattoman – kritiikin Ranskan kommunistisen puolueen toiminnalliseen rakenteeseen ja poliittiseen linjaan[21], jäävät vaihtoehtoisen poliittisen käytännön eväät kevyiksi tai kokonaan puuttumaan.

Mainitut ongelmat kiertyvät tämän valikoiman päätösesseen, “Amiensin teesien” ensimmäisen polun tai väiteryhmän ympärille. Samantapaisia kysymyksiä herää myös toista – historiaa ja yhteiskunnallisen määräytymisen luonnetta koskevaa – seurattaessa. Tässä erään kriittisen kohdan muodostaa althusserilaisten lähtökohtien soveltuvuus konkreettisessa historian ja politiikan tutkimuksessa. Althusserin oppilaan ja työtoverin Nicos Poulantzasin panos tällä alueella[22] kuuluu kyllä marxismin historian näyttävimpiin. Poulantzasin viimeiset työt kielivät yhtä kaikki vaikeuksista ennen kaikkea Michel Foucault’n valta-analyysin[23] haasteen edessä, samalla kun 1970-luvun poliittisten taistelujen (eurokommunismin nousu ja tuho) vaikutukset vievät häntä strukturalistisiin lähtökohtiin ilmeisen huonosti sopiviin myönnytyksiin reformismille ja parlamentaariselle demokratialle. Oireellisesti Poulantzas päätyikin viimeisissä haastatteluissaan puhumaan marxilaisen politiikan kriisistä.[24]

Althusserin omia ansioita ja ongelmia tällä alueella kuvastaa hyvin näiltä sivuilta löytyvä teksti ideologiasta ja ideologisista valtiokoneistoista. Sen herätteellinen vaikutus on ollut kiistaton. Teoreettiset innovaationsa sen sijaan ovat kestäneet kritiikkiä sangen heikosti.[25] Esimerkiksi: jouduttuaan myöntämään strukturalistisen tasojen dialektiikan riittämättömyyden Althusser näyttää oikopäätä sortuvan päällysrakenteen ilmiöiden reduktionistiseen “johtamiseen” perustan uusintamisprosessista. Ja sama reduktionismi toistuu hänen valtakonseptiossaan. Sorron syynä on hallitsevan luokan – vaikka miten ideologisesti välittynyt – tahto; tai sitten tätä määräävät uusintamisen funktionalistiset välttämättömyydet – kanta, jota Althusser tekstin PS:ssä ilmeisen työläästi pyrkii sovittamaan yhteen “luokkataistelun ensisijaisuuden” kanssa. Lopulta itse erottelu yhtäältä ideologian toisaalta sorron keinojen/koneistojen välillä vaikuttaa mekanistiselta – jopa Gramsci, jolla pakon ja hegemonian raja on liukuva ja dialektinen, pääsi monessa suhteessa pidemmälle. Ajankohtaisessa ranskalaisessa keskustelussa Foucault’n “vallan produktiivisuutta” tähdentävä teesi[26] päihittää Althusserin lähestymistavan helposti.

Entä sitten Amiensin kolmas teesiryhmä, kysymys ihmisestä ja teoreettisesta antihumanismista? Selaamme esiin ideologia-tekstin loppujakson “Ideologiasta”. Se on avoin kritiikille, jonka voi kärjistää seuraavasti: mitä pidemmälle Althusser ihmisen vastaisessa kiivailussaan etenee, sitä vankemmin hän näyttää palauttavan kertakaikkisen inhimillisen subjektin siihen teoreettiseen keskusasemaan, josta se oli tarkoitus syrjäyttää – ikävästi vain väistämättömän-funktionaalisen harhaisena. Tätä, vain tätä, ja aina, ja aina-jo subjektit ovat, sanoo tämä “kirjoitus”, lähes yhtä hämmästyttävästi kuin lainaamansa Raamatun vieläkin pyhemmät kirjoitukset. On aihetta todeta, että Althusser poikkeaa tässä myös hyödyntämänsä Lacanin etenemistavasta; “peilisuhde” luonnehtii tällä pikemminkin imaginaarista, pysyvyyden illuusiota (turhaan) tavoittelevaa egoa, jonka otteesta jatkuvan muutoksen, toistuvien siirtymien ja alituisen syrjäytymisen määrittämä subjekti nimenomaan pyritään vapauttamaan[27] – erottelu, joka on edellytyksenä teorian sovellutuksille psykoanalyyttisessä hoidossa, Althusserin negatiivisten teesien tavoitellut sovellutukset ovat muualla, luokkataistelun käytännöissä; millaisia ne kenties olisivat, jää kuitenkin alustavastikin hahmottelematta. [28]

Kriittisiä kohtia on siis paljon, ja ne provosoivat kovia ammuksia.[29] Ja jälkeäkin on tullut: tänään althusserilainen koulukunta on hajonnut teoreettisen kiistelyn tuuliin, tai vaiennut. Edellä mainitty Perry Anderson selittää tätä sekä poliittisilla suhdanteilla (eurokommunismin tuho ja sitä seurannut oikeistoaalto) että teoreettisilla kytkennöillä: strukturalismista tukea hakenut marxismi on joutunut tämän vahvemmaksi – joskaan ei etevämmäksi – osoittautuneen virtauksen nielaisemaksi. Althusserilaisuus rinnakkaisilmiöineen olisi näin osoittautunut ohimenneeksi oikuksi, jolla ei juuri ole paikkaa marxismin tulevassa – Andersonille suhteellisen ongelmattomassa – kehityksessä.

Jos Andersonin tulkinta olisi tyhjentävä, ei Althusseria tänään juuri kannattaisi tarjota suomalaisille lukijoille. Sitä se ei mielestäni sittenkään ole. Romahdus olkoon romahdus; edellä esitetty näkökulma Althusserin ajatteluun vie kuitenkin kysymään myös sen seurauksia marxismille, samassa mielessä – jos rinnastus sallitaan – kuin kommunistisen liikeen oli Althusserin mukaan kysyttävä historiansa vaikutuksia poliittiseen nykypäiväänsä.

“Tuolloin olin jo kommunisti. Näin ollen pyrin myös olemaan marxilainen”, kirjoittaa Althusser “Amiensin teeseissä” tilanteestaan 1940-luvun lopulla. Satunnainen henkilökohtainen muistuma, joka yhtä kaikki kiteyttää kokonaisen kysymyksien rykelmän, jota kukaan marxismista tai kommunismista (joskus) kiinnostunut ei voi sivuuttaa. Kommunistisen liikkeen kannalta, loogisesti: sen vallankumouksellisen potentiaalin elvyttämiseen ei ole muuta tietä kuin “marxismin tekeminen eläväksi” sen puitteissa; tehtävä jonka toivottomuutta althusserilaisuuden kohtalo omalla tavallaan alleviivaa. Onko tuo toivottomuus laatuaan periaatteellista; onko yhteiskunnallisen liikkeen (myös – tai kenties semminkin – vallankumouksellisen) ylipäätään mahdotonta hallita omaa historiaansa ja kehitystänsä? Ehkä toivottomuuden juuret ovat historiallisesti ehdollistuneissa kaytannöissa – ja Althusserin diskurssin hedelmätön sisäänkääntyneisyys vain tietyn “oikeaoppisuusperinteen” tahatonta tai tahallista uusintamista; mistä tällöin alkaisi uudenlainen käytäntö? Vai onko lopulta kysymys vain ajankohtaisesta voimasuhteesta, siitä että porvarillinen ideologia (ja talous, ja politiikka) on niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin hallitsevassa asemassa – miten siis viedä offensiiviin liike, joka omassa ideologiassaan jyrkästi kiistää oman alisteisuutensa ja selittää tappion toisensa jälkeen voitoksi? Jne.

Kommunistisen liikkeen sisäisiä ongelmia, sanottaneen. Luemme siis Althusserin lausahduksen uudestaan, nyt määrätyn intellektuellityypin historiallisen kehitystien kuvauksena. Ainakaan näihin päiviin ei marxismia (yliopistoissakaan, yksilöllisesti poliittisesti välinpitämättömienkään tutkijoiden käytännössä) ole voitu kehittää kommunistisen liikkeen ohi[30] – siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistamisen näköala ja marxismin teoreettiset perusteet ovat enemmän kuin toistensa edellytyksiä: yksi ja sama asia; ja kaikki tuon näköalan todentamisesta saatu kokemus menee (haluttiin tai ei) kommunistisen liikkeen tiliin – sanan myönteisessä tai kielteisessä merkityksessä. Althusserilaisuuden merkitys tässä liittyy sen asemaan teoreettisena rajatapauksena (sitoutuneisuus yhtä aikaa marxismiin ja kommunistiseen liikkeeseen), ja näyttää olevan kahtalainen. Se on ensinnä säätänyt teoreettisen ajattelun polttoväliä sillä tavoin uudelleen, että tiettyjä marxismin peruskysymyksiä – kuten yhteiskunnallisen määräytymisen luonnetta ja tässä ehkä ennen kaikkea ristiriidan käsitettä, sen statusta ja toimintatapaa – ei enää käy pakeneminen. Ja toiseksi: althusserilaisuuden oma kohtalo on, paradoksaalisesti, kypsyttänyt tietoisuutta marxismin soveltuvuuden pysyvistä tai liikkuvista (kenties koko ajan supistuvista) rajoista.[31] Voi olla hyvinkin oireellista, että marxilainen tutkimus on viime vuosina ollut elinvoimaisinta alueilla, joilla sekä perustavat tieteenteoreettiset että vaativammat poliittiset ongelmat ovat vähemmän polttavia. Tässä voi nähdä marxismin vapautumista – uusille alueille, empiirisempään otteeseen, jne. Mutta yhtä hyvin – sillä kiertää marxismin teoreettisia perusteita on yhtä kuin nojautua muihin ja omaksua nämä – voi olla käynnissä vapautuminen marxismista; enkä tarkoita, että tässä tulisi kavahtaa.

“Marxilaisen sivistyneistön” sidos kommunistiseen liikkeeseen ja puolueeseen on Suomessa historiallisesti poikkeuksellisen vahva, mutta näyttää yhtä kaikki toisinaan unohtuvan, kun ajankohtaista tilikirjaa marxismin myymälässä meilläkin selvitetään. Toisaalta on ollut ja on “kommunistista sivistyneistöä”, jolla suhde marxismiin on ongelmaton, ts. puuttuu. Niin, ja sitten ovat kaikki ne, jotka katsovat marxismin ja kommunismin vanhentuneen ja haluavat kehittää uutta ja vaihtoehtoista teoriaa ja käytäntöä.

Toivon voineeni osoittaa, että kaikkien näiden – muista en nyt puhu – on tarpeen tuntea ainakin alkeet Althusserista, Suomessa, vuonna 1984. Ne löytyvät tästä kirjasta.

12. maaliskuuta 1984

Viitteet

1. Tärkeimmät Althusserin alkuperäistekstit sisältyvät nidoksiin: Althusser: Pour Marx, Maspero, Paris 1965; Althusser – Balibar: Lire de Capital I-II, Maspero, Paris 1972; Althusser: Lenine et la philosophie, suivi de Marx et Lenine devant Hegel, Maspero, Paris 1972; Reponse à John Lewis, Maspero, Paris 1973; Elements d’autocritique, Hachette, Paris 1974. Ks. bibliografia tämän valikoiman lopussa.
2. Ks. Louis Althusser: “Tämä ei saa jatkua Kommunistisessa puolueessa”, julkaisussa Puolue tienhaarassa, Osuuskunta Ihmiskunta, Lahti 1979, suomennos Kristiina Vanajas, sekä Louis Althusser: “Marxismin kriisi”, Ihmiskunta 34/1981, suomennos Carl-Erik Skarp. Althusserin artikkeli “Lenin ja filosofia” on ilmestynyt filosofian aineyhdistys Dilemman monisteena 1970-luvun alkuvuosina.
3. Althusserilainen johdatus Bachelardiin on Dominique Lecourt’in essee, ks. Lecourt: Marxism and Epistemology. New Left Books, London 1975.
4. Ks. “Le stade du miroir comme formateur de la fonction du je”, teoksessa Jacques Lacan: Ecrits, Seuil 1966. Lacanista kiinnostuneen kannattaa – ennen tähän ja muihin Freud ja Lacan -tekstin kirjallisuusviitteissä mainittuihin alkuperäisteksteihin paneutumista – tutustua esim. Anika Lemaire’n johdatukseen: Lemaire: Jacques Lacan. Routledge & Kegan Paul, London 1977. (Ks. myös seuraava viite.)
5. John Sturrock (ed.): Structuralism and Since. Oxford University Press, Oxford 1979 sisältää lyhyet tiiviit esseet viidestä virtauksen näkyvimmästä ajatteIijasta – Levi-Strauss, Barthes, Foucault, Lacan, Derrida.
6. Perry Anderson: In the Tracks of Historical Materialism. Verso, London 1983, s. 9-55.
7. Ks. Gramscin “Johdatus filosofiaan ja kulttuurihistoriaan” teoksessa Antonio Gramsci: Vankilavihkot. Valikoima. Kansankulttuuri, Helsinki 1979, erit. s. 33-57.
8. Vrt. jakso “Le Marxisme n’est pas un historicisme” Lire le Capitalissa.
9. Lokakuun vallankumousta Gramsci esimerkiksi tervehti artikkelilla, jonka otsikko oli “Vallankumous ‘Pääomaa’ vastaan”; ks. Mikael Böök: “Johdanto”; Gramsci, ml. s. 11-12.
10. Althusserin “teoreettisen antihumanismin” selkein pelkistys on hänen kautta tuotantonsa toistama väite, että myös kommunistisen yhteiskunnan tietoisuus tulisi väistämättä olemaan ideologista.
11. Vrt. artikkeli “Contradiction et surdetermination” Pour Marxissa.
12. Tällaiseen näyttäisi johtavan 1) Althusserin teesi, jonka mukaan marxilaisen historiatieteen kohdetta ei tule samaistaa todelliseen historiaan – miten siis muuttaa “puhtaasti ajattelussa” luotu tieto “aineelliseksi voimaksi”, sekä 2) yhteiskunnallisen määräytymisen strukturalistinen tulkinta, joka kirjaimellisesti otettuna tuntuu hävittävän itse historian käsitteen: jäävät vain silmänräpäykselliset tilanteet. Althusserista, Gramscista ja historiasta ks. Sakari Hänninen: Aika, paikka, politiikka. Tutkijaliiton julkaisusarja 17, Oulu 1981, s. 163-173.
13. Psykoanalyysi on tarjonnut välineitä myös lainalaisuuden käsitteen uudelleentulkintaan, myös yhteiskuntaa ja historiaa koskien. Niinpä Althusser kuvaa yhteiskunnan tasojen välistä vuorovaikutusta vallankumouksellisessa tilanteessa Freudilta lainatulla käsitteellä “ylimääräytyminen”. Psykoanalyysin ohella Althusser ammentaa tällä kohdin Spinozalta, jonka lausetta “syy on läsnä vaikutuksissaan” hän usein toistaa.
14. Althusserin asemasta ranskalaisen vasemmistosivistyneistön isähahmona ks. esim. Hannu Sivenius: Ranskan “uusfilosofit” – uutta filosofiaa vai älyllistä barbariaa? Tiede & Edistys. 4179.
15. 1960-luvulla althusserilaiset muodostivat kiinteän, tiivistä yhteistyötä tehneen ryhmän, fooruminaan erilaiset Ecole Normalen seminaarit. “Oppilaista” keskeisimpiä ja näkyvimpiä ovat olleet Etienne Balibar (suomeksi: “Puoluemuodon kriisi työväenliikkeessä”, Soihtu 5 ja 6/1982) sekä Dominique Lecourt (ks. Arto Noro, Keijo Rahkonen: “Marxismi, rationalismi, irrationalismi: Dominique Lecourt’in haastattelu”, Tiede & Edistys 2/1979) ja Nicos Poulantzas. Alkuperäiseen ydinryhmään kuuluivat myös Regis Debray sekä sittemmin ns. uusfilosofina kuuluisuutta saanut Andre Glucksmann.
16. Vrt. Andre Glucksmann: “An Ventriloquist Structuralism”. New Left Review 72. (1972).
17. Keskeisimmät tekstit tässä ovat “Lenine et la philosophie” (1968) sekä “Reponse à John Lewis” (1972). Käsillä olevassa valikoimassa ks. tekstit “Filosojia vallankumouksen aseena” sekä “Marxismi ja luokkataistelu”.
18. Ks. Louis Althusser: “Über Marx und Freud”, teoksessa Althusser: Ideologie und ideologische Staatsapparate. VSA, Hamburg/Westberlin 1977, s. 96.
19. Vrt. Grahame Lockin esipuhe teoksessa Louis Althusser: Essays in Self-Criticism. New Left Books, London 1976.
20. Ks. Ranciere: La lecon d’Althusser, Gallimard 1974, s. 113-154.
21. Le Monden artikkelisarjassa (Althusser 1979. ml.) kommunistista puoluetta tutkitaan samasta kriittisestä näkökulmasta, josta Althusser aiemmin oli lähestynyt (muita) ideologisia valtiokoneistoja. Althusser osoittaa, että Ranskan kommunistinen puolue “jäljittelee” porvarillista valtiokoneistoa, toimien yhtäältä parlamentaarisen, toisaalta sotilaallisen koneiston mallin mukaan. Puolue on rakentanut ympärilleen muurit, ja jäänyt niiden vangiksi. Ratkaisu on: ulos linnakkeesta.
22. Poulantzas: Political Power and Social Classes. New Left Books, London 1973; Fascism and Dictatorship. New Left Books, London 1974; Classes and Contemporary Capitalism. New Left Books, London 1975; State, Power, Socialism. New Left Books, London 1978.
23. Ks. Foucault: Tarkkailla ja rangaista. Otava, Keuruu 1980. Vrt,. Poulantzas 1978, s. 35-46, 63-120,146-153.
24. Ks. “The Crisis of Marxism”, Marxism Today. July 1978.
25. Kritiikkiä esittelee Martti Siisiäinen: “Ideologiset valtioaparaatit valtiokeskustelussa”, Politiikka 1/1982.
26. Ks. Foucault, ml. s. 33-39.
27. Althusserin suhdetta Lacaniin ei näissä puitteissa voi käsitellä tällaista ylimalkaista viittausta tyhjentävämmin. Todettakoon kuitenkin, että Althusser tämän valikoiman esseessä ilmeisestikin yksinkertaistaa “imaginaarisen” ja “symbolisen” suhteita Lacanin teoriassa. Muuan kielen tai puheen, symbolisen ensi sijaisuuden vaikutuksia on nimenomaan, että näitä kahta vaihetta tai tasoa ei käy asettaminen ulkoiseen suhteeseen (kypsymätön/kypsä, harhainen/tosi, paha/hyvä) toisiinsa nähden: kuuluu Symbolisen Järjestyksen luonteeseen, että tällaiset vastakkainasettelut aina kumoavat itse itsensä. Edelleen: Heideggerin ja Hegelin kaltaisten ajattelijoiden vaikutusta tuskin voi riisua Lacanin ajattelusta niin vaivattomasti kuin Althusser näyttää olettavan. Esim. Hegelin herra/orja-dialektiikka ja hänen vieraantumis-käsitteensä ovat aivan keskeisiä kaikissa Lacanin subjektia ja halua koskevissa kehittelyissä. Lisää Althusser-Lacan -suhteesta, esim.: Fredric Jameson: “Imaginary and Symbolic in Lacan: Marxism, Psychoanalytic Criticism, and the Problem of the Subject”, Yale French Studies, nro 55/56 (1978).
28. Tässä yhteydessä on mainittava muuan henkilöhistoriallinen seikka. Althusserin tiedetään vuodesta 1962 kärsineen toistuvista syvistä depressiotiloista, jotka pakottivat hänet turvautumaan kliiniseen hoitoon. “Kerta kerralta hän selviytyi ulos, alkoi taas kirjoittaa, pitää seminaareja ja osallistua poliittisiin taisteluihin, eläen koko ajan sairauden väistämättömäksi näkemänsä uusiutumisen pelossa”, kirjoittaa eräs ystävä (K. S. Karol: “The Tragedy of Althussers”, New Left Review, 124 (1980)). Vuoden 1979 kesällä filosofin tila paheni jyrkästi, ja hänen kerrotaan eläneen täysin eristyksissä, herkeämättömien kuolemanajatusten vallassa, identiteettinsä ja elämänsä tarkoituksen menettäneenä, itsemurhaa hautoen. Kriisi johti kaksinkertaiseen tragediaan, kun Althusser 16. maaliskuuta vasten yöllä täydellisen mielenhäiriön vallassa kuristi vaimonsa Helenen, sairausvuosiensa ainoan turvan, joka ystävien todistusten mukaan ei milloinkaan ollut kokenut itseään uhatuksi. Oikeuspsykiatrisissa tutkimuksissa Althusserin on todettu toimineen syyntakeettomassa tilassa. Tapahtuman jälkeen hän ei ole julkaissut mitään. – Sairaudella on epäilemättä ollut vaikutuksensa Althusserin teoreettisen mielenkiinnon kohtaantumiseen ja hänen työskentelytapaansa; työn arvoa punnittaessa sillä ei luonnollisesti ole vaikutusta – suuntaan eikä toiseen. Lainaan vielä K. S. Karolia, joka Helenen omaa elämäntyötä korostettuaan sanoo: “Meidän, jotka tavalla tai toisella, pidemmän tai lyhyemmän ajan olemme olleet Louisin ystäviä ja saaneet ammentaa hänen älynsä terävyydestä ja moraalinsa lujuudesta, on vain toivottava, että hän tästä tragediastakin huolimatta vielä joskus saavuttaisi sisäisen rauhan.”
29. Viime vaiheessa Althusser-kritiikin maantieteellinen painopiste on ollut anglosaksisessa maailmassa; arvostelun kärki on tällöin kohdistunut teorian sisäisten ristiriitojen tai teoriahistoriallisten seikkojen sijasta koko althusserilaiseen ajattelu- ja teorisointitapaan tai -muotoon. Edustava esimerkki on historioitsija E. P. Thompsonin intohimoisen poleeminen kirja The Poverty of Theory, Merlin Press, London 1978.
30. Käänteisenä näyttönä tästä voidaan pitää ns. läntisen marxismin taipumusta keskittyä filosofis-kulttuurisiin kysymyksiin; avoimemmin poliittinen ote olisi edellyttänyt Neuvostoliiton ja sosialististen maiden kokemuksen “marxilaista erittelyä”, johon ei eri syistä ole oltu valmiita. Vrt. myös Anderson, ml., s. 68-81.
31. Ks. Althusser: “II marxismo come teoria ‘finita’ “, teoksessa Discutere lo Stato. Posizioni a confronto su una tesi di Louis Althusser, De Donato, Bari 1978.